perjantai 26. helmikuuta 2016

Millainen on maatiainen ja miten sitä tulisi suojella?

Edellinen maatiaiskissaa ja sen suojeluohjelmaa koskeva blogikirjoitukseni herätti ilahduttavan paljon keskustelua ja allekirjoittaneessa paljon ajatuksia. On ollut todella antoisaa keskustella aiheesta muiden kissaihmisten kanssa. Keskustelu toi esille myös muutamia kysymyksiä ja ongelmakohtia, joita maatiaisen mahdolliseen suojeluohjelmaan voisi liittyä.

En ole ehtinyt perehtyä muiden maatiaisrotujen suojeluohjelmien sisältöihin, joten nämä pohdinnat ovat aivan täysin maatiaiskissalähtöisiä, eivätkä ota mallia muiden lajien maatiaisrotujen suojeluohjelmista.


Maatiaiskissan suojeluohjelma

Kysymys 1 : Miten määritellä maatiainen ja erottaa se sekarotuisista?


Tämä on erittäin aiheellinen ja relevantti kysymys. Jotta voimme edes alkaa miettiä minkäänlaista maatiaiskissojen suojeluohjelmaa, meillä tulee olla selkeä ja kirkas käsitys siitä, mitä maatiaiskissalla tarkkaanottaen tarkoitetaan. Maatiaiskissan määrittelyssä tulee edetä maltilla ja kieli keskellä suuta, ettemme ajaudu asettamaan sille liian tiukkoja ulkonäkörajoituksia, jollaisia tulisi maatiaiskissan kohdalla pyrkiä välttämään.

Ensimmäinen lähtökohta maatiaiskissan määrittelylle on mielestäni tämä: Maatiaiskissa on sellainen kissa, johon ei oletettavasti ole sekoittunut mitään muuta rotua. Koska meillä ei ole olemassa maatiaiskissojemme laajoja sukupuita tai muuta pitkän aikavälin vedenpitävää tietoa niiden polveutumisesta, on meidän luotettava aistinvaraisiin tietoihin ja todennäköisyyksiin. Emme tietenkään voi tietää pomminvarmasti, millaista perimää kukin kissa kantaa, mutta tällainen suuntaa-antava määritelmä ainakin ennaltaehkäisisi sekarotuisten kissojen tarkoituksellisen tuomisen maatiaiskissojen suojeluohjelmaan, jos ei muuta.

Monelle ihmiselle maatiainen käsitteenä tuntuu edustavan sekä maatiaiskissoja, sekarotuisia, että paperittomia rotukissoja. Mielestäni tulisikin jo käsitteiden tasolla tehdä selkeä ero maatiaiskissan ja sekarotuisen tai rekisteröimättömän rotukissan välille ja lanseerata entistä voimakkaammin kotikissa-käsitettä maatiaisen rinnalle, kattamaan maatiaisen ohella myös sekaroituiset ja rekisteröimättömät rotukissat.

Mitä tulee suomalaisen maatiaiskissan tarkempaan määrittelyyn, voinemme ykskantaan todeta, että tietyt värit ja kuviot eivät kuulu pohjoiseurooppalaisen maatiaiskissan alkuperäiseen repertuaariin. Näitä ovat muun muassa kaikki naamiot, shell- ja shaded-värit, sekä lila ja suklaa. On myös tiettyjä kuvioita, joita esiintyy vain tietynrotuisilla kissoilla. Näitä ovat muun muassa abessinialaisille ja abessinialaisjohdannaisille roduille ominainen ticked tabby ja vain bengaleilla tavattavat rusetti- ja marmoritabby-kuviot.


** EDIT 27.2. & 15.7.2016 **


Etsin tässä vielä hieman lisätietoa tuosta ticked tabby -kuviosta ja useampi lähde kertoo, että ticked tabby on tyypillinen kuvio tietyissä roduissa, mutta voi tulla esiin missä tahansa rodussa, myös maatiaiskissapopulaatioissa, joissa se on kuitenkin erittäin harvinainen. Tämän lisäksi on olemassa myös määritelmä agouti, joka tuntuu joidenkin lähteiden mukaan olevan hyvin lähellä tickediä, mutta toisaalta sillä taas tunnutaan kuvaavan kuviollista kissaa, joka ei edusta mitään tarkemmin määriteltyä tabby-kuviota, tai jonka tarkkaa tabbykuviota ei esimerkiksi valkoisen värin suuren määrän takia voida määritellä. Messybeast.com-sivuston väri- ja kuviokartan mukaan on olemassa myös Pinstriped-kuvio. Se vastannee lähinnä erittäin tiheäraitaista tiikerikuviota, joka lienee helppo sekoittaa ticked tabbyyn ilmiasunsa perusteella.

On siis ilmeisesti mahdollista, joskin harvinaista, että ticked tabby -kuviota ilmenee myös maatiaiskissoilla, ilman rotukissavaikutusta. Ticked tabby ei kuitenkaan kuulu pohjoiseurooppalaiseen maatiaiskissakantaan perustuvan eurooppalainen lyhytkarva -rodun hyväksyttyihin väreihin, koska sitä mitä ilmeisimmin pidetään ulkopuolisen rodun vaikutuksen seurauksena. Maatiaisten suojeluohjelmaa pohtiessa emme kuitenkaan voi ottaa linjavedoissa sokeasti mallia rotukissastandardeista, sillä sen piirissä on tehty myös keinotekoisia rajanvetoja, kuten valkolaikun kieltäminen kuviollisilta kissoilta. Onkin siis mietittävä tarkkaan, miten maatiaiskissa määritellään mahdollisimman vedenpitävästi, mutta silti liialliseen ulkomuodon ja ominaisuuksien rajoittamiseen sortumatta. On myös otettava huomioon maatiaiskissojen värien ja kuvioiden laajat variaatiot. Samat kuviot ja värit voivat näkyä kissan ilmiasussa yksilökohtaisesti mitä erilaisimmilla ja mielikuvituksellisimmilla tavoilla ja tämä on yksi maatiaiskissojen rikkauksista ja ominaisuuksista, jota tulisi ehdottomasti vaalia!

Maatiaiskissan suojeluohjelma


Suomalaisen maatiaiskissan osalta voinemme myöskin tehdä sellaisen rajanvedon, että muualta (esimerkiksi Välimeren maista tai Aasiasta) tuotujen maatiaiskissojen jälkeläiset eivät ole suojeluohjelman mukaisia maatiaiskissoja. Vaikeammaksi tilanteen tekee pohdittaessa lähialueiden, kuten esimerkiksi Viron maatiaiskissoja ja niiden mahdollista soveltuvuutta suomalaisten maatiaiskissojen suojeluohjelmaan. Onko Suomen ja lähialueiden maatiaiskantojen välille vedetyt rajat lähinnä keinotekoisia ja maatiaiskannat niin lähellä toisiaan, ettei mitään suuria konkreettisia eroja löydy? Onko suomalainen maatiaiskissakanta varmasti geneettisesti riittävän laaja, jotta saamme ylläpidettyä elinvoimaista maatiaiskantaa aivan omillamme?  

Suomalaisen maatiaiskissan määritelmään tulisi sisällyttää sekä pitkä- että lyhytkarvaiset yksilöt, eikä lisääntyvää yhdistelmää tulisi tehdä karvanpituuksien perusteella, pyrkimyksenä saada pentueeseen vain joko pitkä- tai lyhytkarvaisia pentuja. Lyhyt- ja pitkäkarvaisia maatiaiskissoja tulisikin lisäännyttää keskenään ja pitää molempia karvamuunnoksia yhtäläisinä ja tasavertaisina maatiaiskissan ominaisuuksina. 

Rajanvetoa sen suhteen, millaisia yksilöitä voidaan pitää maatiaisina, on paikoin todella hankala tehdä. Emme voi harjoittaa karsintaa liian rajulla kädellä, mutta haluaisimme ennenkaikkea kuitenkin pitää yllä maatiaisrotuamme, ilman muiden rotujen vaikutusta. On myös hankalaa alkaa määritellä maatiaista ilman, että määrittely uhkaa mennä liiallisen nipotuksen puolelle. Mihin se raja siis vedetään? Itse en ole tähän mennessä keksinyt tähän minkäänlaista yksiselitteistä vastausta.

Maatiaiskissan suojeluohjelma

Kysymys 2: Miten varmistaa, ettei maatiaiskissojen vastuullinen lisäännyttäminen lipsahda ulkomuotojalostuksen puolelle? 

 

Miten välttää väreihin ja karvanpituuksiin liittyvät trendit, jotka ohjaavat pennunhankkijoiden ja sen myötä myös pennuttajien päätöksiä?


Tämä on niin ikään erittäin hyvä kysymys, johon en ole ainakaan vielä löytänyt yhtä ja ainoaa vedenpitävää vastausta. Yksi keino olisi tietenkin pyrkiä vaikuttamaan yleisiin asenteisiin ja tehdä selväksi yksi suojeluohjelman ensisijaisista tavoitteista, joka on ylläpitää suomalaisen maatiaiskissakannan monimuotoisuutta, jossa jokaisella värillä ja karvanpituudella on oma paikkansa. Yksikään ei ole hienompi tai tärkeämpi toista.

Tässä yhteydessä voisi myös pyrkiä mahdollisesti vaikuttamaan potentiaalisen pennunhankkijan motiiveihin: hankitaan suojeluohjelmaan kuuluva maatiaispentu koska halutaan olla mukana tukemassa suojelutoimintaa, ei siksi, että halutaan tietynvärinen kissa. Maatiaiskissojen geneettisen ja ulkomuodollisen monimuotoisuuden vaalimisesta tulisikin saada prioriteetti myös pennunhankkijan silmissä, jolloin väri- ja kuvioasioista tulisi ehkä toissijaisia asioita pennunhankintapäätöstä tehtäessä.

Maatiaiskissan suojeluohjelma

Kysymys 3: Miten ehkäistä maatiaispennuilla rahastaminen?  

 

Toisinsanoen, miten taata maatiaispentujen ja emojen hoidon taso ja estää huonosti hoidettujen pentujen myyminen "täyteen hintaan" suojeluohjelmaan vedoten? 

 

Ensimmäinen mieleentuleva keino pyrkiä rajoittamaan maatiaiskissoilla rahastamista olisi laatia suojeluohjelma, jonka sääntöjä maatiaiskissan pennuttaja sitoutuu kirjallisen sopimuksen muodossa noudattamaan. Mahdollisesti syntyneistä pennuista ja suojeluohjelman mukaisista kasvattajista voitaisiin myös pitää jonkinlaista rekisteriä tai tietokantaa, joiden ulkopuoliset tahot eivät voisi markkinoida kissojaan katteettomasti suojeluohjelman mukaisiksi. Tällöin vain tiettyihin kriteereihin sopivaa lisäännyttämistä voitaisiin kutsua suojeluohjelman mukaiseksi toiminnaksi ja tällöin toimintaa olisi myös helpompi organisoida.

Mikäli suojeluohjelmaa varten perustettaisiin esimerkiksi yhdistys, tulisi kuitenkin pyrkiä viimeiseen asti välttämään kaikkea yhtistystoimintaan liittyviä tyypillisimpiä helmasyntejä. Miten siis taata, että yhdistysmuotoisen toiminnan puitteissa tapahtuva maatiaiskissojen kasvattaminen pysyy demokraattisena ilman, että yhdistyksen hallitus tai muu pieni ryhmä alkaa sanella kaventavia ehtoja kasvatustoiminnalle? Miten välttää aatteelliset yhteentörmäykset ja porukan kuppikuntaistuminen? Miten saada aikaan tilanne, jossa jokaisella pennuttajalla on vapaus ja mahdollisuus toimia omalla tavallaan, tiettyjen sääntöjen ja kriteerien puitteissa?

Maatiaiskissan suojeluohjelma

Kysymys 4: Miten taata mahdollisimman laaja kasvatuspohja ilman, että se on pois eläinten hyvinvoinnista?

 

Miten säilyttää toiminta avoimena?

 

Tämä kysymys linkittyy osittain yhteen edellisen kysymyksen kanssa. Mikäli suojeluohjelma uhkaa missään määrin ajautua vain pienen piirin hiekkalaatikkoleikiksi, tullaan päätymään rytisten ojasta allikkoon. Kukaan vähänkään kissojen sielunelämästä ja sukupuolikäyttäytymisestä tietävä tuskin luulee yhden henkilön voivan pitää kodissaan kovinkaan montaa sukukypsää ja leikkaamatonta kollia samaan aikaan. Tällöin on erittäin suuri vaara, että maatiaiskissan geenejä ei saada tarvittavan laajassa mittakaavassa suojeluohjelman käyttöön, ja olemme aikeissa ajaa kissamme entistäkin kapeampaan geneettiseen pullonkaulaan.

Se, miten saisimme toiminnan pysymään mahdollisimman laajamittaisena ja avoimena on yksi kysymys. Toinen kysymys on se, miten saisimme kaikki ihan "tavallisetkin" kissanomistajat mukaan toimintaan? Ensimmäinen aiheeseen liittyvä osa-alue on se, miten saamme kissanomistajat sitoutumaan suojeluohjelman kriteereihin. Toinen osa-alue taas on se, miten varmistamme kaikkien suojeluohjelmaan kuuluvien kasvattajien hallitsevan kissan lisääntymiseen ja lisäännyttämiseen liittyvät perustiedot ja -taidot?

Vaikka peräänkuulutinkin edellisessä kirjoituksessani maatiaispennuille tasaveroista hoitoa rotukissoihin nähden, tulisi asiaa kokonaisuudessaan kuitenkin lähestyä hieman toiselta kantilta. Maatiaiskissakasvatusta ei tulisi missään nimessä lähestyä siitä lähtökohdasta, että sitä vertailtaisiin  rotukissajalostukseen. Maatiaisten ja rotukissojen kasvatuksessa kun on mielestäni aika erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet, rotukissakasvatuksen painottuessa nimenomaan jalostukseen, eli ulkonäön ja muiden ominaisuuksien tarkoitukselliseen muokkaamiseen.

Koska maatiaiskissakasvatus ei yksinkertaisesti voi keskittyä samoihin asioihin, tulisi heti alkuun tehdä selväksi se, MIKSI tällaiseen suojeluohjelmaan lähteminen on tärkeää nimenomaan maatiaisen kannalta. Markkinoinnilliselta kantilta ei olisi yhtään pahitteeksi tuoda tässä vaiheessa esille sitä, miksi meidän oma maatiaiskissamme on hieno, upea ja suojelun arvoinen itsessään ja miksi sen kanssa ei tulisi pyrkiä samalle polulle rotukissojen kanssa. Kaikki lähtee siis pohjimmiltaan asenteista ja siitä, miten perustelemme ihmisille sitä, että maatiaiskissakin tarvitsee asianmukaista hoitoa ja syntyvät pennut asianmukaiset eväät elämänsä taipaleelle.

Maatiaiskissan suojeluohjelma
Entäpä sitten, jos henkilö haluaisi lähteä mukaan toimintaan, mutta hänellä ei ole minkäänlaista aikaisempaa kokemusta kissan pennutuksesta? Sanommeko hänelle kiitos ei, vai ohjeistammeko häntä googlaamaan ahkerasti ennen kuin pennut syntyvät? Kun kyseessä on elollisten eläinten hyvinvointi, ei voida lähteä soitellen sotaan. Mikäli kissoja lähtee pennuttamaan ilman tarvittavaa tietoa ja silkalta mutu-tuntumalta, voi lopputuloksena pahimmillaan olla sekä kuolleet pennut, että kuollut emo. Kokemattomien kasvattajien jättäminen omilleen ei siis mielestäni ole vaihtoehto, joten voisimmeko ehkä panostaa siihen, että toiminnassa olisi mukana myös kokeneita kissaihmisiä, jotka voisivat ottaa kokemattomampia siipiensä suojaan?

Tällaisen oppipoika-kisälli-järjestelmän voisi toteuttaa esimerkiksi tutor-menetelmällä, eli että jokaisella ensikertalaisella olisi tukena ja turvanaan kokeneempi kissaihminen, joka opastaisi "oppilastaan" jokaisessa vaiheessa eteenpäin. Kokemuksen karttuessa nämä kokemattomat voisivat taas puolestaan jakaa osaamistaan eteenpäin uusille tulokkaille. Tiedän tällaisia vastaavanlaisia projekteja olevan esimerkiksi kissanäyttelytoiminnassa, joten miksikäs ei sitten maatiaiskissojen suojeluohjelmassa?

Kolmas näkökulma on se, miten saisimme yleisen ilmapiirin nykyistä suvaitsevaisemmaksi maatiaiskissojen asianmukaista ja tarkoituksellista pennuttamista kohtaan? Ainakin omasta mielestäni maatiaiskissojen suojeluohjelmalla tulisi olla myös aatteellinen ja eläinsuojelullinen tavoite, koskien maatiaiskissojen yhteiskunnallisen aseman ja maineen parantamista. Miten saisimme asiallista maatiaiskissapennutusta voimakkaasti ja äänekkäästi kritisoivat henkilöt ymmärtämään, että olemme tismalleen samassa veneessä heidän kanssaan, emmekä heitä vastaan?

Maatiaisrotujen suojeluohjelmilla on tietynlainen yhteiskunnallinen uskottavuus, jota voisi myös hyödyntää maatiaiskissoihin liittyvien pinttyneiden asenteiden ja asenneilmapiirin muuttamisessa. Tämä tarkoittaisi ehdottomasti myös sitä, että suojeluohjelman puitteissa tapahtuvan toiminnan tulisi myöskin olla tämän uskottavuuden arvoista ja mukaista. Maatiaiskissa tarvitsee ehdottomasti oman suojeluohjelmansa ja sen piiriin riittävästi intoa, aatteen paloa, ammattitaitoa ja asiantuntemusta. Jokaista yhtälailla ja yhtä paljon.

KUVAT ARI K.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Maatiaiskissa on vuoden maatiainen

Maatiainen ry on nimennyt vuoden 2016 maatiaiseksi maatiaiskissan. Tämä on mielestäni erittäin tärkeä tunnustus, sillä maatiaiskissa ansaitsee samanlaisen arvostuksen ja kohtelun maamme alkuperäisrotuna, kun esimerkiksi korkealle arvostetut maatiaiskanatkin. Maatiainen ry:n antama tunnustus toimii hyvänä keskustelunavaajana maatiaiskissan arvostuksen lisäämiseksi ja toivonkin aiheeseen liittyvän keskustelun jatkuvan vilkkaana koko vuoden.

Tiedotteessaan Maatiainen ry kertaa lyhyesti paikallisen maatiaiskissamme historiaa, sen merkitystä eri aikakausien pohjoisessa ympäristössä ja siihen liitettyjä uskomuksia, joita kävimme täällä Tassutuntumalla-blogissakin hiljattain läpi.

Se osa, joka tässä kokonaisuudessa on mielestäni kuitenkin tärkein ja ehdottomasti uraauurtavin, on ajatus maatiaiskissan suojeluohjelmasta. Olen itsekin ihmetellyt jo pitkään, miksi maatiaiskissaltamme ei löydy suojeluohjelmaa, kun sellainen löytyy muiltakin alkuperäisiltä maatiaisroduiltamme, kuten esimerkiksi juurikin kanoilta. Yhtenä teoriana tähän maatiaiskissan suojelemattomuuteen voitaneen esittää sitä, että toisin kuin maatiaiskanarodut, maatiaiskissat eivät ole uhanalaisia, vaan niitä on määrällisesti paljon, eikä niiden täten nähdä olevan suojelua vailla.

maatiaiskissa


Suojeluohjelmalle on tarvetta


Maatiaiskissojen tämänhetkiseen tilanteeseen liittyy kuitenkin paljon tekijöitä, jotka vaatisivat  järjestelmällisen suojeluohjelman laatimista ja täytäntöönpanoa. Sellainen maatiaiskissojen suojeluohjelma, jota minä olen miettinyt, sisältäisi sellaisia maatiaiskissan lisääntymiseen ja hyvinvointiin liittyviä asioita, jotka tähtäävät ennaltaehkäisevään toimintaan. Eli siihen, että reagoidaan nyt, kun "materiaalia", eli keskenään erisukuisia kissoja on vielä määrällisesti niin paljon, että geneettisesti monimuotoisen kannan aikaansaaminen on mahdollista. Maatiaiskanoista eroten meillä siis olisi huomattavan paljon laajempi geenipooli käytettävissämme, eikä meidän tarvitsisi ahtaa rakastamaamme rotua geneettiseen pullonkaulaan, jollaiseen pienemmästä populaatioista elvytetty rotu uhkaa ajautua. Iso maanlaajuinen populaatio voi siis kääntyä myös eduksi ja suojelutoiminta onkin aloitettava mielestäni nyt, kun siihen on vielä riittävästi eväitä.

maatiaiskissa

Maanlaajuinen kissakanta


Mielestäni maatiaiskissojen suojeluohjelman ensimmäisen kohdan tulisikin käsitellä niitä tapoja ja keinoja, joilla saamme käyttöön maatiaiskissojen koko geenikannan, maanlaajuisesti. Sillä vaikka maatiaiskissa noin rotukohtaisesti ajateltuna onkin geenipooliltaan melko laaja, niin yksittäiset holtittoman ja valvomattoman lisääntymisen seurauksena syntyneet pennut saattavat silti olla geeniperimältään hyvinkin sisäsiittoisia. Tämä oletus perustuu sekä Suomeen harvaanasuttuna maana, että kissan lajityypilliseen käytökseen. Kun jokainen kissayhteisö elää kukin omilla reviireillään, mahdollisesti kaukanakin toisistaan, eivät toisilleen vieraiden laumojen erisukuiset kumppanit pääse välttämättä lisääntymään keskenään.

Tässä on se kohta, missä maatiaiskissa kaipaisikin eniten ihmisen apua: valvottu lisääntyminen ja mahdollisimman erisukuisen kumppanin valinta, jotka olisivat maatiaiskissan kannalta erittäin tervetulleita eläinsuojelullisia edistyksiä. Rodun ulkomuotojalostuksen puolelle se ei kuitenkaan saisi lipsua, sillä maatiaiskissasta tekee kiehtovan ja ennenkaikkea maatiaisen juuri sen ulkomuodon monimuotoisuus, jollainen on valtaosalta rotukissoista pyritty kitkemään jalostuksella pois.

Onkin siis ehdottoman tärkeää vetää selkeä ja paksu raja eläinsuojelullisista syistä harjoitettavan valvonnan ja rodunjalostuksen välille. On erityisen toivottavaa, että variaatiot maatiaiskissojen rakenteissa, karvanpituuksissa, väreissä ja kuvioissa säilyvät ennallaan, eikä niille laadita minkäänlaista noudatettavaa rotumääritelmää. Lisäännytettävän kissan ja sen kumppanin valintaan ja lisääntymisen valvomiseen tähtäävät toimenpiteet tulee aina tehdä kissan hyvinvointia ajatellen, eikä missään nimessä kosmeettisten ulkonäköseikkojen takia. 

On myös todennäköisempää, että saamme järjestelmällisen suojeluohjelmankin puitteissa maatiaiskissan geenipoolin pidettyä laajana, jos emme luo mitään yhtenäisyyteen tähtäävää ulkonäköstandardia. Kun mikään ulkopuolinen taho ei määrittele sitä, minkänäköisiä kissoja tulisi lisäännyttää, ei myöskään tule painetta lisännyttää jotain tiettyä "ihannetyyppiä" edustavia yksilöitä kohtuuttomasti. Tällöin into mahdollisimman laajaan erisukuisten kissojen lisäännyttämiseen pysynee yllä.

Mikäli haluamme maatiaiskissasta elinvoimaisen alkuperäisrodun, joudumme ehkä myös hylkäämään muista maatiaisroduista tutun paikallisajattelun. Emme siis välttämättä voisi ajatella maatiaiskissoja olevan erikseen "etelän kantaa", "idän kantaa" ja "pohjoisen kantaa", vaan maatiaiskissan suojeluohjelman mukainen lisäännyttäminen tähtäisi juurikin näiden eri puolelta Suomea tulevien kissojen geenien yhdistämiseen, lopputuloksena niin geneettisesti, kuin ulkomuodoltaankin monimuotoinen suomalainen maatiaiskissakanta.

maatiaiskissa

Valvottu lisääntyminen


Valvottu lisääntyminen on yksi tärkeimmistä maatiaiskissojen yhteiskunnalliseen asemaan sekä maineen ja arvostuksen paranemiseen liittyvistä asioista, mutta mitä se valvottu lisääntyminen sitten oikein käytännössä tarkoittaa?

Itse ajattelen valvottua lisääntymistä seuraavasti:

  • Suunnitellun pentueen molemmat vanhemmat ovat tiedossa, myös isä.  Kiimaisen naaraan päästäminen ulos toiveissa saada pentuja ei kuulu valvotun lisääntymisen piiriin, sillä tällöin tulevan pentueen isästä (tai jopa isistä, sillä samaan pentueeseen voi syntyä usean eri kollin jälkeläisiä) tai sen terveydentilasta ei ole mitään tietoa.
  • Kissan pennuttajalla on valmius tiineen ja imettävän naaraan, sekä pentujen hoitoon. Tämä tarkoittaa asianmukaisen tiedon hankkimista ennen naaraan astutusta.
  • Vanhempien tulee olla keskenään mahdollisimman erisukuisia, eli esimerkiksi eri puolilla Suomea syntyneitä 
  • Ennen astutusta molemmat vanhemmat tutkitutetaan tiettyjen periytyvien ja tarttuvien sairauksien varalta, kuten FIV, Felv ja ihosieni. Myös sydämen ultraäänitutkimus olisi suotavaa tehdä ja varotoimenpiteenä myös veriryhmämääritys
  • Astutustilanne järjestetään ja sitä valvotaan ihmisten toimesta, jolloin mahdollisen tiineyden alkuajankohta on tarkasti selvillä. Emon ei tule olla jatkuvasti tiineenä, vaan sen tulee saada myös palautua tiineyden ja imetyksen aiheuttamista rasituksista. Saman kissan ei tulisi poikia muutamaa pentuetta enempää elämänsä aikana, koskien sekä naarasta että kollia. Niin kutsuttua matadorkäyttöä on ehdottomasti pyrittävä välttämään, eli yhden ja saman kollin runsasta lisäännyttämistä. 
  • Emon tiineydenaikaisesta hoidosta on huolehdittava: sen tulee saada tarvittava määrä oikeanlaista ravintoa sekä tarvittavat matokuurit
  • Ihmisen tulee olla valmis valvomaan synnytystä ja avustamaan siinä tarpeen vaatiessa. Emo synnyttää sisätiloissa, sille varatussa puhtaassa ja lämpimässä pesälaatikossa. Eläinlääkärin palveluihin on myös oltava mahdollisuus, mikäli synnytyksessä ilmenee komplikaatioita.
  • Emolla on asianmukainen ympäristö, jossa hoitaa pentujaan. Se saa imetysaikana riittävästi oikeanlaista ravintoa.
  • Kun pennut alkavat syödä kiinteää ruokaa, ne saavat riittävästi niiden kasvua ja kehitystä tukevaa ravintoa sekä mahdollisuuden opetella käymään hiekkalaatikolla.
  • Pennut elävät ihmisten keskuudessa ja ihmisen valvonnan alla. Ne sosiaalistetaan turvallisesti ihmisen läsnäoloon ja käsittelyyn, sekä mahdollisuuksien mukaan myös esimerkiksi lapsiin ja koiriin.
  • Pennut saavat elää synnyinkodissaan yhdessä emon ja sisarustensa kanssa vähintään 12-viikon ikään asti, jonka aikana ne olisi mieluusti madotettu useampaan kertaan ja myös rokotettu ja käytetty eläinlääkärin tarkastuksessa.
  • Mikrosirutus on hyvä keino identifioida kissanpentu niin, että tietyn mikrosirun viivakoodilla varustetun eläinlääkärin potilaskortin voidaan todistaa kuuluvan juuri sille kissalle, kuin on sanottukin. Tämä olisi mielestäni erityisen tärkeää huomioida, sillä maatiaiskissoilta puuttuu rotukissoille myönnettävät rekisterikirjat, jolloin kissan identiteettiä voi olla vaikea todistaa vedenpitävästi ilman mikrosirua.
Lyhyesti sanottuna maatiaiskissan valvottu lisääntyminen tarkoittaa juuri sitä, miten Maatiainen ry:kin asian tiedotteessaan muotoilee: maatiaiskissojen lisääntyminen tulisi hoitaa aivan samalla tavalla kuin rotukissojenkin kohdalla. Tämä tulisi toivon mukaan ennen pitkää näkymään maatiaisiin liittyvinä asennemuutoksina ja koko rodun yhteiskunnallisen aseman paranemisena.

maatiaiskissa

Eläinsuojelullinen merkitys


Edellisen kappaleen lopusta pääsemmekin aasinsillalla suoraan siihen kysymykseen, mikä varmasti poreilee jokaisen lukijan huulilla täällä hetkellä. Miksi teetättää lisää maatiaispentuja maahan, jonka eläinsuojat pullistelevat kodittomia kissanpentuja? 

Ymmärrän huolen, mutta haluan miettiä asiaa myös hieman laajemmalta kannalta. Maatiaiskissoihin liittyvät eläinsuojelulliset ongelmat ovat pääasiassa ja pitkälti sen tavan seurausta, millä valtaosa maatiaisista tällä hetkellä syntyy tähän maahan: villiintyneisiin ja sisäsiittoisiin populaatioihin, jotka elävät vailla ihmiskontakteja ja huolenpitoa. Sen lisäksi, että ne eivät ole tottuneet ihmisen läsnäoloon, niiden keskuudessa saattaa kiertää vakaviakin tarttuvia sairauksia, pahimmillaan jokaisella populaation kymmenistä jäsenistä on parantumaton ja ennen pitkää kuolemaan johtava immuunikato FIV.

Villiintyneitä kissapopulaatioita koskeva nykytila on sellainen, että ongelman perimmäisiin syihin on vaikeaa, ellei mahdotonta puuttua. Vapaaehtoisvoimin pyörivät paikalliset löytölät toimivat jatkuvasti voimiensa äärirajoilla loukuttaessaan kymmenittäin sairaita ja villiintyneitä kissoja pois luonnosta. Kun yksi populaatio on saatu loukutettua, tulee tieto uudesta loukutuksen tarpeessa olevasta populaatiosta, ja niin edelleen.

Tämän hetken villiintyneisiin kissapopulaatioihin liittyvällä eläinsuojelutoiminnalla ei voida kuin keskittyä tarjoamaan uusi mahdollisuus loukkuihin päätyville, jo syntyneille ja olemassaoleville villiintyneille kissoille. Uusien villiintyvien kissapopulaatioiden syntymistä ei valitettavasti pysty estämään, eikä nykyisellään ole olemassa kovinkaan montaa keinoa, joilla asiaan voisi edes jossain määrin puuttua. Siksipä maatiaiskissan suojeluohjelma olisi pidemmällä tähtäimellä yksi työkalu myös villiintyneiden kissapopulaatioiden syntymisen ennaltaehkäisyyn ja sitä kautta maatiaiskissan aseman paranemiseen ja eläinsuojiin päätyvien villiintyneiden kissojen määrän vähentymiseen.

Se, että kissat lisääntyvät täysin holtittomasti tai muuten huolettoman tapahtumaketjun seurauksena, on johtanut niin kutsuttuun kissanpentujen ylitarjontaan. Tämä puolestaan näkyy potentiaalisten pennunhankkijoiden asenteissa: hyvinhoidetustakaan maatiaiskissanpennusta ei olla valmiita maksamaan, koska "niitä saa ilmaiseksikin". Usein ilmaiseksi uusiin koteihin luovutettavat kissanpennut ovat niitä, joiden hoitoonkaan ei ole uhrattu sentin latia. Tällainen ilmaiseksi saatu kissanpentu on myös helppo päästää omatoimiulkoilemaan vilkkaan tien varteen, koska jos se sattuu "katoamaan", niin niitähän saa ilmaiseksi aina uusia.

On myös huolestuttavaa, että niin kutsutut sekarotukissapentueet ovat tällä hetkellä alati nouseva trendi. Esimerkiksi jonkin rotukissan ja maatiaiskissan risteytyspentuja myydään rotukissastatuksen nojalla ja niistä ihmiset ovat valmiita maksamaan maltaita. Sen lisäksi, että tällainen sekarotumix-pentujen myynti ja markkinointi on omiaan huonontamaan maatiaisen mainetta, se pyrkii samoille markkinoille hyvinhoidettujen maatiaiskissapentujen kanssa. Kun sellaisen kissanpennun jossa on sentään "jotain hienoa rotua" saa muutamalla satasella, ei "tavallisesta maatiaisesta" olla valmiita maksamaan senkään vertaa, että pennuttaja saisi pennun hyvään hoitoon kuluneet rahat takaisin. Tämä ei myöskään kannusta ihmisiä hoitamaan pentujaan hyvin ja joskus näkee jopa sitä, että saman pentueen sisällä pennut saavat eriarvoista hoitoa sen mukaan, mistä pennusta varauksen tehnyt ostaja on valmis maksamaan. Usein tämä tuntuu kääntyvän siihen, että kissasta halutaan maksaa pienin mahdollinen summa, jolloin se lähtee uuteen kotiinsa rokottamatta ja madottamatta.

Toivoisin myös, että ihmiset jotka eivät halua rekisteröityä rotukissaa, mutteivät ole valmiita sitoutumaan mahdollisia erityistarpeita omaaviin rescuekissoihinkaan, harkitsisivat mieluummin hyvin hoidetun maatiaiskissanpennun, kuin sekarotuisen hankintaa.

Maatiaiskissojen suojeluohjelmalla voitaisiin vaikuttaa maatiaiskissan hyvinvointiin niin yksilö-, kuin yhteiskunnallisellakin tasolla, sillä maatiaiskissaan liittyvät eläinsuojeluongelmat kumpuavat ennenkaikkea vääristyneistä asenteista, joihin tulisi saada muutos. Suojeluohjelmalla tulisi varmasti olemaan myös symbolinen arvo maatiaiskissan arvostuksen parantamisessa, mikä voisi ennen pitkää heijastua myös käytännön elämään ja eläinsuojelutyöhön.

KUVAT ARI K.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Ajatuksia kissan inhimillistämisestä osa 3: Kulttuurimme painolasti

No niin! Muutaman jatkopalan jälkeen pääsemme vihdoin kissan inhimillistämistä koskevan juttusarjan kolmanteen ja viimeiseen osaan, joka käsittelee kulttuurimme vaikutusta siihen, miten näemme kissan ja millaisia piirteitä siihen olemme tottuneet yhdistämään. Käsittelen tässä kirjoituksessa aihealueen rajaamisen johdosta vain kesykissaa (Felis Catus) ja jätän ns. isot kissat, kuten leijonat ja tiikerit vähemmälle huomiolle. Jotta saan kirjoituksen pidettyä edes joksenkin kohtuullisen pituisena, olen pop-kulttuurin ja tarinoiden osalta päättänyt käsitellä kissaa vain ja ainoastaan länsimaisen kulttuurin näkövinkkelistä.

Kirjoitukseni pääasiallisena pointtina on osoittaa, että niillä mielikuvilla ja käsitteillä joita olemme tottuneet kissaan vuosisatojen ajan liittämään, ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, millainen kissa todellisuudessa eläimenä on.


Huom! Seuraava teksti sisältää hyvin vahvasti subjektiivisia näkemyksiä ja tulkintoja aiheesta. Tarkoitus ei siis ole pitää oppituntia kissan kulttuurillisesta asemasta ja vaikutuksesta, vaan lähinnä jakaa keskustelunavaukseksi omia pohdintojani asian tiimoilta.

Kissan kulttuurinen asema

Kissan kulttuurihistoriallinen asema


Kun tarkastelemme kissan roolia eri kulttuurien historiassa, voimme huomata vuosisatojen ja -tuhansien aikana tapahtuneen kehityssuunnan, jonka johdosta kissoihin ja niiden käyttäytymiseen liitetään vielä nykypäivänäkin paljon demonisia piirteitä.

Kissan kesyyntymishistorian koettaneen yleisesti ottaen alkaneen noin 5000 vuotta sitten muinaisesta Egyptistä. On kuitenkin merkkejä siitä, että kissan kesyyntyminen on saattanut alkaa jo kauan ennen sitä. Aloitamme nyt kuitenkin kissan kulttuurillisen historian käsittelyn Egyptistä, sillä siitä lienee kuitenkin verrattain kattavasti tietoa kissan kulttuurillista asemaa ajatellen.

Kissan kulttuurinen asema: egypti

Egypti


Noin 5000 vuotta sitten egyptiläiset huomasivat afrikkalaisesta villikissasta polveutuvan kissan olevan erinomainen viljasiilojen vahti. Se piti viljavarastot puhtaina jyrsijöistä ja sen vuoksi sitä palvottiin jumalolentona. Kissan suosiota selittänee osaltaan se, että yksi Egyptin suosituimmista jumalista oli kissankasvoinen Bastet: tulisijan vartija, kodin ja naisten salaisuuksien suojelija, sekä jumalatar pahoja henkiä ja sairauksia vastaan. Lisäksi Bastet oli myös kissojen jumalatar.

Kissan tappamisesta saattoi Egyptissä saada kuolemantuomion ja jotain Egyptiläisten omistautumisesta kissoilleen kertoo se, että he asettivat kissan hengen omansa ja omaisuutensa yläpuolelle. He saattoivat esimerkiksi uhrata oman henkensä yrittäessään pelastaa kissojaan palavasta talosta.

Kissojen elo Egyptissä ei kuitenkaan ollut pelkkää auvoa, sillä sen suuri suosio ja jumalallinen asema johti myös siihen, että monien muiden eläinten tapaan myös kissoja alettiin kasvattaa varta vasten tapettaviksi, muumioitaviksi ja balsamoitaviksi. Muumioilla koettiin olevan jumalallinen yhteys ja kun palvonnan suosio kasvoi, kasvoi myös muumioiden kysyntä. Tämä johti kasvatuslaitosten perustamiseen, jossa eläimiä kasvatettiin vain muumiointitarkoitusta varten.

Kissan kulttuurillinen asema: antiikki

Antiikin Kreikka ja Rooma


Kissojen vieminen pois Egyptistä oli ehdottomasti kielletty, joten kreikkalaiset salakuljettivat ensimmäiset kissat Eurooppaan noin 900 eaa. Antiikin Kreikassa kissa ei saavuttanut samanlaista suosiota kuin Egyptissä, sillä kreikkalaisilla oli jo käytössään käärmeitä ja kärppiä viljavarastojensa tuholaistorjuntaan. Kissoilla olikin heidän silmissään ennemminkin merkitys vapauden ja itsenäisyyden vertauskuvana, kuin varsinaisena hyötyeläimenä.

Antiikin aikana kissa sai myös merkityksensä kuoleman ja pimeyden sanansaattajana, kun se alettiin yhdistää kuoleman, pimeyden ja noituuden jumalaan Hekateen.

Tarinan mukaan ylijumala Zeus huijasi kuningatar Alkmenea ja saattoi hänet raskaaksi Alkmenen aviomieheksi naamioituneena. Tämä sai Zeuksen vaimon Heran raivon partaalle ja hän aikoikin estää Alkmenen ja Zeuksen lapsen syntymän tappamalla Alkmenen ennen synnytystä. Alkmenen palvelijattaren Galinthisin onnistui kuitenkin harhauttaa Heraa, jolloin Alkmen sai synnyttää rauhassa Herakles (Hercules) -nimisen poikalapsen. Heran raivo kiehui ja sai hänet kostamaan Galinthisille, muuttamalla hänet kissaksi (joidenkin lähteiden mukaan lumikoksi) ja lähettämällä tämän manalaan kuoleman jumalattaren ja noitien kuningattaren Hekaten papittareksi. Siitä lähtien mustia kissoja on pidetty kuoleman ja pahan onnen merkkeinä, sillä niiden koetaan olevan yhteydessä Hekateen.

kissan kulttuurillinen asema: skandinavia

Kissat viikinkiajan Skandinaviassa


Skandinavisissa mytologioissa kissat on puolestaan nähty positiivisessa valossa. Tämän kertoo esimerkiksi se, että kahden suuren kissan on kerrottu vetäneen viikinkien hedelmällisyyden, sodan, metsästyksen, rakkauden ja kauneuden jumalattaren Freijan kärryjä. Thor antoi kissat Freijalle, joiden avulla hän matkusti rakastettunsa Baldurin hautajaisiin. Kissa olikin Freijan pyhä eläin ja hän siunasi kaikki, jotka kohtelivat niitä ystävällisesti. Jos hääpäivänä oli hyvä sää, oli syynä yleensä se, että morsian oli "ruokkinut kissat hyvin".

Skandinavisen mytologian mukaan kissalla oli myös suuri rooli Fenrir-suden tuhoamisessa. Fenririn oli määrä tappaa ylijumala Odin Ragnarokin (maailmanlopun sota) aikana, mutta se saatiin kahlittua Gleipniriksi kutsuttuihin taikakahleisiin, jotka olivat seitsemän taika-aineksen aikaansaannosta: naisen parta, vuoren juuret, karhun jäänteet, kalan henkäys, linnun sylkäisy ja kissan askelten ääni.

Skandinavinen kansantarina kertoo myös köyhää miestä auttaneesta kissasta. Kissa voittaa hopeisen linnan täynnä kultaa ja jalokiviä jekuttamalla linnassa asunutta peikkoa, puhumalla hänelle auringonnousuun asti, joka sai peikon muuttumaan kiveksi. Tämän jälkeen kissa käski miestä leikkaamaan hän päänsä irti ja pienen suostuttelun jälkeen hän tekikin niin, jolloin kissa muuttui takaisin kauniiksi prinsessaksi, joka kertoi miehelle peikon muuttaneen hänet kissaksi. Mies ja prinsessa avioituivat ja elivät linnassa onnellisina elämänsä loppuun asti.

Myös Skotlannissa ja Irlannissa kissat on yhdistetty aikoinaan magiaan, ja nimenomaan positiivisessa mielessä.

kissan kulttuurillinen asema: keskiaika

Keskiaika 


Keskiajan lopulle tultaessa kissan asema pimeyden lähettiläänä kärjistyi, kun katolinen kirkko perusti noitaopin ja paholaiskultin taistellakseen harhaoppeja vastaan. Katolilaisen kirkon mukaan kissat olivat paholaisen maanpäällisiä kätyreitä. Noitahysterian myötä Eurooppa ajautui kissavihaan ja 1400-luvun lopulla paavi Innocentius VIII määräsi kaikki kissanomistajat poltettaviksi noitina roviolla, eikä mustien kissojen kohtalo ollut sen ruusuisempi.

Mustiin kissoihin on sittemmin liitetty niin positiivisia, kuin negatiivisiakin uskomuksia. Mustaa kissaa on pidetty huonon onnen tuojana ja sen häntää ja hampaita tappavan myrkyllisinä. Lisäksi sen on uskottu vievän sairaalta hengen ja tekevän lapsista kateellisia.

Mustan kissan on tosin uskottu myös tuovan mukanaan onnea, rahaa ja suojelusta. Mustan kissan silittämisen on myös uskottu tuovan onnea. Merirosvotkin ovat pitäneet tuntemattoman mustan kissan lähestymistä laivan kannella hyvän onnen merkkinä. Jostain syystä vain mustiin kissoihin liitetyt epäonnenuskomukset muistetaan.

kissan kulttuurinen asema: viktoriaaninen aika

Viktoriaaninen aika ja 1800-luku


Kissan asema alkoi parantua vasta viktoriaanisella ajalla 1800-luvulla, kun britannian kuningatar Viktoria kiinnostui niistä Egyptistä tehtyjen ja laajalti pitkin britanniaa julkaistujen muinaisten kissalöytöjen myötä. Egypstä tehdyt arkeologiset löydökset huokuivat egyptiläisten kunnioitusta kissoja kohtaan ja kissojen yhteyttä hallitsijoihin ja jumaliin. Lisäksi ne sisälsivät kuvia ja patsaita kissanhahmoisesta Bastet-jumalattaresta. Tämä sai kuningatar Viktorian innostumaan kissoista ja adoptoimaan kaksi persialaiskissaa, joita hän piti täysivaltaisina hovinsa jäseninä.

Kuningatar Viktoria oli aikansa suurjulkkis, ja hänen kissarakkautensa levisi sanomalehtien sivuilla ympäri maata. Pian ihmiset halusivatkin seurata kuningattarensa esimerkkiä ja hankkia kissoja lemmikeikseen. Yhdysvaltoihin trendi levisi tuon ajan suosituimman aikakauslehden Godey’s Lady’s Bookin myötä, jossa Louis A. Godey Philadelphiasta julisti, etteivät kissat ole ainoastaan vanhempien naisten tai monarkkien lemmikkejä, vaan kenen tahansa tulisi pystyä nauttimaan kissan tarjoamasta "rakkaudesta ja hyveellisyydestä" (love and virtue).

Tämä vuonna 1860 julkaistu artikkeli räjäytti pankin Yhdysvalloissa ja aloitti kissojen uuden nousukauden rapakon takana. Tätä samaa nousukautta elämme osittain edelleen, vaikka ikävä kyllä myös vuosisatoja valloillaan olleet negatiiviset käsitykset kissoista elävät yhä ja vaikuttavat osaltaan siihen, miten näemme kissan ja kohtelemme sitä.

kissan kulttuurinen asema: kissat saduissa

Kissat saduissa


Mitä tulee satujen ja amaatioiden esittämään kuvaan kissasta, se tuntuu olevan yhdistelmä ihmiselle tyypillisistä ja epäsuotuisina pidetyistä piirteistä ja kissan negatiivisina ja raadollisina pidetyistä lajityypillisistä ominaisuuksista.

Saapasjalkakissa on yksi vanhimmista satujen kissahahmoista ja se on tehnyt mahdollisesti ensiesiintymisensä jo 1600-luvulla. Saapasjalkakissa edustaa ristiriitaisuudessaan tyypillistä satujen kissahahmoa. joka on toisaalta ystävällinen ja avulias, mutta kuitenkin pohjimmiltaan arvaamaton, juonikas, ennakoimaton ja petollinen, jonka avuliaisuudella on aina itsekkäät tarkoitusperät.

kissan kulttuurinen asema: kissa saduissa: sadistinen saalistaja?

Sadistinen saalistaja?


Kissa on esitetty modernimmassakin kulttuurissa ilkeänä hahmona ja sen lajityypillinen käyttäytyminen on käännetty näyttämään ilkeilyltä ja jopa suoranaiselta sadismilta. Jos mietimme klassisia "kissa-hiiri-leikkeihin" perustuvia animaatiosarjoja, ensimmäisinä mieleen tullee Tom ja Jerry, sekä Tipi ja Sylvesteri.

Kyseisissä piirrossarjassa maailmaa tarkkaillaan saaliseläimen näkövinkkelistä, josta tarkasteltuna kissa näyttää luonnollisestikin täydeltä hirviöltä. Näissä animaatioissa kissa nähdäänkin usein saalistustarpeensa sokaisemana ja verenhimoisena saalistajana, joka pyrkii keinoja kaihtamatta saamaan tähtäimessään olevan saaliin kiinni, kiduttaakseen sitä ja syödäkseen sen poskiinsa. Nämä ilkeät ja ahneet kissahahmot myös hautovat ahkerasti kostoa, kostoyritysten päätyessä kerta toisensa jälkeen köpelösti.

Koska maailmaa tarkkaillaan saaliseläimen näkökulmasta, tehdään saaliseläimen kissaan kohdistamasta rajustakin väkivallasta itsepuolustuksen nimissä hyväksyttävää. Myös saalistajan saaliiseensa kohdistamaa väkivaltaa liioitellaan. Näiden piirrettyjen komiikka perustuukin siihen, kumpi keksii mielikuvituksellisimmat ja väkivaltaisimmat keinot päihittää toinen. Koska lähtöasetelma on jo valmiiksi käännetty hyvä-paha-akselilla kissan tappioksi, ei ole vaikea arvata kumpi näkee jakson aikana enemmän tähtiä, kissa vai hiiri. Sillä ei tunnu olevan loppuratkaisun kannalta väliä, kumpi käyttää enemmän väkivaltaa toista kohtaan, tai sortuu mahtipontisempaan kidutukseen. Kun asetelman voittaja ja häviäjä on ennalta määritelty, ei mikään voi vaikuttaa lopputulokseen. Sekä saalis, että saalistaja pysyvät loppuun asti ennalta määrätyissä rooleissaan. Tom on aina tarinan pahis ja sympatiat Jerryn puolella riippumatta siitä, kuinka pahasti Tom on sillä kertaa ottanut Jerryltä turpiinsa.

On myös petollista, että nämä hahmot ovat juuri sen verran antropomorfisia, eli niihin on ympätty juuri sen verran ihmisille tyypillisiä piirteitä, että niitä voi olla vaikea erottaa kissan todellisista ominaisuuksista. Esimerkiksi Tom ja Jerry -sarjan Tom-kissa kyllä vaikuttaa ymmärtävän, että sen alituisten saalistusyritysten kohteena olevalla Jerry-hiirellä on tunteet, mutta se ei vain välitä niistä. Niinpä Tom onkin helppo nähdä empatiakyvyttömänä ja yksiselitteisen ja kokonaisvaltaisen pahana, lähes sosiopaattisena hahmona. Toki on huomioitava, että ensimmäiset Tom ja Jerry -piirretyt on tehty 1940-50-luvuilla, jolloin etologia, eli eläinten käyttäytymistiede oli vasta lähtökuopissaan, eikä tietämys esim. kissan sielunelämästä ollut läheskään samalla tasolla kuin nyt. Muun muassa Tom ja Jerry kertoo kuitenkin omaa kieltään siitä, millaisena me länsimaiset ihmiset olemme kissat nähneet ja millaisia ihmiselle tyypillisiä piirteitä olemme kissan hahmoon tottuneet liittämään.

Valitettavasti joidenkin ihmisten käsitys kissasta tuntuu yhä edelleen olevan Tom ja Jerryn kaltainen, jossa hiiren, eli ns. uhrin asemassa koetaankin olevan itse, ihmisenä, eli kissan läskelmoidun ja suunnitelmallisen ilkeilyn ja raakuuden kohteena.

kissan kulttuurillinen asema: kissat saduissa: leikkisät pennut

Leikkisät pennut, ilkeät aikuiset


Jo ainoastaan Walt Disneyn koko illan piirroselokuvia ja niiden kissahahmoja tarkasteltaessa voimme  huomata tietyt yhtäläisyydet siinä, millaisia asioita ja piirteitä kissahahmoilla on haluttu elokuviin ja tarinoihin tuoda.

Tuhkimo-elokuvan sivuhahmona nähdään hiiriä jahtaava Lucifer-kissa ja Kaunottaressa ja Kulkurissa taas ilkeä ja koiravihamielinen Si ja Am -siamilaiskissapariskunta. Näitä sivuhahmoja yhdistää tapa, jolla kissojen saaliseläimiinsä tai "vihollisiinsa" kohdistamat vaanimiset ja jahtaamiset esitetään laskelmoidun suunnittelun lopputuloksena, jolloin kissojen voidaan jälleen kuvitella olevan tarkoituksellisen pahoja ja ilkeitä. Kuten kunnon tarinaan kuuluu, ei näidenkään kissojen toimintaa nähdä siinä valossa, että ne vain toteuttaisivat lajityypillistä käytöstään (saalistus, reviirinsä puolustaminen kokemaltaan uhalta), vaan kissojen käytös näyttäytyy puhtaan ja syvällä luonteessa olevan pahuuden seurauksena.

Saapasjalkakissan perinnettä taas puolestaan jatkaa Lissa ihmemaassa -tarinan Irvikissa, joka on yhdistelmä kissoille tyypillisinä pidettyjä piirteitä: arvaamaton, eleiltään vaikeasti tulkittava, petollinen, ennakoimaton, häilyvä ja itsenäinen. Etenkin kissan itsenäisyyteen vedoten tunnutaan usein ajateltavan, ettei kissa ole kiinnostunut ihmisestä tai sen olemassaolosta laisinkaan, mikä koettaneen helposti ihmisen taholta henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. "Jos kissaa ei muka kiinnosta minun olemassaoloni, miksi minun pitäisi olla kiinnostunut siitä?!". Tätä harhakäsitystä on ruokittu myös saduissa ja piirrettyelokuvissa kautta aikojen.

Ehkä mainituista esimerkeistä kaikista antropomorfisin on Disneyn alkuperäishahmo Musta-Pekka. Musta-Pekka on kissa ja luonnollisestikin jo lajinsa edellyttämänä yksi Mikki Hiiren arkkivihollisista. Musta-Pekan ulkonäkö voi olla rähjäisen kujakollin, mutta kaikki sen käytökseen vaikuttavat luonteenpiirteet ovat silkkaa ihmistä: ahneus, ilkeys, päämäärään pyrkiminen keinoja kaihtamatta... Kaikki tyypillisiä piirteitä ihmiselle, mutta mielikuvien avulla helposti kissan vartaloon liitettävissä.

Disneyltä löytyy onneksi myös kissat positiivisessa valossa esittäviä hahmoja, kuten esimerkiksi Oliver ja kumppanit -elokuvan Oliver ja Pinocchion sivuhahmo Figaro. Jos mietimme esimerkiksi Oliveria ja Figaroa, voimme huomata molempien olevan pentukissoja. Pentukissoihin tunnutaankin liitettävän tietynlainen naiivius ja leikkisyys, kun aikuiset kissat taas esitetään usein ilkeinä ja verenhimoisina.

Mitä tulee kissan ja koiran väliseen vastakkainasetteluun, Disneyllä on ilmeisesti ollut tähänkin selkeä strategia: esimerkiksi Kaunottaressa ja Kulkurissa nähdyt Si ja Am näytetään ainoastaan negatiivisessa valossa, tarinan päähenkilöiden, eli koirien näkökulmasta. Oliver ja kumppanit -tarinassa kissanpentu taas päätyy katukoirien laumaan, jossa se otetaan avosylin vastaan. Oliverin ihmisomistajan Rusetti-koira on mustasukkainen emäntänsä kissanpennulle antamasta huomiosta ja yrittää kaikin keinoin päästä Oliverista eroon.

Kun verrataan näitä kahta elokuvaa ja niissä esiintyvien koirien ja kissojen välistä suhdetta, voidaan päätellä seuraavaa:

  • Kaunotar ja Kulkuri luo kissoista yleisellä tasolla negatiivista kuvaa, sillä siinä esiintyvät ainoat kissahahmot näytetään negatiivisessa valossa, koirien näkökulmasta katsottuna.

  • Oliver ja kumppanit ei taas luo koirista negatiivista kuvaa, vaikka yksi siinä esiintyvistä koirahahmoista käyttäytyykin ns. huonosti kissanäkökulmasta katsottuna. Koska valtaosa elokuvassa esiintyvistä koirista on ystävällisiä kissalle, ei yksittäinen poikkeus tee pysyvää säröä koirien maineeseen.

Onhan Disneyllä myös kokonainen kissaelokuva Aristokatit (1970), jossa näkökulma on ehdottoman kissapainotteinen. Kyseisessä elokuvassa voimme kuitenkin nähdä tiettyjen kissalle tyypillisinä pidettyjen piirteiden stereotypisointia: toisaalta kissat esitetään mukavasti lokoisista elinolosuhteista nautiskelevina hienohelmoina, toisaalta taas itsenäisinä ja muista riippumattomina kulkureina.

Elokuvan alkuasetelmassa voimme myös nähdä kahtiajaon rotu- ja maatiaiskissojen välillä, mikä näin jälkikäteen tarkasteltuna vaikuttaa ainakin omasta mielestäni hieman ikävältä. Jos näin ihan tosikkona saa marmattaa, niin myös katukissojen elämän tarkoituksellinen romantisointi (katukissoista koostuva svengaava jazzbändi) antanee oman sysäyksensä villiintyneisiin katukissoihin liittyvän ongelman kieltämiselle ja vähättelylle.

Toki tässäkin kritiikissä on otettava huomioon, että kyseinen elokuva on tehty jo 1960-luvun lopulla ja saanut ensi-iltansa vuonna 1970. Tuolloin käsitykset kissoista ovat toki olleet erilaisia kuin mihin nykypäivän tieteellinen tutkimus antaa meille työkaluja, mutta jos peilaa Aristokattien kissoihin liittyvää maailmankuvaa nykyaikaan, nuo epäkohdat nousevat sieltä ikävästi esille, vaikka ensisijaisesti teosta tulisikin tarkkailla oman aikansa tuotteena.

Voimme myös lähestyä kyseisen elokuvan kritiikkiä miettimällä, millainen vaikutus lapsille suunnatulla piirrettyelokuvalla on ollut sitä katsoneiden lasten aatteiden, käsitysten ja ajatusmaailmaan muotoutumiseen ja siihen, millaisia kissoihin liittyviä arvoja he ovat aikuistuttuaan siirtäneet omille lapsilleen.

kissan kulttuurinen asema: kissat saduissa: pekka töpöhäntä

Osataan meillä pohjoismaissakin


Pekka Töpöhäntä on malliesimerkki siitä, kun eläinhahmoihin liitetään ihmiselle tyypillisiä piirteitä. Lieventävänä asianhaarana kyseisen tarinan alkuasetelmassa voidaan kuitenkin todeta, että kaikki tarinan keskeiset hahmot ovat kissoja, joten mielikuva kissoista ei välttämättä kallistu sen enempää negatiivisen kuin positiivisenkaan puolelle tarinan hahmojen perusteella, koska niitä ei verrata minkään toisen lajin edustajiin, kuten koiriin.

En kuitenkaan usko, että kissa on valikoitunut tarinan päähenkilöiden lajiksi sattumalta. Tarinassa esiintyvien kissahahmojen välinen vuorovaikutus ja lähtökohtainen asetelma kun tuntuisi vähemmän luontevalta ja uskottavalta, jos hahmot olisivatkin kissojen sijaan hamstereita tai hevosia. Pekan, Monnin, Pillin ja Pullan rooliin voisi olla vaikea kuvitella kissojen sijasta koiriakaan.

Hamstereita on vaikea mieltää koulukiusaajiksi, moisia söpöjä palleroita. Koirat taas ovat aina kilttejä niin ihmisille, kuin toisilleenkin. Kissa sensijaan on verrattain helppo nähdä koulukiusaajan roolissa, jolloin se, että kiusaamistilanteisiin liittyvä käytös ja siihen liittyvät tunteet on liitetty juuri kissan vartaloon, ei vaikuta sattumalta.

Kun kissan kulttuurillista ja kulttuurihistoriallista asemaa tarkastellaan laajemmasta perspektiivistä, voidaan huomata vahvasti sukupolvelta toiselle siirtyneiden asenteiden ja ennakko-oletusten pohjautuvan valtaosin muihin seikkoihin kuin siihen, millainen kissa todella on eläimenä, lajina ja yksilönä. Jos annamme kulttuurillisen perimämme ottaa ylivallan ja pidämme kissoja lähtökohtaisesti paholaisen ruumiillistumina tai vähintäänkin epäilyttävinä ja vaikeaselkoisina otuksina, emme tule antaneeksi niille edes mahdollisuutta todistaa nuo luulot, oletukset ja uskomukset vääriksi.

KUVAT
photopin.com

Kissan kulttuurihistoriallinen asema:
photo credit: Cela sent bon la gamelle des croquettes. via photopin (license)

Egypti:
photo credit: Egyptian Cat at Singapore National Museum via photopin (license)

Antiikin Kreikka ja Rooma:
photo credit: cat via photopin (license)

Kissat viikinkiajan Skandinaviassa:
photo credit: 2789 Catch Me If You Can via photopin (license)

Keskiaika:
photo credit: Cat Black via photopin (license)

Viktoriaaninen aika:
photo credit: chillin' :) via photopin (license)

Kissat saduissa:
photo credit: king of the streets via photopin (license)

Sadistinen saalistaja?
photo credit: Silent killer via photopin (license)

Leikkisät pennut, ilkeät aikuiset:
photo credit: hey :))) via photopin (license)

Osataan meillä pohjoismaissakin:
photo credit: 1866 Hogar and Brader via photopin (license)

***


Lähteet:


Ancient History Encyclopedia - Cats in the Ancient World 
Ava Tassuklubi - Musta kissa pahanilmanlintuna ja onnentuojana – lue uskomattomat uskomukset
Babble.com - 20 Most Memorable Cats in Disney's History
Disney.fi - Aristokatit  
Felineforever.com - Cats in ancient Greece 
Historia.net 2013 - Egyptiläiset palsamoivat miljoonia eläimiä 
Kissaillaan-blogi - Kuuluisa kissa
Tiede 2013 - Eläinrakkaus loppui nykyaikaan 
Wikipedia - Herakles
Wikipedia - Tom ja Jerry 

maanantai 8. helmikuuta 2016

Kissalla on oikeus hyvään elämään

Kissan inhimillistämistä koskevan juttusarjan oli alunperin tarkoitus koskea ainoastaan kissan tunne-elämää ja siihen liittyviä asioita, mutta koska kuluneella viikolla sosiaalisessa mediassa on kiertänyt useampikin eläinesimerkki eläinten fyysisistä rajoitteista, niiden vaikutuksesta eläimen elämänlaatuun ja inhimillistämisen vaikutuksesta eläimen hyvinvointiin liittyvään päätöksentekoon, koen, etten voi jättää aihetta huomiotta. Siksipä päätinkin kirjoittaa tähän väliin pienen jatkopalan siitä, millaisille sairauksille ja niiden aiheuttamille hyvinvointiongelmille olemme valmiita eläinystävämme altistamaan sen takia, että "sillä on oikeus elää".

On kyseessä sitten synnynnäisestä epämuodostumasta kärsivä koira tai ilman etujalkoja syntynyt kissa, tilanne ja alkuasetelma on tismalleen sama: eläimellä on fyysisiä rajoitteita, jotka estävät sen hyvinvoinnille tärkeiden käyttäytymismallien toteuttamisen, tai vaikeuttavat sitä merkittävästi. Kirjoitin Kissantassujen Facebook-sivulle aiheesta käyttäen esimerkkinä synnynnäisestä lyhyen selkärangan oireyhtymästä (Short Spine Disorder) kärsivää Quasimodo-koiraa, mutta samat asiat pätevät mielestäni myös ilman etujalkoja syntyneeseen Roux-kissaan, josta kertova video kiertää sosiaalisessa mediassa tälläkin hetkellä, herättäen paljon keskustelua ja tunteita laidasta laitaan.

Kissan hyvinvointi

Kipu ei aina näy päällepäin


Sellainen kissa jolta puuttuu molemmat etujalat, joutuu auttamatta liikkumaan lajilleen epätyypillisellä tavalla. Esimerkiksi videolta katsottuna kissan liikkuminen voi näyttää sujuvalta, mutta siitä huolimatta kissan epätyypillinen liikkumatapa saattaa vaikuttaa huonontavasti sen elämänlaatuun ja aktiivisuustasoon. Tässä tilanteessa olennaisin kysymys minun mielestäni onkin: kuinka paljon kissan kroppa joutuu kompensoimaan fyysisten rajotteiden aiheuttamia puutteita, eli kuinka suuriin virheasentoihin ja niiden mukanaan tuomiin lihasten ja nivelten epätasaisiin ja epänormaaleihin kuormituksiin sen keho joutuu taipumaan, mahdollistaakseen joksenkin sujuvan liikkumisen?

Vaikka kissa näyttäisikin päällepäin kivuttomalta, se ei välttämättä todellisuudessa ole sitä. Kissa on mestari piilottamaan kipujaan ja pyrkii myös viimeiseen asti tekemään niin. Niinpä ihmisen voi olla vaikea havaita kissan kipukäyttäytymistä ja kissa voi olla kärsinyt kivuista jo pitkään siinä vaiheessa, kun ihminen huomaa ja osaa yhdistää ne kipuun.

Internetissä kiertäviä videoita ja niihin liittyviä kirjoituksia ja saatesanoja tarkastellessa kannattaa miettiä myös sitä, että ilman objektiivista ja kunnollista videomateriaalia on paha sanoa, kuinka vaivattomasti ja ketterästi eläin oikeasti liikkuu. Eläimen liikuntakyvyn normaaliuden vakuuttelut kun ovat usein subjektiivisia lausuntoja, jotka tulevat joko lemmikin omistajalta tai muuten läheisesti sen kanssa tekemisissä olevilta ihmisiltä. Heillä taas ei välttämättä ole objektiivisia edellytyksiä arvioida eläimen liikkumista, saatika itselleen läheisen ja tärkeän sellaisen, jonka terveysongelmille lienee verrattain helppo sokeutua.

Tästä esimerkkinä lienee International Cat Care -sivustolla julkaistun kyselytutkimuksen tulos, jossa kissan omistajat kertoivat havainneensa yhden jalan amputoinnin vaikuttaneen kissoihinsa liikkumisen hidastumisena, aktiivisuustason laskemisena ja nopeampana väsymisenä. Saman kyselytutkimuksen mukaan 90 % omistajista oli sitä mieltä, ettei jalan amputointi ole huonontanut kissan elämänlaatua tai vaikuttanut siihen millään tavalla.

Mielestäni tämä tulos kertoo kahdestakin erillisestä asiasta:
 
  1. Yhden jalan puuttuminen vaikuttaa kissan liikkumiseen, aktiivisuustasoon ja kuormittumiseen, josta voimme päätellä, ettei kahden jalan puuttumisen vaikutus liene ainakaan sitä vähäisempi.

  2. Siitä huolimatta, että omistajat olivat raportoineet puuttuvan raajan aiheuttamista muutoksista kissojensa käytöksessä, valtaosa heistä oli sitä mieltä, ettei sillä ole mitään vaikutusta niiden elämänlaatuun. Olenko minä ainoa, joka näkee tässä jonkinlaisen ristiriidan? Herääkin kysymys: voimmeko pitää omistajan subjektiiviseen näkemykseen perustuvaa arviota luotettavana osoituksena kissan elämänlaadusta, etenkään ainoana kissan kipua tai elämänlaatua määrittävänä lausuntona?
Suomessa on tutkittu kissan lonkkadysplasiaa ja kyseisen tutkimuksen yhteydessä on myös tehty havaintoja siitä, miten kissan omistajat havaitsevat kissojensa kipukäyttäytymisen tai osaavat yhdistää oireet kipuun. Tutkimuksen mukaan noin puolet lonkkavikaisten kissojen omistajista olivat huomanneet muutoksia kissan käytöksessä, mutta esimerkiksi hyppäämisvaikeuksia, lisääntynyttä nukkumista tai vetäytymistä ei pidetty merkkinä kivusta, eikä niiden koettu huonontavan kissan elämänlaatua. 81,3 % tutkimukseen osallistuneiden ja röntgenkuvien perusteella nivelrikkoisiksi todettujen kissojen omistajista olivat kissojensa käytöksen perusteella sitä mieltä, että heidän kissojensa elämänlaatu on hyvä. Viimeistään tämä osoittanee sen, ettei omistaja välttämättä ole aina paras henkilö arvioimaan kissansa kipukäyttäytymistä.
 
Ymmärrän kyllä senkin kannan, että päällepäin hyvinvoivan eläimen kanssa halutaan edetä päivä kerrallaan ja antaa sen elää niin kauan, kuin se elää ilman ihmisen silmin nähtävää kipua. Itse taas olen sitä mieltä, että lopetuksen tulisi tapahtua mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Jos kipuja on todennäköisesti tulossa, niin en haluaisi jäädä odottamaan siihen asti, että niitä niitä jo on ja elämänhalu eläimen silmistä sammunut.

Toki tiedän ettei tällaisten päätösten tekeminen ole oikeassa elämässä näin helppoa, enkä sano että olisin osannut itsekään toimia omien eläinteni kohdalla oikein tai tämän ajatuksen mukaisesti. Mielestäni tähän pitäisi kuitenkin pyrkiä, ennenkaikkea eläimen oman hyvinvoinnin takia.

Kissan hyvinvointi

Kipu ei ole ainoa kärsimyksen olomuoto


Fyysiset rajoitteet voivat kaiketi aiheuttaa muunkinlaista epämukavuutta, kuin varsinaista kipua. Jos otetaan esimerkki koiramaailmasta ja mietitään vakavista hengitysvaikeuksista kärsiviä lyhytkuonoisia koiria: vaikeus hengittää ei kai aiheuta koiralle varsinaista kipua, muttei niiden kärsimystä silti käy kiistäminen. Fyysinen kipu ei siis mielestäni olekaan ainoa kärsimyksen määre tai olomuoto, vaan eläin voi kokea suunnatonta kärsimystä tuntematta lainkaan kipua.

On tutkittu että ne siat, jotka eivät ole saaneet toteuttaa lajityypillisiin tarpeisiinsa liittyviä käytösmalleja, ovat onnettomampia kuin ne, joilla on mahdollisuus tonkimiseen ja pesänrakentamiseen. Sikojen ohella saman voitaneen nähdä koskevan muitakin nisäkkäitä, myös kissoja. Jos eläimellä ei ole mahdollisuutta tai edellytyksiä toteuttaa tasapuolisesti kaikkia sen hyvinvoinnille merkityksellisiä käytösmalleja, sen mahdollisuudet kokea iloa ja mielihyvää ovat huomattavasti vähäisemmät kuin sellaisella yksilöllä, joka saa toimia lajinsa edellyttämällä tavalla.

On paljonkin käyttäytymismalleja, joita kissa ei voi toteuttaa, jos siltä puuttuu molemmat etujalat. Ensimmäisenä tulee mieleen hyppiminen ja kiipeäminen. Toisena tulee mieleen syy, jonka vuoksi Roux-kissan edelliset omistajat kertoivat joutuneensa luopumaan kaksijalkaisesta kissastaan: se ei voinut peittää jätöksiään hiekkalaatikolla käytyään. Tyypillisesti kissa kaivaa hiekkaa ennen ja jälkeen tarpeiden teon, mikä on luonnollisestikin mahdotonta ilman etutassuja. Kissalla on myös tarve huoltaa etutassujensa kynsiä terottamalla niitä sopivaa pintaa vasten, mikä käy myöskin mahdottomaksi, jos ei ole etutassuja joiden kynsiä terottaa. On myös mielestäni aiheellista miettiä, miten kissa pystyy huoltamaan lihaksiaan, jos sen vartalo ei mahdollista niiden joustavuudelle merkityksellisiä venytysliikkeitä.

Näiden esimerkkien kautta voimme siis huomata, että usein aiheeseen liittyvien keskusteluiden keskiöön nousevat liikkuminen, ravinnonhankinta ja leikki muodostavat vain osan niistä käyttäytymismalleista, joihin kissalla on perustavanlaatuinen tarve. Ei siis riitä että kissa pystyy liikkumaan, vaan sillä pitäisi rakenteensa ja fyysisen kuntonsa puolesta olla edellytykset toteuttaa lukuisia muitakin sen eri tarpeisiin liittyviä käyttäytymismalleja voidakseen hyvin.

Kissan henkinen hyvinvointi on aivan yhtä tärkeä osa sen kokonaishyvinvointia kuin fyysinenkin, eikä sen vaikutusta kissan elämänlaatuun tule missään nimessä vähätellä.

Kissan hyvinvointi

Haitallinen inhimillistäminen kääntyy eläimen hyvinvointia vastaan


Mitä tulee itse aiheeseen, eli kissan inhimillistämiseen ja siihen, miten ne näkyvät fyysisesti sairaan kissan elämänlaatuun liittyvissä kysymyksissä, päätin lähestyä aihetta siihen liittyvissä ketjuissa tavalla tai toisella usein toistuvien väitteiden kautta.

Väite 1: "Onhan niitä halvaantuneita ihmisiäkin"


Eläintä ja ihmistä ei voi tässä suhteessa rinnastaa, sillä ihminen pystyy järkeistämään tilanteensa ja asettamaan sen kontekstiin. Kissalle ei taas voi millään selittää, eikä se voi selittää itselleen, miksi se kokee jatkuvaa kärsimystä. Sille kärsimys on kärsimystä, eli raaka tunnekokemus vailla viitekehystä, selityksiä tai syitä. Kissa ei myöskään tiedä, että sen pitäisi olla kiitollinen kärsimyksentäyteisestä elämästään.

Ihmisellä on myös aivan erilaiset edellytykset vaikuttaa omaan elinympäristöönsä ja mukauttaa se ja sen tuomat aistivirikkeet soveltumaan fyysisiin rajotteisiinsa. Kissa ei voi korvata etujalkojen puuttumisesta johtuvaa kynsien terotuksen vajetta lukemalla kirjaa.


Väite 2: "Se on syntynyt tuollaisena, ei se tiedä paremmasta"


Se ei ehkä tiedä, mutta sillä on aavistus. Sillä on syvälle perimään koodattuja tarpeita ja syvälle perimään koodattu halu tyydyttää niitä. Tämä pätee aivan yhtälailla eläimiin jotka ovat syntyneet lajityypillisen käytöksen estävän tai sitä merkittävästi hankaloittavan sairauden tai epämuodostuman kanssa, kuin niihin, joiden elinympäristö estää lajityypillisen käyttäytymisen. Eläinten tarpeet toteuttaa tiettyjä käytösmalleja eivät katoa sillä, että ne syntyvät sellaiseen ruumiiseen tai sellaiseen ympäristöön, jossa ne eivät pääse toteuttamaan niitä. Eivätkä ne katoa sillä, että ihminen yrittää puhdistaa omatuntoaan selittämällä mustan valkoiseksi.


Väite 3: "Jokaisella elollisella on oikeus elämään" ja "Sä vihaat vammaisia eläimiä ja haluat tappaa ne kaikki" 


Elämä ei ole itseisarvo. Hyvä elämä on itseisarvo. Tämä on mielestäni se ajatus, josta lähdetään. Kärsiviä eläimiä ajatellen on silkka karhunpalvelus ajatella, että elämä, vaikka kuinka ohuen langan päässä roikkuva sellainen, on itsessään tavoittelemisen arvoinen asia, kun elämän ja sen syrjässä viimeisillä riekaleilla roikkumisen sijaan olennaisinta tulisi olla elämän hyvä laatu.

Räikein tähän väitteeseen liittyvä syytös jonka olen osakseni sosiaalisessa mediassa saanut on, että olisin rotuhygienisti ja haluaisin siksi lopettaa kaikki vammaisina syntyneet kissat. Tämähän ei pidä missään nimessä paikkaansa ja on mielestäni taas yksi osoitus kissan omaa hyvinvointia vastaan kääntyvästä inhimillistämisestä. Ainoa aate jota kannatan on eläinsuojeluaate ja ajattelen tätä asiaa ennenkaikkea kissan itsensä kannalta.

On aivan puhdasta kissan haitallista inhimillistämistä ajatella meidän synnynnäisistä epämuodostumista kärsivien eläinten asiallista lopetusta kannattavien haluavan kissan lopetusta sen takia, että se on vammainen ja sen takia jotenkin ruman näköinen tai vähemmän oikeutettu elämään kuin ns. normaalit lajitoverinsa. Asian laita kun on juuri päinvastainen: kaikilla kissoilla on oikeus hyvään elämään, mahdollisuuteen täyttää lajityypillisiä tarpeitaan ja oikeus nukkua pois silloin, kun edellämainitut eivät ole syystä tai toisesta mahdollisia. Kun puhutaan kesyistä eläinlajeista, kaikkien edellämainittujen oikeuksien toteutuminen on vain ja ainoastaan meidän ihmisten vastuulla.

Kissa ei osaa tuntea arvostusta tai kiitollisuutta siitä että se saa elää, eikä se täten osaa myöskään arvostaa kärsimyksen täyttämää elämäänsä. Kissa ei osaa arvostaa vammansa takia saamaansa viraalijulkisuutta, eikä se osaa arvostaa sitä, että ihmiset luonnehtivat sitä "pikku pupuseksi" sen synnynnäisten epämuodostumien aiheuttaman omaperäisen liikkumistavan takia. Kissa ei osaa arvostaa sen valokuvan tai videon sosiaalisessa mediassa saamien tykkäysten määrää. Kaikki tämä on yhdentekevää, jos kissa ei pysty toimimaan lajilleen tyypillisten käyttäytymismallien mukaan, joihin sillä on voimakas tarve.

KUVAT ARI K. // Kuvien kissat eivät liity tapaukseen.

Lähteet:

cats.about.com - The Complete Cat: The Shoulders and Front Legs 
Gartman Nelli 2013 - Kissojen virtsaamiseen liittyvät käytösongelmat
Haataja Minna 2013 - Suomalaisten rotukissojen röntgenkuvauksella diagnosoitujen lonkkien kasvuhäiriöiden kartoitustutkimus 
HS.fi 16.12.2015 - Sika tahtoo tonkia, pureskella ja rakentaa pesän possuilleen 
International Cat Care - Owning a cat with an amputated limb 
Koirakissaklinikka.fi - Kissaa on kynsiin katsominen
Pohjola Jaana 2013 - Kissojen virikkeet ja aktivointi

perjantai 5. helmikuuta 2016

Maallikon pohdintaa: Tieteellisestä tutkimuksesta ja uutisoinnista

Tassutuntumalla-blogissa ollaan tällä hetkellä erittäin hämentyneissä tunnelmissa. Juuri kun olin saanut oman kissojen tunne-elämää koskevan blogikirjoituksen valmiiksi, Iltalehti uutisoi tutkimuksesta, jonka mukaan koirat rakastavat omistajiaan enemmän kuin kissat. Uutinen herätti bloggarissa niin paljon ristiriitaisia tunteita, että hän koki tarpeelliseksi vuodattaa ne tänne blogiinkin kissan tunne-elämää koskevan juttusarjan jatkopalaksi ja toivottavasti myös monipuolisen ja asiallisen keskustelun avaukseksi.  

Uutisessa kerrotaan lyhyesti tutkimuksesta, jossa koirien ja kissojen välisiä oksitosiiniarvoja oli mitattu ja pitoisuuksia vertailtu tilanteessa, jossa ne peuhaavat omistajiensa kanssa. Tulokset kertovat, että kissojen elimistössä oli tutkimushetkellä huomattavasti vähemmän kiintymyksen ja mielihyvän tunteiden seurauksena erittyvää mielihyvähormoni oksitosiinia kuin koirilla, mikä sitten tämän uutisen mukaan tarkoittanee sitä, etteivät kissat lähtökohtaisesti kiinny omistajiinsa lainkaan.

Jutun lopussa tutkimuksen tehneen professorin tosin kerrotaan todenneen, että tutkimusympäristö oli kissoja silmälläpitäen vääränlainen, mikä lienee niiden osalta vaikuttanut niiden elimistöjen oksitosiinipitoisuuden alhaiseen tasoon. Oikeanlaisessa ympäristössä kissatkin olisivat todennäköisesti erittäneet enemmän oksitosiinia, kuin mitä tutkimuksessa nyt tuli ilmi. Kissat olisivat siis ilmeisesti tunteneet olonsa lähtökohtaisesti mukavammaksi omassa kodissaan, kuin steriilissä laboratoriossa, jossa tutkimus toteutettiin. 

Minähän olen aivan täysi maallikko, joten en välttämättä ymmärrä tällaisen tutkimuksen teon kaikkia nyansseja. En kuitenkaan voi olla ihmettelemättä, miksi tällainen eläinten käyttäytymiseen liittyvä ja ennenkaikkea kahden eri lajin välisiä eroja/yhtäläisyyksiä kartoittava tutkimus on ollut tarpeen toteuttaa steriilissä laboratoriossa kotiympäristön sijaan? Voidaanko tällaisen tutkimuksen lopputulosta pitää yleismaailmallisesti ja tieteellisesti validina, jos vertailukohteina olevat eläinlajit ovat jo tutkimusasetelman tasolla asetettu keskenään eriarvoiseen asemaan, eli tutkimusympäristöön jossa toisen lajin edustajat voivat toimia täysin luontevasti ja lajilleen ominaisella tavalla, kun toiset taas eivät?

Toki myös pelkän iltapäivälehtitasoisen ja ilmeisesti vielä toisesta kielestä käännetyn "lööppiuutisen" pohjalta on paha mennä sanomaan yhtikäs mitään tukimuksen todellisesta kulusta tai tieteellisestä arvosta, enkä sinänsä nyt halua ottaa mustavalkoisesti siihen kantaa näillä liian vajailla tiedoilla. Korostankin siis, että tämä kirjoitukseni ei pohjaudu alkuperäiseen tutkimusaineistoon, vaan ainoastaan tuohon yhteen Iltalehden juttuun asiasta. Pitäisi saada lukea alkuperäinen tutkimukseen liittyvä artikkeli, jotta tutkimuksen todelliseen validiuteen voisi ottaa kantaa, enkä sano, että maallikkona osaisin sitä todellisuudessa tehdä silloinkaan. 

On myös vaikea hahmottaa, mitä uutisessa mainittu "omistajansa kanssa peuhaaminen" on käytännössä tarkoittanut, mutta jos se on sellaista leikkiä jonka minä itse peuhaamisena käsitän, en ihmettele yhtään, etteivät kissojen oksitosiinitasot ole merkittävästi nousseet. Kissat kun eivät taida arvostaa ihan samanlaisia leikkejä kuin koirat ja jos ihminen on mennyt kissan kanssa "peuhatessaan" liian rajusti kissan iholle, niin ei varmastikaan ihme, ettei tilanne ole saanut kissoja kehräämään mielihyvästä.

Vaikka tieteellisen tutkimuksen arviointi maallikkona ja pelkän lööppiuutisen pohjalta ei olekaan ehkä maailman mielekkäin toimintatapa, koin tarpeelliseksi pohtia tämän uutisen aiheuttamia tunteita ääneen täällä bloginkin puolella, sillä pelkään tämän kaltaisen uutisoinnin antavan kissoista vääränlaista ja harhaanjohtavaa kuvaa ja johtavan pahimmassa tapauksessa kissan aliarvostuksen lisääntymiseen, jota vastaan minä ja joukko muita ihmisiä taistelemme kaikin voimin.

Mielestäni on Iltalehdeltä hyvin kyseenalainen veto julistaa otsikoissaan ettei kissa kiinny ihmisiin (ja koira taas kiintyy niin maan älyttömästi ja ihan täysillä), kun kyseisen otsikon alta löytyvä teksti ei kuitenkaan ainakaan itsessään (ottamatta kantaa siihen antaako aktuelli tutkimus johon tekstissä viitataan) anna mitään vedenpitävää syytä otsikossa esitetylle väitteelle. Iltalehden juttu jättikin avoimeksi paljon enemmän kysymyksiä, kun antoi niihin vastauksia

Lisäksi Iltalehti oli tottakai tälläkin kertaa ottanut kaiken ilon irti myös kissan ja koiran välisestä vastakakinasettelusta, joka tässäkin tapauksessa kääntyi jälleen kerran kissan tappioksi. Olen keuhkonnut blogissa tästä aiheesta aikaisemminkin, joten nyt en käsittele sitä tässä yhteydessä sen enempää. Tyydynkin siis vain surullisena toteamaan, että pelkään pahoin ettei kissan yhteiskunnallinen asema ja maine arvostettuna ja rakastettuna lemmikkieläimenä voi nousta niin kauan, kun kissan ja koiran keskinäistä vertailua ja vastakkainasettelua jatketaan. :(

En todellakaan tiedä onko koko aiheesta saamani outo mielikuva itse tutkimuksesta vai sitä koskevasta uutisoinnista johtuvaa, mutta toivon totta tosiaan, ettei kukaan tämän yhden uutisen perusteella tee minkäänlaista johtopäätöstä siitä, mitä omistaja kissalleen merkitsee. Moni kissojen käyttäytymiseen perehtynyt guru on kuitenkin tahoillaan antanut kissan ihmiseen kiintymistä puoltavia lausuntoja ja tiedänhän minä toki itsekin, että ne kyllä kiintyvät.

En siis tule menettämään yöuniani siksi, että pelkäisin omien kissojeni pitävän minua yhdentekevänä, vaan siksi, että pelkään monen kissoja omistamattoman ja niihin ehkä jo valmiiksi varauksella suhtautuvan henkilön saavan tämän kaltaisesta epäselvästä uutisoinnista lisäsyitä pitää kissoja entistäkin epäilyttävimpinä otuksina.

KUVAT ARI K.


*** EDIT ***

Kyseisestä tutkimuksesta enemmän tietävä Viiruvarpaiden Milla Ahola osasi kertoa seuraavaa (kommentti julkaistu kokonaisuudessaan kirjoittajan luvalla):

"Aika paljon tuo uutisointi pisti munkin silmään. Ensinnäkin, kyseessä ei ole tieteellinen tutkimus, vaan julkaisematon data joka on esitetty jossakin dokumenttisarjassa. Juttua ei siis ole millään tavalla vertaisarvioitu, joten niin kauan kuin tuloksia ei ole julkaistu tieteellisessä julkaisussa, jutun informaatioarvo on nolla. Toiseksi, labraolosuhde ei tosiaankaan sovi yhtään kissoille. Tarkoituksena on varmaan ollut standardoida olosuhteet, mutta samalla ollaan unohdettu että koirat sopeutuvat vieraisiin paikkoihin keskimäärin paljon nopeammin kuin kissat. Kolmanneksi, oksitosiinin määrä mitattiin sylkinäytteestä ennen leikkiaikaa ja heti sen jälkeen. Koirat on yleensä totutettu aika hyvin kaikenlaiseen käsittelyyn, mutta kissoja ei niinkään. Kissasta on todennäköisesti pakko pitää kiinni sylkinäytteen saamiseksi, joten se näytteenotto voi aiheuttaa aika paljon stressiä. Mä vähän epäilen että tästä ei saa aikaiseksi ainakaan kovin laadukasta tieteellistä artikkelia, jos mikään kunniallinen paperi tuota ottaa."

Eli tällä kertaa voimme todeta, ettei asiasta saatu omituinen ja harhaanjohtava kuva johdu pelkästä uutisointitavasta, vaan kyseisessä "tutkimuksessa" johon uutisessa viitataan, on lukuisia sen luokan perustavanlaatuisia epäkohtia, ettei sitä voi missään määrin hyvällä omatunnolla kutsua tieteelliseksi tutkimukseksi.

Iltalehteä kritisoinkin siis lähdekritiikin puutteesta ja tällaisten pilipalitutkimusten nostamisesta jalustalle kaneeteilla kuten: "Tiedekin sen todistaa...". Kyllä, tiede todistaa monia asioita, mutta tässä tapauksessa se ei ole todistanut yhtään mitään. Peräänkiuuluttaisinkin siis valtavirtamedioilta hienoista vastuunkantoa siitä, millaisista tutkimuksista ne uutisoivat ja mihin sävyyn. Tämä oli Iltalehdeltä aivan selkeä virhelyönti ja toivon, että jää viimeiseksi laatuaan.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Ajatuksia kissan inhimillistämisestä osa 2: Tunteet, ihmisten yksinoikeus?

Kissan tunne-elämään liittyy sekä hyvää, että huonoa inhimillistämistä. Mielestäni kissan sielunelämän ymmärtämisen edellytys on tunnistaa ja tunnustaa ne perustunteet, joiden kokeminen on yhteistä kissoille ja ihmisille. On myös olennaista tiedostaa ihmisenkin olevan pohjimmiltaan eläin, jonka kokemilla tunteilla on vankka evolutiivinen perusta.

Huonoon kissan tunne-elämän inhimillistämiseen taas puolestaan sorrutaan silloin, kun puhutaan kissan kostonhalusta, katuvaisuudesta tai protestoinnista. Nämä kun ovat sellaisia tunnemaailman piirteitä, jotka ovat ominaisia ihmiselle, mutta joihin kissa ei ainakaan nykytiedon mukaan kykene. Kissalta puuttuu nimittäin niin kutsuttu mielen teoria, eli kyky asettua toisen elollisen asemaan, ennakoida mitä toinen ajattelee ja asettaa oma toimintansa tähän kontekstiin.


Tällä hetkellä tiedetään kissalla olevan kaikki samat seitsemän perustunnetta kuin ihmiselläkin. Nämä seitsemän perustunnetta ovat:


  • pelko
  • aggressio
  • suru
  • ilo
  • hoiva
  • seksuaalisuus
  • leikkisyys

Perustunteiden ja niiden ilmenemismuotojen vertailussa ihmisen vastaaviin tulee mielestäni huomioida se, että vaikka ihminen on pohjimmiltaan eläin muiden joukossa, se pystyy tietoisesti säätelemään toimintaansa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ihmiselläkin näitä alkukantaisia toimintamalleja ja niiden tuomia impulsseja olisi.

Ihminen on laumaeläin, jolla on laumaeläimen lajityypilliset käytösmallit. Ihmisellä on kuitenkin myös kyky eettiseen ja moraaliseen ajatteluun, joiden kautta hän pystyy tietoisesti ohjaamaan toimintaansa. Tällöin hänen ei tarvitse automaattisesti noudattaa liskoaivojensa sanelemia käytösmalleja sellaisinaan, vaan hän voi vaikuttaa siihen miten ne ilmenevät ja vaikuttavat ympäröivään maailmaan.

Huomioithan, että olen aivan täysi maallikko, mitä tulee eläinten käyttäytymistieteisiin. En siis pyri kirjoituksellani opettamaan tai neuvomaan ketään, vaan ainoastaan rohkaisemaan ihmisiä kiinnostumaan kissojen tunne-elämästä ja hankkimaan siitä lisää tietoa. :)

Ihmisen ja eläimen kokema tunneskaala on todella laaja, mutta pitääkseni kirjoitukseni edes kohtalaisen luettavassa muodossa ja pituudessa, päätin käsitellä jokaista perustunnetta melko suppeasti. Toivonkin, että tämä kirjoitukseni antaisi ennen kaikkea sykäyksen tutustua kissan tunne-elämään ja kognitioon tarkemmin ja innostaisi hankkimaan lisää tietoa aiheesta. :)

Kissan tunne-elämä, pelko

Pelko 


Nykyisen tutkimustiedon valossa näyttää siltä, ettei eri nisäkäslajien välillä ole eroa perustunteiden kokemisen voimakkuudessa. Ei siis voida sanoa, että esimerkiksi toisen eläinlajin kokema pelko olisi voimakkaampaa kuin toisen, sillä siitä ei ole saatu tutkimuksissa minkäänlaisia viitteitä.

Jos mietitään ihmistä, niin hänellä on kuitenkin kyky rationalisoida ja selittää kokemansa tunteet ja asettaa ne kontekstiin. Ihminen saattaa säikähtää voimakkaasti esimerkiksi kuulemaansa kovaa ääntä ja todeta heti perään naurahtaen, että joku laittoikin vain parkkipaikalla autonsa takakontin tavallista vauhdikkaammin kiinni. Kissalle tunteet sensijaan ovat raakoja kemuksia ilman järkeistämistä. Niille ympäristöstä tulevat äkkinäiset ärsykkeet lienevät aivan yhtä pelottavia riippumatta siitä, onko niihin liittyvä uhka todellinen vai ei.

Kissan tunne-elämä, aggressio

Aggressio


Sijaisaggressio ja reaktion tietoinen kanavointi


Kissa hyökkää sumeilematta pihalleen eksyneen vieraan kissan kimppuun tai jos ei pääse sinne asti, kohdistaa aggressionsa lähimpään mahdolliseen kohteeseen, kuten omaan kissakaveriinsa. Ihminen taas puolestaan pystyy kanavoimaan ja kohdistamaan aggressionsa tietoisesti uudelleen.

Jotkut ihmiset esimerkiksi purkavat tilanteen herättämää aggressiota pistämällä tavaroita säpäleiksi ja tästä klassisin esimerkki lieneekin kumppanin kanssa riideltäessä seinään lentävät astiat. Tällöin voitaneen puhua sijaisaggressiosta, jossa ihminen purkaa aggression herättämän turhauman muualle, kuin sen aiheuttaneeseen kohteeseen. Ihminen voi voimakkaasta tunneimpulssista huolimatta tietoisesti päättää olla kohdistamatta aggressiotaan mihinkään elolliseen, kun kissan sijaisaggressio taas kohdistunee suoraan lähimpään mahdolliseen kohteeseen, oli se sitten oma tuttu kissakaveri tai oman emännän käsi.

Toisaalta nykytutkimuksen mukaan kissankaan tunteen aiheuttamat reaktiot eivät ole täysin automaattisia, vaan niiden aivot pystynevät valitsemaan tilanteeseen sopivimman reaktiotavan aivoissa oppimisen seurauksena jo olevien toimintamallien väliltä. Tarkoitankin siis ihmisen ja kissan käytöksen ja reaktioiden säätelyn erolla sitä, että ihmisellä on tietoinen etiikka ja moraali, jotka hänen käytöstään ohjaavat. Ihminen tietää, että toisen satuttaminen on väärin ja voi näin tehdä tietoisen valinnan olla satuttamatta riidan toista osapuolta ja rikkoa sen sijaan jonkin elottoman esineen. Kissalla ei ole kykyä asettua toisen elollisen asemaan, eikä se täten pidä aggressiosta kumpuavan reaktion purkamista toiseen elolliseen lähtökohtaisesti vääränä.

Kissan tunne-elämä, aggressio


Resurssiaggressio


Jos puhutaan aggressiosta yleisellä tasolla, voitaneen asiaa lähestyä myös resurssien puolustamiseen liittyvän aggression kautta. Kissathan ovat tunnetusti reviiritietoisia eläimiä, jotka eivät aivan helpolla sulata nurkilleen ilmaantuvia vieraita aikuisia kissoja. Kissa ei myöskään mielellään jaa saalistaan, vaan nauttiskelee onnistuneen saalistustapahtuman sadosta mielellään yksin. Jos toinen kissa yrittää apajille, se saa osakseen matalaa murinaa: "Tämä saalis on MINUN, saalista itse omat ruokasi!"  Kissa on siis hyvin tarkka resursseistaan ja niiden puolustamisen tarve nostanee verrattain helposti aggression pintaan.

No oletkos koskaan nähnyt resurssiaggressiivisia ihmisiä, jotka työpaikan ruokalassa ärisevät toisilleen tarjottimiensa ääressä, heh, heh? No en ole nähnyt, en, mutta millaista korkeampaa inhimillisyyden tasoa esimerkiksi sodankäynti muka ilmentää? Jonkinlaista resurssiaggressiota ja reviirikäyttäytymistä sekin kai lienee, eikä yhtään sen jalompaa kuin kissankaan omistuksenhalu omista resursseistaan.

Lisäksi mietin, voidaanko länsimaista ihmistä ylipäätään pitää resurssiaggression puuttumisen mittarina? Me kun elämme sellaisessa yltäkylläisyydessä, ettei meillä ole tarvetta kilpailla resursseista keskenämme. Jos joutuisimme autiolle saarelle tai muuten resursseiltaan rajattuihin olosuhteisiin, niin meistäkin voisi kuoriutua jotain aivan pitelemätöntä. Länsimainen ja yltäkylläisyydessä elävä kissa taas saattaa ilmentää resurssiaggressiota ihan vaan siksi, että kokee siihen syystä tai toisesta tarvetta. Vastaavaa aggressiota ilmenisi varmasti myös ihmisellä silloin, jos hän kokisi siihen subjektiivista tarvetta.

Uskon myös, ettei kukaan antaisi vapaaehtoisesti toisen ihmisen varastaa itseltään, tai pitäisi siitä, että hänelle kuuluvaa omaisuutta tullaan lainaamaan ilman lupaa. Samasta asiastahan periaatteessa on kyse silloin, kun kissa menee kähveltämään ruokaa toisen kupista, tai yrittää viedä herkkupalaa suusta. Ruoka kun on kissalle varmastikin jokseenkin sama asia kuin ihmiselle raha, eli saavutettu etu ja sitä materiaa, jolla on kaikista eniten merkitystä sen haltijalle.

Eivät kaikki, ihmiset kuin kissatkaan, ole samasta puusta veistettyjä ja taipumus tai herkkyys resurssiaggressioon lienee yksilöllinen piirre, lajissa kuin lajissa. Varmasti myös ympäristötekijät ja resurssien niukkuus vaikuttavat kissoillakin siihen, kuinka hanakasti niitä puolustetaan. Se ainakin tiedetään, että kissat elävät sitä todennäköisemmin yksin, mitä vähemmän ravintoa on saatavilla.

Kissan tunne-elämä, suru

Suru


Meistä jokaiselle kurkkua kuristava ja lamaannuttava suru on varmastikin tavalla tai toisella tuttu tunne. Olemme menettäneet itsellemme tärkeän ihmisen tai eläimen, mikä saa meidät surullisiksi.

Kissatkin tuntevat surua, joka on kipua muistuttava menetyksen tunne. Tutkimukset osoittavat, että kissatkin kiintyvät ihmisiin ja lajitovereihinsa, joiden menettäminen esimerkiksi kuoleman seurauksena voi saada jäljelle jääneet kissatkin suremaan. Aivan kuten mekin suremme.

Kissan tunne-elämä, ilo

Ilo


Kissa kokee iloa ja mielihyvää saalistaessaan. Kissa kokee iloa ja mielihyvää ollessaan silitettävänä tai lajitoverin nuoltavana. Kissa innostuu kuullessaan omistajansa äänen. Kissa kokee iloa ja mielihyvää siinä missä ihminenkin, mutta se osoittaa tunteitaan niin hienovaraisin elein, että meidän on helppo pitää kissaa tunteettomana, ilottomana ja ilmeettömänä otuksena.

Kissan kiintymystä omistajaansa kohtaan on tutkittu ja samalla havainnoitu niiden innostumisesta kieliviä eleitä. Ne ovat olleet pään kääntämisen ja pupillien suurenemisen kaltaista hienovaraista laatua, jolloin ne jäävät tavallisessa kotiympäristössä helposti huomaamata.

Kissan tunteita ilmentävien eleiden hienovaraisuudelle on looginen selitys: pienen kokonsa vuoksi kissa on saalistajan lisäksi myös saaliseläin, joten sen ei sovi tehdä tunteistaan liian suurta numeroa, jolla herättää saalistajan huomion. Toisin sanoen: suurieleinen ja dramaattinen tunteiden osoittaminen ja ilmaisu olisi saattanut koitua monen kissan ja lopulta koko lajin kohtaloksi, joten hillityllä ulosannilla on lajin säilymisen kannalta hyvät perusteet. Kissoilla on myös pitkä historia yksinelävinä erakkoina, joten niiden lajin yksilöiden välisen viestinnän ei senkään puolesta ole ollut tarvis kehittyä niin suurieleisiksi kuin esimerkiksi koirilla, jotka ovat lähtökohtaisesti keskinäiseen kommunikointiin taipuvaisia laumaeläimiä.

Kissan tunne-elämä, hoiva

Hoiva


Kissaemo hoivaa pentujaan. Pitää huolta niiden perustarpeista: ruokkii, pissattaa, pitää puhtaana ja lämpimänä. Ihmisellä tätä äidin ja lapsen suhdetta kuvailtaisiin sanalla "äidinrakkaus": äidin jälkeläiseensä kohdistama hoiva ja henkensä uhalla puolustaminen, joka mahdollistaa jälkeläisen selviytymisen hengissä ja maksimoi suvun jatkumisen todennäköisyyden.

Hoivaavana osapuolena toimimisen lisäksi hoivan tunteisiin liittyy hoivattavana olo ja kiintymys. Aikuinenkin kissa nauttii pennun roolista, eli hoivattavana olemisesta. Mikä olisikaan kissan mielestä parempaa, kuin rapsuteltavana oleminen, tai lajitoverin "pesulapalveluista" nauttiminen?

Myös ihmiset nauttivat kosketuksesta ja kiintyvät niin toisiinsa, kuin eläimiinkin. Harhakäsitys siitä, että ihmisen ja kissan välinen kiintymys olisi yksipuolista, liittynee sekin kissan vähäeleiseen tunteiden ilmaisuun. Kissa osoittaa ystävällisyyttä nostamalla hännän pystyyn, puskemalla ja nuolemalla. Näillä eleillä kissa osoittaa kiintymystä lajitovereitaan kohtaan ja ihmisiinkin kohdistettuna ne kielinevät kiintymyksestä.

Kissan tunne-elämä, seksuaalisuus

Seksuaalisuus


Ihmisurokset eivät ehkä juokse "kiimaisen naaraan" perässä ympäriinsä virtsaillen ja riipivästi mouruten, mutta tutkimusten mukaan miehet kyllä pitävät ovuloivaa naista viehättävämpänä, kuin kuukautiskierron muussa vaiheessa olevaa. Tämä on saatu selville, kun miehet on laitettu haistelemaan kuukautiskierron eri vaiheissa olevien naisten erittämiä tuoksuja valvotuissa olosuhteissa.

Ovuloivan* naaraspuolisen yksilön ominaistuoksun aiheuttama reaktio on ihmismiehillä ja kollikissoilla siis sama, mutta ihminen pystyy tietoisesti säätelemään ja hillitsemään käytöstään, joten se ei ilmene yhtä härskisti kuin kissoilla.

Seksuaalisuus ei kuitenkaan ole eläimillekään mikään mekaaninen ja pelkkään lisääntymistarkoitukseen tähtäävä automaattinen toimenpide, vaan se tuottaa niillekin mielihyvää.

* Kissanaaras ovuloi todellisuudessa vasta parittelun yhteydessä.

Kissan tunne-elämä, leikkisyys

Leikkisyys


Aivan kuin ihmiset, kissatkin ovat leikkisiä. Ne leikkivät ja kirmaavat sen takia, että se on hauskaa. Aivan kuin ihmisissä, eläimissäkin nuoret yksilöt leikkivät eniten, joskin kissalla leikkisyys säilyy usein läpi elämän. Leikkityylit voidaan jakaa kolmeen osaan: liikunnalliset leikit, sosiaaliset leikit ja esineisiin kohdistuvat leikit.

Leikkimisen eväämistä kissalta voitaneenkin näin kärjistetysti verrata leikkimisen eväämiseen ihmislapselta. Kummankaan kohdalla ei liene realistista vaatia moitteetonta ja rauhallista käytöstä ja paikallaan istumista, jos vastapainoksi ei anneta mahdollisuutta ylimääräisen energian tai ylivirittyneen tilan purkamiseen vapaalla leikillä turvallisessa ympäristössä.

Leikin pääasiallisena kriteerinä pidettäneen sitä, että se on toimintaa joka on eläimen mielestä itsessään hauskaa, riippumatta siitä, mitä leikistä seuraa. Se koostuu usein liioitelluista eleistä, imitoi tosielämän toimintaa ja on ennenkaikkea hauskaa. Se sisältää samojen liikkeiden eri variaatioita ja tapahtuu pakottamatta, vain silloin kun eläin on terve ja kokee olonsa turvalliseksi. 

Kun mietimme ihmislapsen leikkikäyttäytymistä näiden kriteerien valossa, voinemme tulla siihen lopputulokseen, että eläinten ja ihmisen leikkisyyksissä on aika paljon yhteistä.

Kissan tunne-elämä, erot ihmiseen

No entäs ne erot?


Aivan yhtä tärkeää kuin tiedostaa tunne-elämiemme yhteneväisyydet, on tiedostaa myös niiden erot ja tehdä selkeä rajanveto hyödyllisen ja haitallisen inhimillistämisen välille. Haitallisen inhimillistämisen puolelle lipsutaan silloin, kun aletaan puhua kissan kostonhalusta, katumuksesta tai protetstoinnista. Kissalla kun ei nykytiedon mukaan ole kykyä asettua toisen asemaan, joten se ei myöskään pysty mukauttamaan omaa toimintaansa oletukseen siitä, mitä ihminen ajattelee.

Kissa ei siis juonittele, haudo kostoa tai laskelmoi. Se ei osoita mieltään pissaamalla sänkyysi, tai uuden miesystäväsi kenkään. Se ei osoita katumusta näyttäessään syylliseltä revittyään vessapaperirullan silpuksi lattialle, eikä se kosta mököttämällä sitä, että sen omistaja on ollut viikon reissussa. Tällaiseen käyttäytymiseen löytyy aina muunlaiset syyt, joskus jopa fyysinen sairaus, joka on vaarassa jäädä hoitamatta, jos kissan käytöstä pidetään sellaisina tunnepohjaisina reaktioina, joihin se ei todellisuudessa kykene.

Esimerkiksi sänkyyn tai kenkään pissaava kissa ei osoita mieltään, vaan oireilee mitä todennäköisimmin joko stressiä tai esimerkiksi virtsatietulehduksen tai virtsakiteiden aiheuttamaa fyysistä kipua. Uuden kumppanin muuttaminen saman katon alle voi olla kissalle niin järkyttävä elämänmullistus, että se yrittää tehdä oloaan turvalliseksi merkkaamalla omaa reviiriään ja virtsaamalla omaa hajuaan uuden kumppanin kenkiin. Tilanne ei laukea sillä, että kissaa syytetään jostain mihin se on täysin syytön ja mitä se ei ymmärrä, vaan sitä tulisi yrittää ratkaista miettimällä, miten kissan kokemaa stressiä voisi helpottaa.

Fyysisissä virtsavaivoissa kissa taas saattaa alkaa yhdistää virtsaamisesta johtuvan kivun hiekkalaatikkoon, jolloin se yrittää parhaansa mukaan paeta kipua pissaamalla mihin tahansa muualle kuin hiekkalaatikkoon. Kissan virtsatievaivat ovat vakavia ja aina eläinlääkärin hoitoa vaativia sairauksia. Pahimmillaan hoitamaton virtsakivi voi tukkia kissan virtsaputken kokonaan estäen virtsaamisen ja aiheuttaen lopulta kuolemaan johtavan kehon hitaan ja tuskallisen myrkytystilan.

Tästä syystä on erittäin tärkeää, ettemme yhdistä kissan toimintaan sellaisia tunteita, joilla ei ole todellisuudessa asian kanssa mitään tekemistä, vaan pyrimme löytämään ongelmalliseksi koetun käytöksen takana olevat todelliset syyt ja niihin asiaankuuluvat hoitomuodot.

Kissan tunne-elämä, erot ihmiseen
Onko ihmisen ja eläimen tunteiden vertailussa loppujen lopuksi mitään järkeä? Emmehän me voi tietää, mitä eläinten päässä oikeasti liikkuu! Minun näkökulmani tähän asiaan on se, että ihminen sisäistää asiat parhaiten ja kokee ne itselleen todennäköisimmin tärkeiksi silloin, kun ne koskettavat tavalla tai toisella häntä itseään.

Esimerkiksi kissan kokema pelko on helppo jättää huomiotta, jos ei ajattele pelkoa sen kautta, miltä se itsestä tuntuisi, tai pidä kissan pelkoa yhdenvertaisena oman pelon kokemuksen kanssa. On mielestäni myös erittäin tärkeää tiedostaa tunnetilat eläimen käytöksen takana, jotta voimme reagoida niihin oikein ja mahdollistaa vastuullamme olevien lemmikkieläinten rikkaan ja tasapainoisen tunne-elämän.

Lemmikkieläimen fyysisistä perustarpeista huolehtiminen lienee jokaiselle valistuneelle lemmikinomistajalle aivan itsestäänselvä asia, mutta mielestäni lemmikin henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen on aivan yhtä tärkeää. T
ässä keskustelussa relevanteinta ei olekaan se, miten tunteet ilmenevät ja näkyvät ulospäin, vaan se, että näkyvän reaktion taustalla oleva tunnekokemus on todennäköisesti tismalleen sama niin ihmisellä kuin kissallakin.

Mielestäni on myös jo korkea aika luopua käsityksestä, jonka mukaan ihminen on täysin muista eläimistä poikkeava ja niihin nähden ylivertainen laji. Saamme koko ajan enemmän ja enemmän tietoa tätä samaa palloa kanssamme tallaavien lajien sielunelämästä ja mitä enemmän tietoa tulee, sitä enemmän huomaamme muiden eläinten muistuttavan meitä itseämme. 

Jaksoitko lukea loppuun asti ja jos, niin millaisia tunteita herätti? (heh, heh)

KUVAT ARI K.


Lähteet:

Dr. Mouse - Kissan lisääntyminen
Eläintieto.fi - Kissa luonnossa
Eläintieto.fi - Kissa tuntee ja kommunikoi
Eläintieto.fi - Leikki on lupaava mittari eläimen hyvästä olosta  
GreenCare - Mitä tiedetään kissojen tunteista? 
HS.fi 4.7.2014 - Tietokirja tutkii pitävätkö kissat oikeastaan ihmisistä  
IS.fi - Etsitkö unelmiesi miestä? Unohda hajuvesi
Novan ja Ronin blogi - Helena Telkänrannan luento
(Olen itsekin kuunnellut tämän samaisen luennon jälkikäteen tallenteena)

SavonSanomat.fi 28.9.2015 - Tiesitkö nämä 11 mielenkiintoista asiaa eläimistä?Marvinin,
Tiede 7/2015 - Helena Telkänranta: 10 myyttiä kissoista ja koirista
Tuimakka.fi - Millaista on olla eläin?
Yle.fi 26.7.2013 - Ilouutinen kissan omistajalle: Et olekaan lemmikillesi täysin yhdentekevä

(Olen jälleen kerran joutunut kroonisen ajan puutteen takia tyytymään toisen käden tietolähteisiin.)

PS. Juttusarjan seuraava ja viimeinen osa käsittelee piirteitä ja omiaisuuksia, jotka olemme kulttuurimme puolesta tottuneet kissaan liittämään. Pysykää siis kanavalla. :)