perjantai 12. helmikuuta 2016

Ajatuksia kissan inhimillistämisestä osa 3: Kulttuurimme painolasti

No niin! Muutaman jatkopalan jälkeen pääsemme vihdoin kissan inhimillistämistä koskevan juttusarjan kolmanteen ja viimeiseen osaan, joka käsittelee kulttuurimme vaikutusta siihen, miten näemme kissan ja millaisia piirteitä siihen olemme tottuneet yhdistämään. Käsittelen tässä kirjoituksessa aihealueen rajaamisen johdosta vain kesykissaa (Felis Catus) ja jätän ns. isot kissat, kuten leijonat ja tiikerit vähemmälle huomiolle. Jotta saan kirjoituksen pidettyä edes joksenkin kohtuullisen pituisena, olen pop-kulttuurin ja tarinoiden osalta päättänyt käsitellä kissaa vain ja ainoastaan länsimaisen kulttuurin näkövinkkelistä.

Kirjoitukseni pääasiallisena pointtina on osoittaa, että niillä mielikuvilla ja käsitteillä joita olemme tottuneet kissaan vuosisatojen ajan liittämään, ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, millainen kissa todellisuudessa eläimenä on.


Huom! Seuraava teksti sisältää hyvin vahvasti subjektiivisia näkemyksiä ja tulkintoja aiheesta. Tarkoitus ei siis ole pitää oppituntia kissan kulttuurillisesta asemasta ja vaikutuksesta, vaan lähinnä jakaa keskustelunavaukseksi omia pohdintojani asian tiimoilta.

Kissan kulttuurinen asema

Kissan kulttuurihistoriallinen asema


Kun tarkastelemme kissan roolia eri kulttuurien historiassa, voimme huomata vuosisatojen ja -tuhansien aikana tapahtuneen kehityssuunnan, jonka johdosta kissoihin ja niiden käyttäytymiseen liitetään vielä nykypäivänäkin paljon demonisia piirteitä.

Kissan kesyyntymishistorian koettaneen yleisesti ottaen alkaneen noin 5000 vuotta sitten muinaisesta Egyptistä. On kuitenkin merkkejä siitä, että kissan kesyyntyminen on saattanut alkaa jo kauan ennen sitä. Aloitamme nyt kuitenkin kissan kulttuurillisen historian käsittelyn Egyptistä, sillä siitä lienee kuitenkin verrattain kattavasti tietoa kissan kulttuurillista asemaa ajatellen.

Kissan kulttuurinen asema: egypti

Egypti


Noin 5000 vuotta sitten egyptiläiset huomasivat afrikkalaisesta villikissasta polveutuvan kissan olevan erinomainen viljasiilojen vahti. Se piti viljavarastot puhtaina jyrsijöistä ja sen vuoksi sitä palvottiin jumalolentona. Kissan suosiota selittänee osaltaan se, että yksi Egyptin suosituimmista jumalista oli kissankasvoinen Bastet: tulisijan vartija, kodin ja naisten salaisuuksien suojelija, sekä jumalatar pahoja henkiä ja sairauksia vastaan. Lisäksi Bastet oli myös kissojen jumalatar.

Kissan tappamisesta saattoi Egyptissä saada kuolemantuomion ja jotain Egyptiläisten omistautumisesta kissoilleen kertoo se, että he asettivat kissan hengen omansa ja omaisuutensa yläpuolelle. He saattoivat esimerkiksi uhrata oman henkensä yrittäessään pelastaa kissojaan palavasta talosta.

Kissojen elo Egyptissä ei kuitenkaan ollut pelkkää auvoa, sillä sen suuri suosio ja jumalallinen asema johti myös siihen, että monien muiden eläinten tapaan myös kissoja alettiin kasvattaa varta vasten tapettaviksi, muumioitaviksi ja balsamoitaviksi. Muumioilla koettiin olevan jumalallinen yhteys ja kun palvonnan suosio kasvoi, kasvoi myös muumioiden kysyntä. Tämä johti kasvatuslaitosten perustamiseen, jossa eläimiä kasvatettiin vain muumiointitarkoitusta varten.

Kissan kulttuurillinen asema: antiikki

Antiikin Kreikka ja Rooma


Kissojen vieminen pois Egyptistä oli ehdottomasti kielletty, joten kreikkalaiset salakuljettivat ensimmäiset kissat Eurooppaan noin 900 eaa. Antiikin Kreikassa kissa ei saavuttanut samanlaista suosiota kuin Egyptissä, sillä kreikkalaisilla oli jo käytössään käärmeitä ja kärppiä viljavarastojensa tuholaistorjuntaan. Kissoilla olikin heidän silmissään ennemminkin merkitys vapauden ja itsenäisyyden vertauskuvana, kuin varsinaisena hyötyeläimenä.

Antiikin aikana kissa sai myös merkityksensä kuoleman ja pimeyden sanansaattajana, kun se alettiin yhdistää kuoleman, pimeyden ja noituuden jumalaan Hekateen.

Tarinan mukaan ylijumala Zeus huijasi kuningatar Alkmenea ja saattoi hänet raskaaksi Alkmenen aviomieheksi naamioituneena. Tämä sai Zeuksen vaimon Heran raivon partaalle ja hän aikoikin estää Alkmenen ja Zeuksen lapsen syntymän tappamalla Alkmenen ennen synnytystä. Alkmenen palvelijattaren Galinthisin onnistui kuitenkin harhauttaa Heraa, jolloin Alkmen sai synnyttää rauhassa Herakles (Hercules) -nimisen poikalapsen. Heran raivo kiehui ja sai hänet kostamaan Galinthisille, muuttamalla hänet kissaksi (joidenkin lähteiden mukaan lumikoksi) ja lähettämällä tämän manalaan kuoleman jumalattaren ja noitien kuningattaren Hekaten papittareksi. Siitä lähtien mustia kissoja on pidetty kuoleman ja pahan onnen merkkeinä, sillä niiden koetaan olevan yhteydessä Hekateen.

kissan kulttuurillinen asema: skandinavia

Kissat viikinkiajan Skandinaviassa


Skandinavisissa mytologioissa kissat on puolestaan nähty positiivisessa valossa. Tämän kertoo esimerkiksi se, että kahden suuren kissan on kerrottu vetäneen viikinkien hedelmällisyyden, sodan, metsästyksen, rakkauden ja kauneuden jumalattaren Freijan kärryjä. Thor antoi kissat Freijalle, joiden avulla hän matkusti rakastettunsa Baldurin hautajaisiin. Kissa olikin Freijan pyhä eläin ja hän siunasi kaikki, jotka kohtelivat niitä ystävällisesti. Jos hääpäivänä oli hyvä sää, oli syynä yleensä se, että morsian oli "ruokkinut kissat hyvin".

Skandinavisen mytologian mukaan kissalla oli myös suuri rooli Fenrir-suden tuhoamisessa. Fenririn oli määrä tappaa ylijumala Odin Ragnarokin (maailmanlopun sota) aikana, mutta se saatiin kahlittua Gleipniriksi kutsuttuihin taikakahleisiin, jotka olivat seitsemän taika-aineksen aikaansaannosta: naisen parta, vuoren juuret, karhun jäänteet, kalan henkäys, linnun sylkäisy ja kissan askelten ääni.

Skandinavinen kansantarina kertoo myös köyhää miestä auttaneesta kissasta. Kissa voittaa hopeisen linnan täynnä kultaa ja jalokiviä jekuttamalla linnassa asunutta peikkoa, puhumalla hänelle auringonnousuun asti, joka sai peikon muuttumaan kiveksi. Tämän jälkeen kissa käski miestä leikkaamaan hän päänsä irti ja pienen suostuttelun jälkeen hän tekikin niin, jolloin kissa muuttui takaisin kauniiksi prinsessaksi, joka kertoi miehelle peikon muuttaneen hänet kissaksi. Mies ja prinsessa avioituivat ja elivät linnassa onnellisina elämänsä loppuun asti.

Myös Skotlannissa ja Irlannissa kissat on yhdistetty aikoinaan magiaan, ja nimenomaan positiivisessa mielessä.

kissan kulttuurillinen asema: keskiaika

Keskiaika 


Keskiajan lopulle tultaessa kissan asema pimeyden lähettiläänä kärjistyi, kun katolinen kirkko perusti noitaopin ja paholaiskultin taistellakseen harhaoppeja vastaan. Katolilaisen kirkon mukaan kissat olivat paholaisen maanpäällisiä kätyreitä. Noitahysterian myötä Eurooppa ajautui kissavihaan ja 1400-luvun lopulla paavi Innocentius VIII määräsi kaikki kissanomistajat poltettaviksi noitina roviolla, eikä mustien kissojen kohtalo ollut sen ruusuisempi.

Mustiin kissoihin on sittemmin liitetty niin positiivisia, kuin negatiivisiakin uskomuksia. Mustaa kissaa on pidetty huonon onnen tuojana ja sen häntää ja hampaita tappavan myrkyllisinä. Lisäksi sen on uskottu vievän sairaalta hengen ja tekevän lapsista kateellisia.

Mustan kissan on tosin uskottu myös tuovan mukanaan onnea, rahaa ja suojelusta. Mustan kissan silittämisen on myös uskottu tuovan onnea. Merirosvotkin ovat pitäneet tuntemattoman mustan kissan lähestymistä laivan kannella hyvän onnen merkkinä. Jostain syystä vain mustiin kissoihin liitetyt epäonnenuskomukset muistetaan.

kissan kulttuurinen asema: viktoriaaninen aika

Viktoriaaninen aika ja 1800-luku


Kissan asema alkoi parantua vasta viktoriaanisella ajalla 1800-luvulla, kun britannian kuningatar Viktoria kiinnostui niistä Egyptistä tehtyjen ja laajalti pitkin britanniaa julkaistujen muinaisten kissalöytöjen myötä. Egypstä tehdyt arkeologiset löydökset huokuivat egyptiläisten kunnioitusta kissoja kohtaan ja kissojen yhteyttä hallitsijoihin ja jumaliin. Lisäksi ne sisälsivät kuvia ja patsaita kissanhahmoisesta Bastet-jumalattaresta. Tämä sai kuningatar Viktorian innostumaan kissoista ja adoptoimaan kaksi persialaiskissaa, joita hän piti täysivaltaisina hovinsa jäseninä.

Kuningatar Viktoria oli aikansa suurjulkkis, ja hänen kissarakkautensa levisi sanomalehtien sivuilla ympäri maata. Pian ihmiset halusivatkin seurata kuningattarensa esimerkkiä ja hankkia kissoja lemmikeikseen. Yhdysvaltoihin trendi levisi tuon ajan suosituimman aikakauslehden Godey’s Lady’s Bookin myötä, jossa Louis A. Godey Philadelphiasta julisti, etteivät kissat ole ainoastaan vanhempien naisten tai monarkkien lemmikkejä, vaan kenen tahansa tulisi pystyä nauttimaan kissan tarjoamasta "rakkaudesta ja hyveellisyydestä" (love and virtue).

Tämä vuonna 1860 julkaistu artikkeli räjäytti pankin Yhdysvalloissa ja aloitti kissojen uuden nousukauden rapakon takana. Tätä samaa nousukautta elämme osittain edelleen, vaikka ikävä kyllä myös vuosisatoja valloillaan olleet negatiiviset käsitykset kissoista elävät yhä ja vaikuttavat osaltaan siihen, miten näemme kissan ja kohtelemme sitä.

kissan kulttuurinen asema: kissat saduissa

Kissat saduissa


Mitä tulee satujen ja amaatioiden esittämään kuvaan kissasta, se tuntuu olevan yhdistelmä ihmiselle tyypillisistä ja epäsuotuisina pidetyistä piirteistä ja kissan negatiivisina ja raadollisina pidetyistä lajityypillisistä ominaisuuksista.

Saapasjalkakissa on yksi vanhimmista satujen kissahahmoista ja se on tehnyt mahdollisesti ensiesiintymisensä jo 1600-luvulla. Saapasjalkakissa edustaa ristiriitaisuudessaan tyypillistä satujen kissahahmoa. joka on toisaalta ystävällinen ja avulias, mutta kuitenkin pohjimmiltaan arvaamaton, juonikas, ennakoimaton ja petollinen, jonka avuliaisuudella on aina itsekkäät tarkoitusperät.

kissan kulttuurinen asema: kissa saduissa: sadistinen saalistaja?

Sadistinen saalistaja?


Kissa on esitetty modernimmassakin kulttuurissa ilkeänä hahmona ja sen lajityypillinen käyttäytyminen on käännetty näyttämään ilkeilyltä ja jopa suoranaiselta sadismilta. Jos mietimme klassisia "kissa-hiiri-leikkeihin" perustuvia animaatiosarjoja, ensimmäisinä mieleen tullee Tom ja Jerry, sekä Tipi ja Sylvesteri.

Kyseisissä piirrossarjassa maailmaa tarkkaillaan saaliseläimen näkövinkkelistä, josta tarkasteltuna kissa näyttää luonnollisestikin täydeltä hirviöltä. Näissä animaatioissa kissa nähdäänkin usein saalistustarpeensa sokaisemana ja verenhimoisena saalistajana, joka pyrkii keinoja kaihtamatta saamaan tähtäimessään olevan saaliin kiinni, kiduttaakseen sitä ja syödäkseen sen poskiinsa. Nämä ilkeät ja ahneet kissahahmot myös hautovat ahkerasti kostoa, kostoyritysten päätyessä kerta toisensa jälkeen köpelösti.

Koska maailmaa tarkkaillaan saaliseläimen näkökulmasta, tehdään saaliseläimen kissaan kohdistamasta rajustakin väkivallasta itsepuolustuksen nimissä hyväksyttävää. Myös saalistajan saaliiseensa kohdistamaa väkivaltaa liioitellaan. Näiden piirrettyjen komiikka perustuukin siihen, kumpi keksii mielikuvituksellisimmat ja väkivaltaisimmat keinot päihittää toinen. Koska lähtöasetelma on jo valmiiksi käännetty hyvä-paha-akselilla kissan tappioksi, ei ole vaikea arvata kumpi näkee jakson aikana enemmän tähtiä, kissa vai hiiri. Sillä ei tunnu olevan loppuratkaisun kannalta väliä, kumpi käyttää enemmän väkivaltaa toista kohtaan, tai sortuu mahtipontisempaan kidutukseen. Kun asetelman voittaja ja häviäjä on ennalta määritelty, ei mikään voi vaikuttaa lopputulokseen. Sekä saalis, että saalistaja pysyvät loppuun asti ennalta määrätyissä rooleissaan. Tom on aina tarinan pahis ja sympatiat Jerryn puolella riippumatta siitä, kuinka pahasti Tom on sillä kertaa ottanut Jerryltä turpiinsa.

On myös petollista, että nämä hahmot ovat juuri sen verran antropomorfisia, eli niihin on ympätty juuri sen verran ihmisille tyypillisiä piirteitä, että niitä voi olla vaikea erottaa kissan todellisista ominaisuuksista. Esimerkiksi Tom ja Jerry -sarjan Tom-kissa kyllä vaikuttaa ymmärtävän, että sen alituisten saalistusyritysten kohteena olevalla Jerry-hiirellä on tunteet, mutta se ei vain välitä niistä. Niinpä Tom onkin helppo nähdä empatiakyvyttömänä ja yksiselitteisen ja kokonaisvaltaisen pahana, lähes sosiopaattisena hahmona. Toki on huomioitava, että ensimmäiset Tom ja Jerry -piirretyt on tehty 1940-50-luvuilla, jolloin etologia, eli eläinten käyttäytymistiede oli vasta lähtökuopissaan, eikä tietämys esim. kissan sielunelämästä ollut läheskään samalla tasolla kuin nyt. Muun muassa Tom ja Jerry kertoo kuitenkin omaa kieltään siitä, millaisena me länsimaiset ihmiset olemme kissat nähneet ja millaisia ihmiselle tyypillisiä piirteitä olemme kissan hahmoon tottuneet liittämään.

Valitettavasti joidenkin ihmisten käsitys kissasta tuntuu yhä edelleen olevan Tom ja Jerryn kaltainen, jossa hiiren, eli ns. uhrin asemassa koetaankin olevan itse, ihmisenä, eli kissan läskelmoidun ja suunnitelmallisen ilkeilyn ja raakuuden kohteena.

kissan kulttuurillinen asema: kissat saduissa: leikkisät pennut

Leikkisät pennut, ilkeät aikuiset


Jo ainoastaan Walt Disneyn koko illan piirroselokuvia ja niiden kissahahmoja tarkasteltaessa voimme  huomata tietyt yhtäläisyydet siinä, millaisia asioita ja piirteitä kissahahmoilla on haluttu elokuviin ja tarinoihin tuoda.

Tuhkimo-elokuvan sivuhahmona nähdään hiiriä jahtaava Lucifer-kissa ja Kaunottaressa ja Kulkurissa taas ilkeä ja koiravihamielinen Si ja Am -siamilaiskissapariskunta. Näitä sivuhahmoja yhdistää tapa, jolla kissojen saaliseläimiinsä tai "vihollisiinsa" kohdistamat vaanimiset ja jahtaamiset esitetään laskelmoidun suunnittelun lopputuloksena, jolloin kissojen voidaan jälleen kuvitella olevan tarkoituksellisen pahoja ja ilkeitä. Kuten kunnon tarinaan kuuluu, ei näidenkään kissojen toimintaa nähdä siinä valossa, että ne vain toteuttaisivat lajityypillistä käytöstään (saalistus, reviirinsä puolustaminen kokemaltaan uhalta), vaan kissojen käytös näyttäytyy puhtaan ja syvällä luonteessa olevan pahuuden seurauksena.

Saapasjalkakissan perinnettä taas puolestaan jatkaa Lissa ihmemaassa -tarinan Irvikissa, joka on yhdistelmä kissoille tyypillisinä pidettyjä piirteitä: arvaamaton, eleiltään vaikeasti tulkittava, petollinen, ennakoimaton, häilyvä ja itsenäinen. Etenkin kissan itsenäisyyteen vedoten tunnutaan usein ajateltavan, ettei kissa ole kiinnostunut ihmisestä tai sen olemassaolosta laisinkaan, mikä koettaneen helposti ihmisen taholta henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. "Jos kissaa ei muka kiinnosta minun olemassaoloni, miksi minun pitäisi olla kiinnostunut siitä?!". Tätä harhakäsitystä on ruokittu myös saduissa ja piirrettyelokuvissa kautta aikojen.

Ehkä mainituista esimerkeistä kaikista antropomorfisin on Disneyn alkuperäishahmo Musta-Pekka. Musta-Pekka on kissa ja luonnollisestikin jo lajinsa edellyttämänä yksi Mikki Hiiren arkkivihollisista. Musta-Pekan ulkonäkö voi olla rähjäisen kujakollin, mutta kaikki sen käytökseen vaikuttavat luonteenpiirteet ovat silkkaa ihmistä: ahneus, ilkeys, päämäärään pyrkiminen keinoja kaihtamatta... Kaikki tyypillisiä piirteitä ihmiselle, mutta mielikuvien avulla helposti kissan vartaloon liitettävissä.

Disneyltä löytyy onneksi myös kissat positiivisessa valossa esittäviä hahmoja, kuten esimerkiksi Oliver ja kumppanit -elokuvan Oliver ja Pinocchion sivuhahmo Figaro. Jos mietimme esimerkiksi Oliveria ja Figaroa, voimme huomata molempien olevan pentukissoja. Pentukissoihin tunnutaankin liitettävän tietynlainen naiivius ja leikkisyys, kun aikuiset kissat taas esitetään usein ilkeinä ja verenhimoisina.

Mitä tulee kissan ja koiran väliseen vastakkainasetteluun, Disneyllä on ilmeisesti ollut tähänkin selkeä strategia: esimerkiksi Kaunottaressa ja Kulkurissa nähdyt Si ja Am näytetään ainoastaan negatiivisessa valossa, tarinan päähenkilöiden, eli koirien näkökulmasta. Oliver ja kumppanit -tarinassa kissanpentu taas päätyy katukoirien laumaan, jossa se otetaan avosylin vastaan. Oliverin ihmisomistajan Rusetti-koira on mustasukkainen emäntänsä kissanpennulle antamasta huomiosta ja yrittää kaikin keinoin päästä Oliverista eroon.

Kun verrataan näitä kahta elokuvaa ja niissä esiintyvien koirien ja kissojen välistä suhdetta, voidaan päätellä seuraavaa:

  • Kaunotar ja Kulkuri luo kissoista yleisellä tasolla negatiivista kuvaa, sillä siinä esiintyvät ainoat kissahahmot näytetään negatiivisessa valossa, koirien näkökulmasta katsottuna.

  • Oliver ja kumppanit ei taas luo koirista negatiivista kuvaa, vaikka yksi siinä esiintyvistä koirahahmoista käyttäytyykin ns. huonosti kissanäkökulmasta katsottuna. Koska valtaosa elokuvassa esiintyvistä koirista on ystävällisiä kissalle, ei yksittäinen poikkeus tee pysyvää säröä koirien maineeseen.

Onhan Disneyllä myös kokonainen kissaelokuva Aristokatit (1970), jossa näkökulma on ehdottoman kissapainotteinen. Kyseisessä elokuvassa voimme kuitenkin nähdä tiettyjen kissalle tyypillisinä pidettyjen piirteiden stereotypisointia: toisaalta kissat esitetään mukavasti lokoisista elinolosuhteista nautiskelevina hienohelmoina, toisaalta taas itsenäisinä ja muista riippumattomina kulkureina.

Elokuvan alkuasetelmassa voimme myös nähdä kahtiajaon rotu- ja maatiaiskissojen välillä, mikä näin jälkikäteen tarkasteltuna vaikuttaa ainakin omasta mielestäni hieman ikävältä. Jos näin ihan tosikkona saa marmattaa, niin myös katukissojen elämän tarkoituksellinen romantisointi (katukissoista koostuva svengaava jazzbändi) antanee oman sysäyksensä villiintyneisiin katukissoihin liittyvän ongelman kieltämiselle ja vähättelylle.

Toki tässäkin kritiikissä on otettava huomioon, että kyseinen elokuva on tehty jo 1960-luvun lopulla ja saanut ensi-iltansa vuonna 1970. Tuolloin käsitykset kissoista ovat toki olleet erilaisia kuin mihin nykypäivän tieteellinen tutkimus antaa meille työkaluja, mutta jos peilaa Aristokattien kissoihin liittyvää maailmankuvaa nykyaikaan, nuo epäkohdat nousevat sieltä ikävästi esille, vaikka ensisijaisesti teosta tulisikin tarkkailla oman aikansa tuotteena.

Voimme myös lähestyä kyseisen elokuvan kritiikkiä miettimällä, millainen vaikutus lapsille suunnatulla piirrettyelokuvalla on ollut sitä katsoneiden lasten aatteiden, käsitysten ja ajatusmaailmaan muotoutumiseen ja siihen, millaisia kissoihin liittyviä arvoja he ovat aikuistuttuaan siirtäneet omille lapsilleen.

kissan kulttuurinen asema: kissat saduissa: pekka töpöhäntä

Osataan meillä pohjoismaissakin


Pekka Töpöhäntä on malliesimerkki siitä, kun eläinhahmoihin liitetään ihmiselle tyypillisiä piirteitä. Lieventävänä asianhaarana kyseisen tarinan alkuasetelmassa voidaan kuitenkin todeta, että kaikki tarinan keskeiset hahmot ovat kissoja, joten mielikuva kissoista ei välttämättä kallistu sen enempää negatiivisen kuin positiivisenkaan puolelle tarinan hahmojen perusteella, koska niitä ei verrata minkään toisen lajin edustajiin, kuten koiriin.

En kuitenkaan usko, että kissa on valikoitunut tarinan päähenkilöiden lajiksi sattumalta. Tarinassa esiintyvien kissahahmojen välinen vuorovaikutus ja lähtökohtainen asetelma kun tuntuisi vähemmän luontevalta ja uskottavalta, jos hahmot olisivatkin kissojen sijaan hamstereita tai hevosia. Pekan, Monnin, Pillin ja Pullan rooliin voisi olla vaikea kuvitella kissojen sijasta koiriakaan.

Hamstereita on vaikea mieltää koulukiusaajiksi, moisia söpöjä palleroita. Koirat taas ovat aina kilttejä niin ihmisille, kuin toisilleenkin. Kissa sensijaan on verrattain helppo nähdä koulukiusaajan roolissa, jolloin se, että kiusaamistilanteisiin liittyvä käytös ja siihen liittyvät tunteet on liitetty juuri kissan vartaloon, ei vaikuta sattumalta.

Kun kissan kulttuurillista ja kulttuurihistoriallista asemaa tarkastellaan laajemmasta perspektiivistä, voidaan huomata vahvasti sukupolvelta toiselle siirtyneiden asenteiden ja ennakko-oletusten pohjautuvan valtaosin muihin seikkoihin kuin siihen, millainen kissa todella on eläimenä, lajina ja yksilönä. Jos annamme kulttuurillisen perimämme ottaa ylivallan ja pidämme kissoja lähtökohtaisesti paholaisen ruumiillistumina tai vähintäänkin epäilyttävinä ja vaikeaselkoisina otuksina, emme tule antaneeksi niille edes mahdollisuutta todistaa nuo luulot, oletukset ja uskomukset vääriksi.

KUVAT
photopin.com

Kissan kulttuurihistoriallinen asema:
photo credit: Cela sent bon la gamelle des croquettes. via photopin (license)

Egypti:
photo credit: Egyptian Cat at Singapore National Museum via photopin (license)

Antiikin Kreikka ja Rooma:
photo credit: cat via photopin (license)

Kissat viikinkiajan Skandinaviassa:
photo credit: 2789 Catch Me If You Can via photopin (license)

Keskiaika:
photo credit: Cat Black via photopin (license)

Viktoriaaninen aika:
photo credit: chillin' :) via photopin (license)

Kissat saduissa:
photo credit: king of the streets via photopin (license)

Sadistinen saalistaja?
photo credit: Silent killer via photopin (license)

Leikkisät pennut, ilkeät aikuiset:
photo credit: hey :))) via photopin (license)

Osataan meillä pohjoismaissakin:
photo credit: 1866 Hogar and Brader via photopin (license)

***


Lähteet:


Ancient History Encyclopedia - Cats in the Ancient World 
Ava Tassuklubi - Musta kissa pahanilmanlintuna ja onnentuojana – lue uskomattomat uskomukset
Babble.com - 20 Most Memorable Cats in Disney's History
Disney.fi - Aristokatit  
Felineforever.com - Cats in ancient Greece 
Historia.net 2013 - Egyptiläiset palsamoivat miljoonia eläimiä 
Kissaillaan-blogi - Kuuluisa kissa
Tiede 2013 - Eläinrakkaus loppui nykyaikaan 
Wikipedia - Herakles
Wikipedia - Tom ja Jerry 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentointi ja keskustelu ovat erittäin tervetulleita! Peräänkuulutan keskustelun asiallista tasoa, asiattomat kommentit poistetaan.

Kiitos! :)