maanantai 8. tammikuuta 2018

Tempputassujen tammikuu viikko 2: Älä kouluta eläintä, vaan itseäsi

Nyt on Tempputassujen tammikuu, mikä tarkoittaa siis sitä, että blogi päivittyy tammikuussa 2018 joka viikko koulutusaiheisella postauksella. Kirjoituksissa käydään läpi viisi allekirjoittaneen toimintaa määrittävää ohjenuoraa, jotka muodostavat temppufilosofiani ytimen. Toivottavasti löydätte näistä ajatusten hippusista eväitä uudelle alkaneelle temppuvuodelle 2018!


Tämä on ollut minulle henkilökohtaisesti ehkä mullistavin yksittäinen oivallus, joka on mahdollistanut kehitykseni paremmaksi eläinten kouluttajaksi. Olen nimittäin jo aikoja sitten lakannut kouluttamasta eläimiä ja siirtynyt kouluttamaan itseäni, sillä niissä tilanteissa kun tuntuu ettei mistään tule mitään, eläin ei tajua mitä siltä haluan tai se ei toimi kuten toivon, syyllinen löytyy useimmiten peiliin katsomalla.

Pidän kaikessa ihmisen ja eläimen välisessä vuorovaikutuksessa ehdottomana lähtökohtana sitä, että ihminen on se joka mukauttaa ja muokkaa tietoisesti käytöstään eläinyksilön mukaan, eikä päinvastoin. Tähän aiheeseen läheisesti liittyykin toinen itselleni erittäin tärkeä motto: et voi vaatia eläimeltä mitään sellaista, mihin et itse ole valmis. Et siis toisin sanoen voi vaatia eläintä esimerkiksi rauhoittumaan, jos olet itse kireä kuin viulun kieli. Eläimen käytöksen muuttaminen lähteekin siis minun filosofiassani siitä, että ihminen ottaa omat toimintatapansa syyniin, tarkkailee niitä kriittisesti ja pohtii keinoja joilla saisi muutettua omia käytösmallejaan.

Miksei hevonen liiku? Miksei kissaa voisi vähempää kiinnostaa? Miksi koira haukkuu kitapurjeet lepattaen vastaantuleville koirille? Helpointa olisi tietenkin vain todeta, että hevonen sikailee, kissoja nyt ei ylipäätään kiinnosta ja koira on heikkohermoinen. Ihmisen itselleen antama synninpäästö on sinänsä ihan ymmärrettävä ja inhimillinen teko, sillä peiliin katsominen ei tietenkään ole lähtökohtaisesti koskaan helppoa. Vastuun vierittäminen omilta harteilta eläimen niskoille on kuitenkin kohtuutonta monestakin syystä. Se saattaa ensinnäkin johtaa siihen, että ongelman ratkaisu jää siihen, koska "se nyt vaan on tuollainen, ei sille mahda mitään". Pahimmillaan se saattaa johtaa eläimen rankaisemiseen, jos käytökseen liitetään "sikailun" ja "testaamisen" kaltaisia motiiveja.

Yllämainitut esimerkit ovat kaikki omasta elämästäni ja syy kaikkiin löytyy hihnan kaksijalkaisesta päästä.

Case tosielämästä: Miksei hevonen liiku?


Tämä tapaus sattui hiljattain lainaponini kanssa. Olimme kesällä treenanneet ponin kanssa maasta käsin poniagilitytemppua, jossa sen on tarkoitus laittaa molemmat etujalat autonrenkaan sisälle vihjeestä. Olimme päässeet siihen pisteeseen, että vihjeenä toimi hellä raipan naputus ponin selän yli vastakkaisen puolen lapaan.

Ajattelin muutaman kuukauden tauon jälkeen kokeilla, olimmeko onnistuneet vahvistamaan temppua niin hyvin, että poni muistaisi sen vielä pitkän tauonkin jälkeen ja kyllähän se muisti. Jalat vipsahtivat autonrenkaaseen niin sutjakkaasti, ettei tosikaan. Kyseessä oli siis ponille aikalailla läpihuutojuttu ja se tiesi selvästi mitä sen halutaan tekevän.

Talutin ponin autonrenkaan luokse ties kuinka monennetta kertaa ja aloin naputtaa vihjettä. Poni ei hievahtanutkaan. Maiskutin, naputin, maiskutin. Poni seisoo kuin tatti. Tässä kohtaa olisi ollut helppo laittaa kaikki ponin syyksi - perskeles kun temppuilee, saakelin kanttura! - korottaa ääntä ja lisätä raipan naputuksiin lisää voimaa. Sen sijaan otin aikalisän, kaivoin aivojeni sopukasta mielikuvituspeilin ja katsoin itseäni sen kautta silmiin... ja mitä siellä näkyikään? Siellä näkyi allekirjoittanut seisomassa etuviistossa poniin nähden ja vetämässä hevosta riimunnarusta (hevosen "talutushihna"). Olin siis sekä omalla positiollani, että hevosen päähän kohdistamallani paineella blokannut hevosen eteenpäin suuntautuvan liikkeen samalla, kun patistin sitä raipalla liikkelle.

Tiedostettuani tämän ja alettuani kiinnittämään erityisen tarkkaa huomiota siihen, että riimunnaru pysyy löysänä ja päähän kohdistuva paine olemattomana, alkoi lyyti taas kirjoittaa ja ponin jalat vipsahtaa autonrenkaaseen entiseen malliin. Vika oli siis vain ja ainoastaan minussa. Poni puolestaan käyttäytyi juuri sillä tavalla, mihin omalla toiminnallani annoin aihetta. Kun keskityin muuttamaan omaa toimintaani parempaan suuntaan, se heijastui suoraan myös poniin ja se alkoi toimia haluamallani tavalla.

Case tosielämästä: Miksei kissaa voisi vähempää kiinnostaa?


Eipä ole yksi eikä kaksi kertaa, kun allekirjoittaneen kissat ovat poistuneet niskojaan nakellen paikalta ja toivottaneet allekirjoittanutta pitämään tunkkinsa. Siinä tilanteessa kun kissa ilmaisee erittäin selkeästi ettei sitä kiinnosta, olisi tietenkin helpointa toivottaa kissalle "kiitos samoin", kehottaa sitä puolestaan pitämään oman tunkkinsa ja heittää koulutushanskat lopullisesti tiskiin.

Mutta! Ei muuta kuin aikalisä, peili esille ja syvä, tutkiskeleva katse. Mitä näkyy? Omien kissojeni kohdalla sieltä näkyy useimmiten joku kolmesta seuraavasta:

  1.  Vääränlainen tai puutteellinen motivaattori:

    • Olen ajatellut mielessäni jonkin palkkion olevan ihan ässä, mutta kissa onkin eri mieltä. Se ei koe tarjolla olevaa palkkiota riittävän mielekkääksi, jotta sen eteen jaksaisi ponnistella.
    • Palkitsen epäjohdonmukaisesti, unohdan palkata, ajoitan palkitsemisen jatkuvasti väärin
  2. Liian korkea tai liian matala kriteeri

    • Liian korkea kriteeri, eli vaatimustaso, on omiaan tappamaan motivaation. Jos kissa kokee ettei sillä ole mahdollisuuttakaan onnistua, niin miksi edes yrittää?
    • Liian matala kriteeri ei sekään pidemmän päälle motivoi, sillä kuka sitä nyt jaksaisi päivästä toiseen suorittaa puuduttavan helppoja tehtäviä?
  3. Vääränlainen tilanne tai ympäristö

    • Useamman eläimen talous vaatii kouluttajalta silmää sen suhteen, milloin on tarpeen harjoitella uusia asioita jokaisen eläimen kanssa erikseen ja milloin yhteisharjoitukset taas tulevat kysymykseen. Omaan kissakvartettiini mahtuu erilaisia luonteita laidasta laitaan. Siinä missä yhdet ovat elementissään isonkin porukan keskellä, toiset taas jättäytyvät herkästi taka-alalle ja poistuvat vähin äänin paikalta, kokiessaan lajitovereiden seuran ja kilpailun samoista resursseista liian painostavina.

Kun tarkastelee näitä kolmea tekijää, huomaa, että ihminen voi vaikuttaa jokaiseen niistä muuttamalla omia toimintatapojaan. Sen sijaan että tehdään oletuksia siitä, mikä on kissan mielestä mukavaa, tulisikin tehdä havaintoja omasta toiminnastaan ja sen vaikutuksista kissan käytökseen.

Case tosielämästä: Miksi koira haukkuu kitapurjeet lepattaen vastaantuleville koirille?


Omistan erittäin vilkkaan ja ohjaajapehmeän terrierin. Sillä on ollut taipumusta haukkua vieraille koirille ohitettaessa, osittain epävarmuuttaan, mutta suurimmalta osin turhautuneisuuttaan. Aloimme mennä takapakkia ohitusharjoituksissa heti, kun minä aloin jännittää ohitustilanteita. Sen lisäksi, että annoin aivan selkeitä signaaleja hermostuneisuudestani ja jännittyneisyydestäni koiralleni esimerkiksi ottamalla sen lyhyelle ja kireälle narulle jo hyvissä ajoin ennen vieraan koiran ohitusta, se aisti tunnetilani ja peilasi ne sellaisenaan takaisin, eikä haukkumisesta tullut loppua.

Mikäli olisin lähtenyt ratkaisemaan asiaa pyrkimyksellä muuttaa koiran käytöstä, olisimme saaneet hakata päitämme seinään maailman tappiin asti. Mutta kun kaivoin jälleen kerran peilin esille ja lähdin lähestymään ongelmaa sitä kautta, löysin avaimen sieltä ja aloin harjoitella tietoista omien tunteiden ja mielialojen hallintaa.

Samainen koira ei myöskään katsele yhtään, jos sitä puhuttelee tiuskimalla tai huutamalla. Se yksinkertaisesti laittaa korvat kiinni ja lakkaa kuuntelemasta. Se jatkaa omia touhujaan, mutta ihminen on sille kuin ilmaa. Tässä kohtaa olisi taas helppo kirota koiraa, kun se on tottelematon. Yksinkertaisin loppupäätelmä olisi, että koska koira ei tottele kun huudan sille, niin pitää vaan huutaa kovempaa ja pitää tiukempaa kuria, niin oppiipahan olemaan.

Tällaisessa tilanteessa noidankehä on valmis, ellei ihminen ole valmis tarkkailemaan omaa toimintaansa kriittisesti. Oman koirani kohdalla kurin tiukentamista ja huutovolyymin kasvattamista paremmin toimii, kun vetää syvään henkeä ja vaihtaa äänensävynsä iloiseksi ja ystävälliseksi. Kaikilla meillä on huonot päivämme, jolloin tulemme tiuskineeksi niin toisillemme kuin eläimillekin ja tässä suhteessa onkin mielestäni hyvä olla itselleen armollinen. Siitä huolimatta on kuitenkin tarpeen tunnistaa omien mielialojen ja tunnetilojen vaikutus eläimeen ja pyrkiä löytämään ne työkalut, joilla pystyy rauhoittamaan oman mielensä niin, että eläimelläkin on mahdollisuus rauhoittua.

Oman toiminnan tietoista tarkastelua voi harjoitella


Kyky oman toimintansa kriittiseen tarkasteluun ja mukauttamiseen on mielestäni yksi hyvän eläintenkouluttajan perusedellytyksistä. Kukaan ei kuitenkaan ole seppä syntyessään. Oman toimintansa tietoista tarkastelua voi harjoitella, joskin analyyttisyyteen taipuvaisesta luonteenlaadusta varmasti kiistatonta hyötyä onkin.

Olen itse lähtenyt siitä pisteestä, että saatoin hoksata jonkun koulutustilanteessa tekemäni virheen vasta tuntien, jopa päivien viiveellä ja tullut pikkuhiljaa siihen pisteeseen, että pystyn bongaamaan joitain tekemiäni virheitä jo koulutustilanteen aikana ja aloittamaan niiden korjaamisen saman tien. En kuitenkaan vieläkään läheskään aina hoksaa reaaliajassa, milloin toimintani vaatii korjaamista ja välillä tarvitaan myös ulkopuoliset silmät havainnoimaan ja ulkopuolinen suu sanomaan, missä meni vikaan.

Vaikka omaa toimintaansa ja sen vaikutuksia eläimeen tuleekin tarkastella kriittisesti, tulisi samalla myös tiedostaa, että ihmisiä tässä kuitenkin ollaan, eikä supersankareita. Virheiden tekeminen ei siis itsessään ole väärin, kunhan niistä ottaa opikseen. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentointi ja keskustelu ovat erittäin tervetulleita! Peräänkuulutan keskustelun asiallista tasoa, asiattomat kommentit poistetaan.

Kiitos! :)