torstai 28. heinäkuuta 2016

Kevyttä kesälukemista osa 2: Lajityypillisten erojen vaikutus käytännön koulutustilanteisiin

(Jipii! Jälleen lisää eläintenkoulutusaiheista”kevyttä kesälukemista”. Eli toisinsanoen uusi järkälemäinen maratonpostaus, tulevien Rion kesäolympialaisten kunniaksi.)

Tätä kirjoitusta olen hautonut ja vatvonut todella pitkään, luetuttanut eri ihmisillä ja vatvonut taas vähän lisää. Nyt aika tuntuu vihdoin kypsältä tämän kirjoituksen julkaisemiselle täällä blogissa, joten olkaa hyvä. Toivottavasti ainakin joku jaksaisi lukea tämän kirjoituksen loppuun asti.

En edelleenkään ole ammatiltani eläintenkouluttaja, enkä sellaisena aio koskaan missään esiintyä. Koin silti tarpeelliseksi pohtia eläinlajien välisiä eroja ja niiden vaikutusta käytännön koulutustilanteisiin ja ennenkaikkea pohtia vastausta kysymykseen, miksi kissaa ei voi kouluttaa samalla tavalla kuin koiraa?


Maallikkokouluttajan pohdintaa kissojen ja koirien koulutuksesta ja lajityypillisten erojen vaikutuksesta käytännön koulutustilanteisiin


Olen kuullut joidenkin eläintenkoulutuksen ammattilaisten suusta eläinten koulutukseen liittyviä väitteitä, joita minun on sellaisenaan vaikea hyväksyä. Niinpä päätin omia ajatuksiani selventääkseni kirjoittaa niitä hieman ylös, koskien lähinnä kissan ja koiran välisiä lajityypillisiä eroja.

Pääasiallisena puheenaiheena on ollut operanttiin ehdollistumiseen ja positiiviseen vahvistamiseen perustuvat metodit, ja niitä sivuan myös näissä omissa henkilökohtaisissa pohdinnoissani, joskin ”koulutuksesta” hyvin yleisluontoisena käsitteenä puhuen.

Disclaimerina todettakoon, että tiedostan kyllä, että etenkin koirien kohdalla on suuria rotukohtaisia käytöksellisiä eroja. Lisäksi yksilökohtaisia eroja löytyy, lajista kuin lajista. Olen kuitenkin pohtinut tässä asiaa mahdollisimman yleisellä tasolla, joten olen myös harjoittanut rankkaa yleistystä. Tekstin yleisluontoisuutta korostaakseni olen myös viljellyt ahkerasti sanoja ”lähtökohtaisesti”, ”yleisesti” ja ”pääsääntöisesti”.


Väite 1: ”Kissan ja koiran koulutustavat eivät eroa millään tavalla toisistaan, vaan kaikkia eläimiä voi kouluttaa tismalleen samalla tavalla, lajista riippumatta.”


Tämä on väite, jota minun on erityisen vaikea niellä. Olen itse aloittanut positiiviseen vahvistamiseen perustuvan temppukoulutuksen kesyrotilla kymmenisen vuotta sitten, jatkanut sittemmin kissojen ja hevosten kanssa, ottaen lopulta repertuaariini myos koiran. Koen siis omaavani jonkinlaisen kokemuspohjan lajien välisten koulutuserojen pohdintaan, vaikken ammatiltani eläintenkouluttaja olekaan.

Eläin kuin eläin oppii, kun se palkitaan toivotusta käytöksestä. Näin ovat toimineet kaikki ne minunkin kouluttamani eläimet, kesyrotista koirien ja kissojen kautta poneihin ja hevosiin. Tästä ei kukaan liene eri mieltä. Se, missä minun ja joidenkin kanssakeskustelijoiden näkemykset eroavat on se, voidaanko koulutuksessa käytännön tasolla noudattaa aina tismalleen samaa kaavaa, koulutettavan eläimen lajista riippumatta. Minä olen sitä mieltä, ettei voi.


Kissan ja hevosen väliset lajityypilliset erot ja niiden vaikutus koulutukseen


Aihetta lienee helpointa lähestyä konkreettisten käytannön esimerkkien kautta, joista ensimmäisenä otan käsittelyyn kissan ja hevosen. Hevonen on niin puhdas saaliseläin, että sitä on hyvä käyttää ensimmaisenä esimerkkinä lajityypillisten ominaisuuksien vaikutuksesta koulutukseen, jotta ajatukseni tulisivat mahdollisimman selkeästi esille heti kättelyssä.

Ellen nimittäin aivan väärin muista, niin yksikään hevonen jonka kanssa olen tehnyt naksutin- ja targeting-harjoituksia, ei ole ihan mukisematta ottanut kosketuskeppiä vastaan, vaan suhtautunut siihen lähtökohtaisesti enemmän tai vähemmän epäluuloisesti. Otanta tässä nyt ei ole kovinkaan suuri, mutta sentään enemmän kuin yksi hevonen.

Hevoset olivat luonteiltaan erilaisia, toinen säikympi (pelkäsi alkuun jopa naksutinta!) ja toinen taas perusluonteeltaan rohkea. Eli pelkästään yksilöllisistä luonteenpiirteistä ei voitane puhua, vaan lähinnä asioista, jotka hevosen lajityypillisten ominaisuuksien, kuten laumakäytöksen, elekielen ja saaliseläimen mentaliteetin kautta saattavat tehdä kosketuskepin läsnäolon sille epämiellyttäväksi.

"Yleisellä tasolla voitaneenkin todeta, että siinä missä kissa suhtautuu kosketuskeppiin uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, hevonen saattaa kokea sen lähtökohtaisesti epämiellyttävänä, paineistua siitä ja vältellä sitä."


Yleisellä tasolla voitaneenkin todeta, että siinä missä kissa suhtautuu kosketuskeppiin uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, hevonen saattaa kokea sen lähtökohtaisesti epämiellyttävänä, paineistua siitä ja vältellä sitä. Niinpä liikkeen kohdentamisen harjoitukset saattaakin hevosen kanssa joutua aloittamaan siitä, että kosketuskepistä tehdään hevosen mielestä mukava ja saadaan hevonen lähestymään sitä rohkeasti ja oma-aloitteisesti. Tai vaihtoehtoisesti korvataan varsinainen kosketuskeppi jollain muulla esineellä, jota hevosen on helpompi lähestyä oikeanlaisessa mielentilassa. Kissa taas alkaa pääsääntöisesti toteuttaa nopeasti luontaista käytöstään ja pyrkiä oma-aloitteisesti kosketuskeppiä tai muuta korketusesinettä kohti.

Käytännön tasolla tarkoitan siis tätä: jos laitat kosketuskepin, eli kepin päässä olevan pallon ensimmäistä kertaa hevosen kyljen viereen, se todennäköisesti mulkoilee sitä ja pyrkii poispäin siitä, eli toisinsanoen paineistuu siitä. Jos taas puolestasi laitat sen ensimmäistä kertaa kissan kyljen viereen, kissa todennäköisesti kääntyy sitä kohti ja kurottaa haistelemaan sitä, jolloin targeting-harjoituksen lähtökohta on täysin eri, kuin hevosen kanssa.

  • Kosketuskepillä tarkoitetaan tässä tapauksessa hevosten kohdalla harjanvarren päässä olevaa tennispalloa ja kissojen kohdalla metallisen teleskooppivarren päässä olevaa isoa puuhelmeä. Molemmissa tapauksissa kosketuskepin koko suhteessa eläimen kokoon on siis jokseenkin sama.

Tämä on mielestäni erittäin konkreettinen esimerkki siitä, ettei koulutustilanteisiin käytännön tasolla voi joka eläinlajin kohdalla mennä samalla tavalla ja yhtä reteästi, vaan toimintaa tulee olla valmis mukauttamaan niin eläinyksilön, kuin sen edustaman lajin mukaan. Tämä koskee sekä koulutuksen lähtöpistettä ja sille asetettavaa kriteeriä, että koulutuksessa käytettävien ”apuvälineiden”, kuten kosketusesineiden laatua. Itse tosiaan sain kuin sainkin kosketuskepin "markkinoitua" kyseisille hevosille melko nopeasti, mutta joissain tilanteissa saattaa olla mielekkäämpää luopua kosketuskepistä kokonaan ja korvata se toisenlaisella esineellä, jota hevosen on helpompi lähestyä.

Siinä missä kissaa suositellaan virikkeellistettävän sen elinympäristöön tehtävillä muutoksilla, ei sama päde hevoseen. Kaikki kissaihmiset varmasti tietävät, millaisen vastaanoton olohuoneen lattialle tuotu tyhjä pahvilaatikko saa kissataloudessa. Hevosihmisille yhtä tuttu lienee myös reaktio, jonka lenkkireitin varrelle ilmestynyt tuulessa lepattava muovipussi aiheuttaa hevosessa.

Niinpä niin.


Kissan ja koiran väliset lajityypilliset erot ja niiden vaikutus koulutukseen


Samanlaisista lajityypillisistä eroista voidaan mielestäni puhua myös kissan ja koiran välillä, joskin hienovaraisemmassa muodossa. Ensimmäisenä voinemme todeta, ettei ole koulutuksen kannalta olennaista miettiä, millaista palkkiota eläin pitää kiinnostavana, vaan sitä, mitä se pitää tarpeeksi kiinnostavana tai merkityksellisenä, luopuakseen sen vuoksi erittäin suurta mielihyvää tuottavasta toiminnasta.

Toisin sanoen kyseessä on motivointi, josta kissan ja koiran perustavanlaatuisimmat koulutukselliset erot mielestäni löytyvät.

Motivointia, motivaatiota ja sen ylläpitoa voidaan lähestyä monesta eri kulmasta:

  • Mikä on kyseiselle eläinlajille luontaista käytöstä? Jos jokin asia on luontevampaa tietyn lajin edustajalle kuin toiselle, se on mielestäni otettava huomioon koulutustilanteessa. Mitä enemmän ponnistelua asian tekeminen vaatii, sitä tärkeämpää oikeanlainen motivointi on, etenkin alkuvaiheessa.
  • Miten saada eläin koulutuksen alkuvaiheessa tekemään toivottu, mutta sen lajityypillisten (ja/tai yksilokohtaisten) ominaisuuksien perusteella epäluonteva asia, jota lähteä vahvistamaan? Kuinka kauan eläin jaksaa yrittää? Miten se kestää tilanteen aiheuttamaa epävarmuutta? Hakeeko se tällaisessa tilanteessa tukea ihmiseltä, vai poistuuko kyllästyttyään paikalta?

Tietynlaisia asioita voitaneen pitää lähtökohtaisesti luontevampana koiralle, kuin kissalle. Otetaan esimerkiksi luotettavan ja varman luoksetulon opettaminen. Varmaan luoksetuloon vaikuttavat monet asiat, kuten:

  • Laumaan kuuluminen. Kun puhutaan koiran ”yhteistyöhalusta ja -kyvystä”,  tarkoitettaneen useimmiten koiran lajityypillistä tarvetta kuulua laumaan, jolloin se kokee olonsa turvattomaksi jäädessaan yksin. Kissa taas ei ole laumaeläin sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä sosiaalisuudestaan huolimatta laumaan kuuluminen ei ole koskaan ollut sille hengissä selviytymisen edellytys, toisin kuin koiralle.

    Siinä, missä koira huolestuu jos sen omistaja katoaa näköpiiristä, ei asialla ole kissalle automaattisesti samanlaista merkitystä. Niinpä kissan kanssa on jo luoksetuloa harjoiteltaessa keksittävä omanlaisensa lähestymistapa sellaisiin tilanteisiin, joissa se tekisi mieluummin aivan jotain muuta, kuin tulisi annetusta vihjeestä, eli pyynnöstä ihmisen luokse.

"Ihminen on kautta koiran kesyyntymishistorian vaikuttanut siihen, millaisilla ominaisuuksilla varustettu eläin pääsee jatkamaan sukuaan. Kissa taas on itsenäisempi eläin, jonka luonneominaisuuksia ei ole samalla tavalla ihmisen toimesta jalostettu, vaan sen kesyyntymiseen johtanut merkitys lienee koostunut sen jo valmiiksi lajityypillisestä saalistuskäyttäytymisestä ja siitä ihmiselle koituvista hyödyistä."


  • Käytökseen ja sen ohjattavuuteen vaikuttaminen jalostuksella. Ihminen on kautta koiran kesyyntymishistorian vaikuttanut siihen, millaisilla ominaisuuksilla varustettu eläin pääsee jatkamaan sukuaan. Ihminen on harjoittanut valikoivaa lisäännyttämistä koiran osalta jo kauan ennen kuin jalostusta käsitteenä on ollut olemassakaan ja se on vaikuttanut paitsi koirien ulkonäköön, myös niiden käyttäytymiseen.

    Yhtenä ihmisen muokkaamista koiran käytöksen osa-alueista voitaneen pitää sitä, miten sen käytös on ihmisen ohjattavissa ja tarkoituksellisesti uudelleen kanavoitavissa. Koiran reaktioiden ja niiden aiheuttaman toiminnan ohjaamisesta ja kanavoinnista koostuu mielestäni se, mitä joissain piireissä kutsutaan ”hallinnaksi”. Kun tämä hallinta on kunnossa, on mahdollista vaikuttaa koiran käytökseen ja joko katkaista se, tai kanavoida se uudelleen johonkin tiettyyn kohteeseen.

    Kissa taas on itsenäisempi eläin, jonka luonneominaisuuksia ei ole samalla tavalla ihmisen toimesta jalostettu, vaan sen kesyyntymiseen johtanut merkitys lienee koostunut sen jo valmiiksi lajityypillisestä saalistuskäyttäytymisestä ja siitä ihmiselle koituvista hyödyistä. Kissan hiirenpyydystysominaisuuksia kun ei ole ollut erikseen tarpeen jalostaa, sillä kissa on osannut siihen tarvittavat asiat riittävän hyvin luonnostaan. Tästä voinemmekin tulla johtopäätökseen, että kun kissa alkaa toteuttaa esimerkiksi saaliskäyttäytymistään, ei ihmisellä ole samanlaista mahdollisuutta vaikuttaa siihen, kuin koiran kohdalla.

"Voidaan pohtia myös sitä, onko ihmisen ylipäätään mahdollista olla kissan mielestä esimerkiksi linnun vaanimista tai hyönteisen jahtaamista kiinnostavampi aina ja kaikissa tilanteissa?"


Kissan ja koiran koulutuksellinen ero tulee siis siitä, miten ihmisestä tehdään eläimen silmissä kiinnostavampi, kuin esimerkiksi äärettömän palkitsevasta saalistusketjun tai sen osan toteuttamisesta. Voidaan pohtia myös sitä, onko ihmisen ylipäätään mahdollista olla kissan mielestä esimerkiksi linnun vaanimista tai hyönteisen jahtaamista kiinnostavampi aina ja kaikissa tilanteissa?


Väite 2: ”Kissasta saadaan yhtä 'mukana kuljetettava' kuin koirasta, sosiaalistamalla sitä pikkupennusta asti.”


Tämä väite tuli vastaan kun totesin, ettei kissa ole samalla tavalla ”mukana kuljetettava” eläin kuin koira. Kissasta kuulemma tulisi varhaisen pentuvaiheen järjestelmällisellä sosiaalistamisella aivan yhtä mukana kuljetettava kuin koirastakin, enkä sinänsä epäile tämän väitteen todenperäisyyttä.

Kissan asema nyky-yhteiskunnassa on surkea ja on aivan totta, ettei niiden varhaispentuajan sosiaalisen herkkyyskauden (2-8 ikäviikkoa) sosiaalistamiseen panosteta niin paljon kuin olisi tarpeen. Mielestäni kissojaan pennuttavat ihmiset pitäisi kuitenkin saada ensin ylipäätään huolehtimaan kissanpennuistaan 12-viikon luovutusikään asti ja hoitamaan ne, pennutus ja astutustilanne, sekä kantava ja imettävä emo hyvin. Kun nämä perusasiat ovat kunnossa, voidaan alkaa puhua ihmisten sitouttamisesta kasvattamiensa pentujen asianmukaiseen sosiaalistamiseen.

Se, mikä tässä kissojen ja koirien välisessä vertailussa ja tasapäistämisessä kuitenkin minun mielestani tökkää on se, että sosiaalistamisen ja siihen liittymättömien koulutuksellisten ominaisuuksien välistä eroa ei tunnuta nähtävän.

Varhaispentuajan sosiaalistamisella voidaan tottakai vaikuttaa siihen, että kissa tottuu erilaisiin paikkoihin, ihmisiin, ääniin, hajuihin ja muihin eläimiin. Kunnollisella sosiaalistamisella voidaan siis vaikuttaa niiden vieraassa ympäristössä olevien ärsykkeiden määrään, joita kissa pelkää. Sama pätee koiraan.

Se, missä kissan ja koiran erot tulevat esiin on se, miten ne reagoivat ympäristöstä tulevaan uhkaan, miten ihminen voi vaikuttaa siihen tilanteen ollessa niin kutsutusti jo päällä ja mikä on ihmisen läsnäolon merkitys eläimelle tällaisessa tilanteessa. Uskallan nimittäin väittää, että vaikka eläin olisi sosiaalistettu kuinka hyvin tahansa, voi ympäristöstä aina tulla ennalta-arvaamattomia ärsykkeitä, jotka eläin kokee uhkaavina. Kissan kohdalla tämä ympäristöstä tulevan uhkan ja sen aiheuttaman pelko- ja pakoreaktion merkitys korostuu, sillä se on saalistajan lisäksi myös saaliseläin, jolla on lajityypillisesti tietynlaisia saaliseläimen käytösmalleja.

"Se, missä kissan ja koiran erot tulevat esiin on se, miten ne reagoivat ympäristöstä tulevaan uhkaan, miten ihminen voi vaikuttaa siihen tilanteen ollessa niin kutsutusti jo päällä ja mikä on ihmisen läsnäolon merkitys eläimelle tällaisessa tilanteessa."


Kissalle ihmisen läsnäololla lienee stressaavassa tilanteessa vähemmän merkitystä kuin koiralle, jolloin ihmisen voi olla vaikeaa, ellei jopa mahdotonta puuttua kissan käytökseen siinä vaiheessa, kun pelon aikaansaama reaktio on jo ehtinyt alkaa. Ihmisen voi myös olla vaikeampi kertoa kissalle, ettei syytä pelkoon ole, ja saada kissan toiminta suunnattua uudelleen. Näiden kuvailtujen piirteiden osalta voinemme päätellä kyseessä olevan niin perustavanlaatuiset lajityypilliset käytösmallit, ettei niihin voi kaikilta osin vaikuttaa koulutuksella.

Pohdittuamme asiaa näiden edellä kuvailtujen "ääriskenaarioiden" kautta, voimme alkaa miettiä uudelleen vastausta kysymykseen: onko esimerkillisestikään sosiaalistettu kissa todellisuudessa aivan yhtä ”mukana kuljetettava” eläin kuin koira?




Jotta kissaa ja koiraa voitaisiin verrata keskenään ja niihin kohdistettuja koulutuksellisia vaatimuksia yhdenmukaistaa, tulisi kissalla olla takana yhta pitkä ja samanlainen kesyyntymishistoria ja yhteiselo ihmisen kanssa kuin koiralla, ellei pidempikin. Siinä missä kesyyntyminen on aikojen saatossa vaikuttanut selkeästi koiran geneettisiin ominaisuuksiin, ei samanlaista muutosta ole havaittu kesykissoilla. Siksipä onkin erityisen tärkeää tiedostaa kissan ja koiran lajityypilliset erot ja huomioida ne koulutustilanteissa.
 

Tarkoitukseni ei ole pohdinnallani väittää kissan olevan huonompi eläin kuin koiran, blogiani joskus lukeneet varmasti ymmärtävät tämän. Peräänkuulutan vain molempien lajien lajityypillisten eroavaisuuksien tiedostamista ja huomioimista käytännön koulutustilanteissa.
 

Mielestäni on epärealistista ja väärin kissaa kohtaan asettaa sen koulutuksen lähtökohdaksi yrittää saada siitä mahdollisimman samankaltainen kuin koirasta, sillä siitä voi seurata sekä vaarallisia tilanteita, että pettymyksiä, jotka kääntyvät helposti kissaa vastaan, kun se ei lunastakaan sille ja sen koulutukselle asetettuja kohtuuttomia odotuksia.

Mielestäni on myös aatteellisella tasolla täysin kestämätöntä lietsoa ajatusta, että kissa olisi hieno ja arvokas vain käyttäytyessään kuin koira. Kissa kun ei ole pieni koira, eikä sitä koiralle tarkoitettuun muottiin tulisi myöskään yrittää ahtaa.


Lähteet:
(Enemmän tai vähemmän toisen käden tietolähteitä. Pitäisi yrittää löytää aikaa paneutua ensimmäisen käden tietoon)

Almo Nature - Kissojen villi luonne
Almo Nature - Laumanjohtajan merkitys koirallesi

(Tässä puhutaan laumanjohtajasta, joka ei varsinaisesti ole ihan validi termi, mutta viesti tullee kuitenkin selväksi)

Immonen Sanna 2013. s. 5-6 - Eroahdistus, äänipelko ja pakko-oireet – kirjallisuuskatsaus koirien käytösongelmien taustoista
Karala Maija 2010. Planeetanihmeet-blogi - Kun sudesta tuli koira
Pesonen Päivi SHKL 2/2013 - Tavoitteena ihmiseen luottava turvallinen hevonen
Pohjola Jaana 2013. s.4 - Kissojen virikkeet ja aktivointi  

Saari Elisa 2011. s. 7-12 - Palo- ja pelastustoimet hevostallissa 
Tervonen Ate 2014. s. 8-10 - Koiran mielen arvoitus ja kerronta 
Tulamo Riitta-Mari Hippos 6/2010 - Hevosen hyvinvointi – mitä se nykypäivänä tarkoittaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentointi ja keskustelu ovat erittäin tervetulleita! Peräänkuulutan keskustelun asiallista tasoa, asiattomat kommentit poistetaan.

Kiitos! :)