sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Kevyttä kesälukemista osa 1: Maallikkokouluttajan identiteetti

Kävin tässä tovi sitten hieman läpi vanhoja blogikirjoituksiani ja huomasin, että kissojen kouluttamista ja ns. tempputassuilua koskevat kirjoitukseni olivat jääneet jostain syystä melko pintapuolisiksi. Olen viimeaikoina pohtinut paljon oman eläinten kanssa toimimiseni taustalla olevia asioita ja päätin kirjoittaa aiheesta myös tänne blogiin, näin ”kevyen kesälukemisen” hengessä. (Huomatkaa huumori, luvassa on jälleen kerran järkälemäinen kirjoitus).
 

Korostan, etten ole ammatiltani eläintenkouluttaja, vaan nämä ajatukset ovat heränneet oman kokemuksen ja käytännön tekemisen myötä. Kyseessä ovat siis omat henkilökohtaiset näkemykseni, eivätkä ne varsinaisesti edusta mitään tiettyä koulukuntaa.

Ajattelin kuitenkin julkaista nämä maallikkokouluttajan identiteettiini ja sen muodostumiseen vaikuttaneet ajatukset ja tekijät täällä blogissa, jotta joku muukin eläinten koulutuksesta kiinnostunut rohkaistuisi tahollaan tekemään niin.

 
Olen itse paikoin ylianalysointiin ja perfektionismiinkin taipuvainen persoona, mutta pyrin pääsemään eläinten koulutusta koskevissa tilanteissa eroon suorituskeskeisestä ajattelutavasta ja suorituspaineista. Mielestäni eläimen kouluttamisen ei tulisi olla suoritus, vaan osa luontevaa ja stressitöntä arkielämää.



Dialogi on kaiken perusta


Kaikenlaisessa eläinten kanssa toimimisessa on kyse dialogista, vuoropuhelusta ja molemminpuolisesta kommunikoinnista. Kyse ei ole siitä, että ihminen käskee ja eläimelle annetaan yksi ainoa vaihtoehto: totella. Eläimellä tulee olla oikeus ja mahdollisuus kertoa jos jokin asia tuottaa sille epämukavuutta ja ihmisen tehtävä taas on kuunnella mitä eläin yrittää kertoa ja mukauttaa omaa toimintaansa parhaan taitonsa mukaan ja pidemmällä tähtäimellä pyrkiä poistamaan omasta toiminnastaan ne tekijät, jotka aiheuttavat eläimelle toistuvaa epämukavuutta.

Jos otetaan esimerkki hevospuolelta ja puhutaan hetki ratsastuksesta. Ratsastuksen perusvarusteisiin kuuluvat suitset ja suitsiin taas kuolain. Kuolain on hevosen suuhun laitettava, usein metallinen kappale, josta kulkee suora yhteys, eli ns. kuolaintuntuma ohjien kautta ratsastajan käteen. Hevonen antaa suunsa ja päänsä liikkeillä ratsastajalle jatkuvaa informaatiota siitä, miltä ratsastajan käden aiheuttamat liikket sen suussa tuntuvat.

Mitä enemmän hevonen viskelee päätään, aukoo suutaan tai pureskelee kuolaintaan ratsastuksen aikana, sen suuremmasta epämukavuudesta se kielii. Tällaisessa tilanteessa ratsastajalla on kaksi vaihtoehtoa: joko jättää hevosen epämukavuudesta kertova käyttäytyminen huomiotta, pahimmillaan kiristää suitsien turpahihnaa entisestään estämään hevosen suun liikkeitä ja jatkaa ratsastamista samaan malliin kuin ennenkin, tai ottaa vinkistä vaarin ja pyrkiä kehittämään omaa ratsastustaan sellaiseksi, ettei hevonen koe tarpeelliseksi yrittää helpottaa kokemaansa epämukavuutta tai jopa kipua esimerkiksi aukomalla suutaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eläin saisi ”tehdä mitä lystää”, ollen pahimmillaan vaarallinen sekä itselleen että ympäristölleen. Tämä tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että kouluttaminen, tekeminen ja uuden oppiminen tapahtuu eläimen ja ihmisen välisessä yhteisymmärryksessä, jossa eläin toimii sellaisessa mielentilassa, että se valitsee vapaaehtoisesti toimia ihmisen pyytämällä tavalla.


"Kaikenlaisessa eläinten kanssa toimimisessa on kyse dialogista, vuoropuhelusta ja molemminpuolisesta kommunikoinnista. Kyse ei ole siitä, että ihminen käskee ja eläimelle annetaan yksi ainoa vaihtoehto: totella. Eläimellä tulee olla oikeus ja mahdollisuus kertoa jos jokin asia tuottaa sille epämukavuutta ja ihmisen tehtävä taas on kuunnella mitä eläin yrittää kertoa."



Itse olen henkilökohtaisesti luopunut ajatuksesta kouluttaa eläintä. Sen sijaan koulutan itseäni ja kun saan itseni omaksumaan jonkin uuden toimintamallin, sen vaikutukset näkyvät myös eläimen käyttäytymisessä. Tässä minulla johtoajatuksena on se, että en voi vaatia eläimeltä sellaista, mihin en itse ole valmis. Jos esimerkiksi olen hermostunut ja jännittynyt, en voi vaatia eläintä olemaan rauhallinen. Minun maailmassani muutos lähtee aina ihmisestä ja etenee kohti eläintä, ei päinvastoin.



Mitä tulee kissoihin, niin niitä on hyvin vaikea pakottaa. Se voi johtaa ihmisestä ja hänen näkökulmastaan riippuen joko positiiviseen tai negatiiviseen loppupäätelmään. Jos asetat kissalle koulutustilanteessa liian korkean kriteerin, eli edellytät siltä sellaista toimintaa joka on kissan senhetkiseen osaamistasoon nähden liian haastavaa, se lakkaa melko pian yrittämästä ja menettää mielenkiintonsa koko touhuun. Se sanoo niin kutsutusti yhteistyösopimuksen irti.

Tässä vaiheessa kouluttajalla on jälleen kaksi vaihtoehtoa: joko lyödä hanskat saman tien tiskiin ja todeta etteivät kissat mitään opi, tai pysähtyä hetkeksi peilin ääreen pohtimaan, mitä kissa oikein yrittää käytöksellään kertoa. Jatko on jälleen kerran kiinni siitä, onko ihminen valmis tarkastelemaan omaa toimintaansa kriittisesti ja mukauttamaan sitä eläimeltä saamansa palautteen pohjalta.

"Itse olen henkilökohtaisesti luopunut ajatuksesta kouluttaa eläintä. Sen sijaan koulutan itseäni ja kun saan itseni omaksumaan jonkin uuden toimintamallin, sen vaikutukset näkyvät myös eläimen käyttäytymisessä. Tässä minulla johtoajatuksena on se, että en voi vaatia eläimeltä sellaista, mihin en itse ole valmis."


En ole tässä suhteessa täydellinen. Minulla on vielä paljon opittavaa ja omaksuttavaa, että pystyisin kaikilta osin toteuttamaan tätä ideaalia käytännössä. On kuitenkin tärkeää, että on ideaaleja ja tavoitteita joihin pyrkiä. On myös tärkeää tiedostaa oma keskeneräisyytensä ja pyrkiä parhaansa mukaan kehittämään itseään kohti tavoitteita, vaipumatta epätoivoon ja passiivisuuteen.


Toiminnan muuttaminen ei käy hetkessä


Kun puhutaan ihmisen tai eläimen toiminnan muuttamisesta, on olennaista ymmärtää, että puhutaan muutoksista ja kehityskaarista, jotka eivät tapahdu tunnissa, päivässä tai viikossa, vaan vievät aikaa. Siksipä asetankin itselleni usein välitavoitteita, yhden suuren sijaan. On kouluttajallekin motivoivampaa saavuttaa tavotteita askel kerrallaan, kuin yrittää pyrkiä kertaheitolla johonkin elämää suurempaan lopputavoitteeseen.

Käytän tässä asiayhteydessä usein painonpudotukseen liittyvää esimerkkiä:

On helpompaa laihduttaa 100 kg asettamalla välitavoitteita 5 tai 10 kg välein, kuin pyrkiä kertarykäyksellä 100 kilon painonpudotukseen. Jos ainoa horisontissa siintävä tavoite on - 100 kg, ehtii ihminen väsyä ja kärsiä motivaation puutteesta aika monta kertaa ennen tavoitteeseen pääsyä. Mitä suurempi motivaation puute ja uupumus, sen todennäköisempää, että tavoitteen saavuttaminen epäonnistuu.

Siispä, mitä suuremmat tavoitteet, sen olennaisempaa on pilkkoa ne pieniin osiin ja juhlia jokaista välietappia kohti lopullista tavoitetta. On nimittäin huomioitava, että koirakko, kissakko ja ratsukko sisältää aina eläimen lisäksi myös ihmisen, jonka hyvinvointi, stressitaso ja rooli kouluttajana heijastuvat aina tavalla tai toisella eläimeen, sekä vaikuttavat koulutuksen laatuun ja lopputulokseen. Koulutustilanteen on siis oltava rauhallinen ja stressitön myös kouluttajalle.



Itse yritänkin päästä eroon koulutukseen ja koulutustilanteisiin liittyvästä perfektionismista ja suorituskeskeisestä ajattelusta, joka on omiaan kasaamaan oppimista ja opettamista heikentäviä suorituspaineita kouluttajan harteille. Koulutustilanne ei ole suoritus. Sen tulisi olla jatkumo, luonteva osa arkielämää. Jotain sellaista, josta ei tarvitse tehdä sen suurempaa numeroa sen enempää itselle kuin eläimellekään. Koulutuksen edistymistä ja asetettujen tavotteiden saavuttamista tulisi verrata vain omaan lähtötasoon, ei muihin ihmisiin tai eläimiin. Sillä ei ole mitään väliä, mitä muut ajattelevat, kunhan itse tiedät missä mennään.

"On nimittäin huomioitava, että koirakko, kissakko ja ratsukko sisältää aina eläimen lisäksi myös ihmisen, jonka hyvinvointi, stressitaso ja rooli kouluttajana heijastuvat aina tavalla tai toisella eläimeen, sekä vaikuttavat koulutuksen laatuun ja lopputulokseen."


Olen myös sitä mieltä, että virheitä ei tule pelätä. Virheitä tekevät kaikki ja luulen valtaosan eläimistä antavan ne anteeksi, kunhan ihminen vain tunnistaa ja tunnustaa ne ja ottaa niistä opikseen.



Kehun merkitystä ei voi liikaa korostaa


Mitä tulee koulutusmetodeihin karkealla palkinto-rangaistus -akselilla, on minulle itselleni melko selkeää, kumpaa haluan itse omassa toiminnassani painottaa.

Joku itseäni viisaampi käytti joskus tällaista esimerkkiä:

”Ajattele, että olisit elämäsi ensimmäistä kertaa tietokoneen ääressä. Sinulla on edessäsi näppäimistö ja kymmenittäin eri näppäimiä, jotka ovat kaikki sinulle silkkaa hepreaa. Kun painat sattumanvaraisesti jotain näppäintä, selkäsi takana oleva henkilö näpäyttää sinua sormille ja tiuskaisee 'EI!'.

Sinulla on kaksi vaihtoehtoa jatkoon. Joko painat uudelleen jotain toista sattumanvaraista näppäintä, tai olet tekemättä mitään. Niin tai näin, otat joka tapauksessa jälleen riskin rangaistuksi tulemisesta, mikäli valitsemasi toimintamalli ei satu olemaan se, mitä 'valvojasi' sinulta odottaa.”

Tismalleen tästä on kyse myös silloin, jos perustamme kaiken eläinten kanssa olemisemme komentelulle ja rangaistuksille. Siksipä kehun merkitystä ei voikaan liikaa korostaa. Oli kyseessä sitten kissa, koira, hevonen tai kesyrotta, niin kehu on se, mikä palkitsee, motivoi ja ennenkaikkea kertoo eläimelle, mitä ihminen toivoo sen tekevän. Tällöin eläimellä on tieto ja sen mukanaan tuoma varmuus siitä, millaista toimintaa siltä halutaan, jolloin sen on helpompi myös valita tämä toimintamalli uudelleen, muiden ihmisen näkökulmasta ei-toivottujen sijaan. Silloinkin, jos eläintä syystä tai toisesta täytyy ”komentaa”, tulee sitä mielestäni aina kehua, kun eläin lopettaa sen mitä oli tekemässä ja kiinnittää huomionsa jälleen ihmiseen.

Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei koulutuksessa ole kyse suorituksesta, ajattelen kuitenkin myös, että oman toimintansa taustalla olevien asioiden, ajatusten ja periaatteiden pohtiminen ja tunteminen tuovat kouluttajalle sellaista itsevarmuutta, joka auttaa häntä toimimaan johdonmukaisesti ja päämäärätietoisesti käytännön arjessa. Kun ihminen tietää mitä tekee, miksi ja miten, on hänellä paremmat mahdollisuudet auttaa ja tukea vaikutuspiirissään olevaa eläintä.

KUVAT ARI K.

Lähteet:


Jaana Pohjola – Eläinkoulutusblogi 16.6.2010 - Kuolaimilla vai ilman?


Mirjami Miettinen, Helsingin Yliopisto. Eläinlääketieteen lisensiaatin tutkielma 2015 - Kuolaimen ja turpahihnan valinnan, sovituksen ja käytön merkitys ratsuhevosensuun terveydelle (Tästä ennätin tosin lukea vain abstraktin)

6 kommenttia:

  1. Loistava kirjoitus! Olisiko sinulla antaa vinkejä, miten minun tulisi toimia kissani kanssa?

    Taimi on nuori ja fiksu kissa, joka on tullut minulle vuosi sitten. Edellisessä kodissaan se on aina saanut ruokaa raksubaarista ja märkää kovaan ääneen vaatimalla. Tuntuu olevan myös sangen kova ruoan perän, kun kaivaa homeiset leivänkannatkin järsittäväksi roskapussista jos jotenkin siihen käsiksi pääsee. Itse olen yrittänyt alusta asti kitkeä tätä kovaäänistä huutoa ja jaloissa pyörimistä pois, meillä ei ole vapaa ruokinta vaan säänölliset ruoka-ajat. Joka taas on johtanut siihen että Taimi ryntää keittiöön pitämään konserttoa jos edes liikahdan sinne päin. Ryntää jopa unilta keittiöön jos kuulee että sinne joku meni kolistelemaan.

    Olen säänöllisesti noudattanut taktiikkaa että palkkaan kissan heti kun se hiljenee hetkeksi. Tässä on vain oma ongelmansa, Taimi kyllä saattaa hiljetä istumaan, mutta heti kun ruokkiva käsi liikahtaa, päästä Taimi sangen kovaäänisen mongerruksen ja hyppii kinttuja vasten. Tämä on taas sangen haasteellistä koska selkeästi kissani lukee eleitäni tarkkaan ja ennakoi minua paremmin.

    Olen yrittänyt myös erikseen opettaa Taimille istumista. Tässäkin kaava on aina sama: kun kissa huomaa että minulla on kädessäni jotain hyvää, se huutaa ja hyppii jalkojani vasten. Tietysti olen ajatellut että minun täytyy vain kärsivällisesti odottaa että se rauhoittuu. Mutta Taimi taas selkeästi turhautuu kun ei tajua miksi sitä herkkua ei tule ja alkaa harjoittaa sijaistoimintana joko raivokasta nuolemista vältellen katsekontaktia, tai lähtee pois.

    Itse en henkilökohtaisesti ole millään tapaa kokenut kissojen kouluttaja ja siksi vähän ulapalla, miten jatkaa näiden asioiden opettelua.

    Terkuin, Taimi omistajineen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka! Kiitos viestistäsi. :)

      Koska en ole ammatiltani eläintenkouluttaja, en koe olevani myöskään pätevä antamaan koulutusvinkkejä muille. Voin kuitenkin kertoa omista kokemuksistani, kuvailemasi ongelma kun kuulostaa hyvin tutulta.

      Omistan itse nimittäin koiran, joka haukkuu hakiessaan huomiota. Se saattaa siis haukahtaa, katsoa mua silmiin, haukahtaa, katsoa mua silmiin ja niin edelleen.

      Vaikuttaa siltä, että kissasikin saattaisi tehdä samaa, sillä se lienee tottunut saamaan huutamisella tahtonsa läpi. Olen itse oman koirani kohdalla vahvistanut tahattomasti tätä huomiohaukkumista ja nyt sitten pyritäänkin korjaamaan kouluttajan virheitä.

      Sain itse kokeneemmalta kouluttajalta hyvän vinkin: Palkitse eläin ennen kuin se on ehtinyt alkaa äännellä. Eli kun eläimen palkkaa siitä kun se hiljenee, niin se oppii, että palkinto tulee siitä kun se huutaa ensin ja hiljenee vasta sitten. Hiljenemisen eläin (puhun tässä nyt siis omasta koirastani) siis jo osaa, eikä sitä tarvitse vahvistaa. Sen sijaan vahvistusta kaipaa se, että eläin valitsee ääntelyn sijaan jonkin muun toimintatavan.

      Itse siis nimenomaan vahvistin koirani kohdalla tahattomasti tätä ei-toivottua käytöstä palkkaamalla eläintä heti, kun se hiljenee hetkeksikin. Tällöin palkitsin eläimen siis hiljenemisen lisäksi siitä ei-toivotusta ääntelystä.

      Kaikista haastavinta ainakin itselleni on erittäin äänekkään koirani haukun täydellinen huomiotta jättäminen. Tähän auttaa samaisen kokeneemman kouluttajan vinkki: kuvittele olevasi kuuro. Kun eläin alkaa äännellä, ole kuin sitä ei olisikaan. Älä keskeytä sitä mitä olit tekemässä, älä lopeta keskustelua kaverin kanssa, älä katso eläintä, älä anna sille minkäänlaista palautetta sen senhetkisestä toiminnasta. Eläin huomaa kyllä nopeasti, että ääntelyllä ei saa huomiota ja alkaa kokeilla muita keinoja. Kun eläin tarjoaa hetkenkin toivottua käytöstä, eli unohtaa kokonaan ihmisen ja ruuan läsnäolon, sitä kehutaan ja sille annetaan palkkio.

      Sen verran voinen ottaa tähän Taimi-asiaan kantaa, että koska kuvailit oikeastaan kahta erillistä ongelmaa, eli jaloissa pyörimistä ja huutamista, niin koulutuksellisesti nämä asiat kannattaa varmaankin pilkkoa mahdollisimman pieniin osiin ja edetä askel kerrallaan, eikä pyrkiä vaatimaan heti sekä maukumisen, että jaloissa pyörimisen lopettamista.

      Tosin voisin kuvitella (Taimia siis yksilönä tuntematta), että kun kissan palkkaa siitä kun se kohdistaa huomionsa hetkeksikin jonnekin muualle kuin sinuun tai ruokaan, niin se jaloissa pyöriminenkin saattaa pikkuhiljaa vähentyä muun oppimisen sivutuotteena.

      Toivottavasti näistä minun kokemuksistani oli sinulle jotain hyötyä. Tsemppiä uuden opetteluun ja oikein ihanaa kesää!

      Poista
    2. Ja mitä tulee istumisen opetteluun ja muuhun "tempputassuiluun", niin helposti turhautuvan eläimen kohdalla kriteeri, eli vaatimustaso kannattaa ainakin oman kokemukseni mukaan pitää todella alhaisena. Tässä siis vaikuttaa siltä, ettei se istumaan opettelu ole suinkaan ensimmäinen opeteltava asia, vaan se, että miten sinun kädessäsi olevasta makupalasta "luovutaan".

      En oikein tiedä onko tämä oppikirjan mukaista vai ei ja näiden "vinkkien" kokeilu tapahtukoot siis aivan omalla vastuulla, mutta jos kyseessä on noin helposti turhautuva eläin kuin mitä kuvailit, niin saattaisin alkuun yrittää motivoida sitä palkitsemalla sen siitä kun se lähtee pois. Pois lähtemällä eläin on kuitenkin luopunut siitä sun kädessä olevan herkun tavoittelusta ja kun palkitset sen siitä, niin saatat saada sen motivaation heräämään uudelleen.

      Mikäli toistat tätä tarpeeksi monta kertaa, niin eläin alkaa tarjota poispäin kääntymistä ratkaisuna makupalan saantiin, jolloin siitä tulee "mekaaninen liike", ilman siihen suoranaisesti liittyvää turhautumisen tunnetta. Kun olet saavuttanut tämän pisteen, voit alkaa miettiä mitä temppuja kissallesi opettaisit.

      Poista
  2. Kiitos sinulle! Tässä ohjeessa jossa kerroit koirastasi, oli oikeastaan jo kaikki minkä tiesin. Mutta tässä temppujutussa en ole koskaan ajatellut, että kissaa voi jo palkata siitä ettei enää tavoittele namia! Kiitos tästä :) Asiasta minulle tekee vaikean juurikin sen kun Taimi tuntuu turhautuvan todella nopeasti tai sitten se ennakoi ja reagoi liian nopeasti (esim. juurikin kun yritän palkata hiljaa olemisesta, se jo rääkäiseekin uudelleen kun edes liikautan kättä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja toisaalta niitä tempputuokioita ei kannata välttämättä lähtökohtaisesti ajatella muusta arkielämästä erillisinä ohjelmanumeroina, vaan siitä temppujen lomassa opetellusta makupalasta luopumisesta voi olla hyötyä tuossa keittiöasiassakin. :) Luopumisharjoitusten yhteydessä voisi miettiä myös sitä, miten siitä sinun käden liikautuksesta saisi kissalle merkityksettömän. Eli että se ei enää automaattisesti olettaisikaan saavansa namia, vaikka tanssisit sen edessä ripaskaa päälläsi seisten.

      Oletko muuten käyttänyt naksutinta? Se voisi helpottaa teidän tilanteessa, kun pääsisit sen avulla palkkaamaan juuri siitä toivotusta käytöksestä, vaikka sen jälkeen seuraisikin sitä ei-toivottua.

      Korostan tosiaan edelleen, että kaikki näkemykseni ovat maallikkopohjalta annettuja... eli en tosiaan ole ammattilainen. Jos koet että haluat seikkaperäisempiä vinkkejä nimenomaan sinun ja Taimin suhteen, suosittelen ammattieläintenkouluttajan puoleen kääntymistä. :)

      Poista
    2. Tuo makupalasta luopuminen ja sen opettelu aivan ensimmäisenä asiana ennen muita temppuja on yleinen ja suositeltava käytäntö, jolla pyritään ennaltaehkäisemään sellaisten kerjäys- ja näykkimistapojen muodostuminen, jotka saattaisivat muuten nostaa helposti päätään silloin, kun eläimelle syötetään paljon herkkuja kädestä.

      Koska Taimin mieleen on iskostunut noin vahvasti yhteys tiettyjen asioiden ja ruuan välillä, pidän sen huolellista opettelua erityisen tärkeänä myös siitä syystä.

      Minulle on luopumista opeteltaessa tärkeää, että se makupalasta luopuminen tapahtuu alkuun ihan ajatuksen tasolla. Eli että eläin kiinnittää vaikka sekuntiksikin huomionsa johonkin muuhun, kuin siihen makupalaan. Kun luopumisesta tulee rutiini, niin se muuttuu ainakin oman kokemukseni mukaan "mekaaniseksi liikkeeksi", joka on siinä vaiheessa mielestäni ihan okei, kun pohjatyö on tehty huolella ja eläin oivaltanut selkeästi, millaista käytöstä siltä toivotaan.

      Naksuttimesta voisi teidän luopumisharjoittelussa olla hyötyä myös siksi, että sen avulla voisit palkita Taimin heti, kun se alkaa kääntyä poispäin herkusta. Tällöin ehdit antaa sille palautteen siitä kun se vasta alkaa kääntyä, jolloin tämä osa alkaa vahvistua sen sijaan, että Taimi poistuisi joka makupalan kohdalla kokonaan paikalta.

      Poista

Kommentointi ja keskustelu ovat erittäin tervetulleita! Peräänkuulutan keskustelun asiallista tasoa, asiattomat kommentit poistetaan.

Kiitos! :)