perjantai 23. joulukuuta 2016

Hyvän joulun toivotus

Teppo Taikatohvelin saattelemana hiljennymme joulun viettoon. Oikein ihanaa joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille Kissantassujen ystäville ja kiitos kuluneesta vuodesta!

Kissa istuu pöydällä ja katsoo kameraan, taustalla joulukaktus ja ympärillä lumihiutaleiden kuvia.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Miten meni noin niin kuin omasta mielestä, Maikkari?

Mtv jakoi sivullaan viihdeuutisen "Kissa herätti jatkuvasti keskellä yötä - miehen kostovideolla miljoonayleisö" netissä kulovalkean tavoin leviävästä videosta, jossa mies säikäyttää nukkuvan kissansa muka kostoksi siitä, että kissa oli pitänyt omistajaansa hereillä aamuöisin. Ilmeisesti tämän videon siihen liittyvine kirjoituksineen on tarkoitus olla jotenkin hauska, mutta kun asiaa tarkastelee kissan näkökulmasta, niin se on kaikkea muuta kuin sitä.

Sen lisäksi, että nukkuvan kissan säikyttely on jo itsessään kyseenalaista, tässä videossa ja sitä koskevassa maikkarin "uutisoinnissa" mättää kaikki, otsikoinnista lähtien. Kissa kun ei todellakaan osaa yhdistää säikähdystään niihin aamuherätyksiin, joita sille videolla "kostetaan". Sille tuossa säikähdyksessä on kyse säikähdyksestä raakana tunnekokemuksena, jonka aiheuttajana on vielä kaikenlisäksi oma ihminen, johon kissan tulisi voida luottaa aina ja kaikissa tilanteissa.

Onkin yhdeltä valtakunnan suurimmista medioista täysin edesvastuutonta jakaa tällaisia mukahauskoja klippejä sellaisilla saatesanoilla, jotka:

a) liittävät kissoihin sellaisia ihmiselle tyypillisiä ominaisuuksia, joita niillä ei nykytiedon mukaan ole. Kissa kun ei kykene kostamaan, eikä täten myöskään ymmärrä siihen itseensä kohdistuvaa epämiellyttävää toimintaa kostoksi, tai kostoon ihmisen toimesta ladattuja syy-seuraussuhteita.

b) kannustavat ihmisiä kouluttamaan kissojaan rankaisemalla, mikä ei sekään ole tämänhetkisen tutkimustiedon valossa paras, saatika eläinystävällisin keino saada eläin oppimaan uutta.

c) jättävät tavan tallaajan siihen käsitykseen, että kissa herättää omistajansa aamuyöllä ihan vaan huvikseen ja silkkaa ilkeyttään, jolloin käytöksen taustalla olevat syyt kuten virikkeiden puute tai pahimmillaan jopa fyysinen sairaus (esimerkiksi kilpirauhasen liikatoiminta) saattavat jäädä tyystin selvittämättä.

Ymmärrän, että viihdeuutisen on tarkoitus huvittaa, viihdyttää ja antaa kevyttä vastapainoa "oikeille uutisille". Siitä huolimatta peräänkuulutan viihdetoimittajilta harkintaa sen suhteen, millaista viraalisisältöä he jakavat omalta osaltaan eteenpäin. Oheisen kaltaisilla näennäisen kevyillä ja hauskoilla pilapaloilla kun saattaa lopulta olla negatiivinen vaikutus siihen, miten kissoihin suhtaudutaan ja miten niitä kohdellaan ja sitä meistä kukaan tuskin haluaa?

torstai 1. joulukuuta 2016

Kissankynnen leikkaaja

Yksi nettimaailmassa kissojen ruokinnan ja ulkoilutottumusten ohella säännöllisin väliajoin toistuva puheenaihe on kissan kynsien leikkaus, sen tarpeellisuus ja mielekkyys. Asia herättää tunteita ja kirvoittaa mielipiteitä puolesta ja vastaan. Aiheen ollessa jälleen pinnalla tuolla sosiaalisen median puolella, ajattelin kertoa hieman siitä, miksi minä leikkaan omien kissojeni kynsiä säännöllisesti. 

Nainen pitää kissaa sylissä ja leikkaa sen kynsiä


Lienee tarpeen selventää paria seikkaa,
ennen kuin aletaan puhua kynsien leikkuusta sen syvällisemmin, niin lienee:
  1. Kynsien leikkaus tarkoittaa siis sitä, että kynnestä leikataan sen terävä kärki pois. Kynsiä ei tule leikata niin että veri lentää, sillä se aiheuttaa kissalle kipua (tiedät itsekin varmaan miltä tuntuu kun kynsi lohkeaa ihan kunnolla... auts!).

  2. Kynsien leikkaaminen ei ole sama asia kuin käsittääkseni lähinnä Yhdysvalloissa harrastettava kynsien poisto. Ensin mainittu ei haittaa kissan liikkumista tai lajityypillistä käyttäytymistä millään tavalla, jälkimmäinen taas tarkoittaa käytännössä ensimmäisten varvasnivelten amputointia, joka sekä estää kissaa kiipeämästä, että merkkaamasta reviiriään ja huoltamasta kehoaan (kynsien terotus). Kynsien poisto myös käsittääkseni muuttaa jalkojen asentoa niin, että se rasittaa koko kissan kroppaa epäluonnollisella tavalla ja voi täten kipeyttää koko kissan. Tämä jälkimmäinen muista kuin terveydellisistä syistä tehtävänä operaationa on Suomessa laiton.
Eli kun puhumme kynsien leikkaamisesta, tarkoitamme kynnen terävän ja sirppimäisen kärjen lyhentämistä niiltä osin, joissa kissalla ei ole tuntoa. Tämä on verrattavissa omien kynsien leikkaamiseen tai esimerkiksi hevosen kavioiden vuolemiseen, eikä se aiheuta kissalle kipua tai hankaloita sen lajityypillisten käytösmallien toteuttamista.

Meillä kissojen kynnet leikataan säännöllisesti ja syitä on useita. Usein kuulee väitettävän, että kissojen kynsiä leikattaisiin lähinnä siksi, että halutaan varjella huonekaluja tai muuten vain tehdä ihmisen elämästä helpompaa. Tämä ei kuitenkaan pidä sellaisenaan paikkaansa, sillä myös ja ennenkaikkea kissalähtöisiäkin syitä on, joiden takia ainakin meillä pidetään kissojen kynsien kärjet lyhyehköinä.


Kissa makaa nuolemisenestokauluri päässä lehtikasan päällä

1. Tapaturmien ehkäisy


Kun kissojen kynsiä leikataan säännöllisesti, ne eivät saa tahattomastikaan (pahaa) vahinkoa aikaiseksi itselleen, lajitovereilleen tai talouden muille eläimille. Kissahan kykenee luonnostaan vetämään kynnet tassujensa sisälle, mutta varmasti järkikin kertoo, että mitä pidemmät kynnet, sen vaikeampaa niiden käyttöä on hallita ja säädellä. Ylipitkät kynnet ovat siis toisin sanoen käytännössä enemmän tai vähemmän esillä koko ajan, halusi kissa sitä tai ei.

Pitkät ja käyrät kynnet saattavat aiheuttaa vaaratilanteita myös kissalle itselleen, jäädessään helposti kiinni esimerkiksi mattoihin tai muihin tekstiileihin. Kynnen ei tarvitse jäädä kuin yhden kerran kunnolla kiinni mattoon vauhdin tiimellyksessä, niin jälki voi olla todella pahaa.

Meidän Teppo Taikatohvelimme onnistui tuossa jokunen vuosi sitten repäisemään kyntensä juurta myöten poikki ja tulehduttamaan kynsivallinsa siitä huolimatta, että kynsiä leikataan säännöllisesti. En todellakaan halua edes ajatella kuinka pahasti se olisi kyntensä repinyt, mikäli ne olisivat olleet leikkaamattomat.

Kissa on nuolemisenestokauluri päässä eläinlääkärin pöydällä

2. Ennaltaehkäisevä terveydenhuolto


Mikäli kissan kynsiä ei leikata ja ne eivät pääse kulumaan muuten, on vaarana, että kynsi kasvaa kiinni polkuanturaan, aiheuttaen välittömän eläinlääkärikäynnin tarpeen ja itsestäänselvästi myös kohtuutonta ja turhaa kipua kissalle. Onkin siis ehdottomasti helpompi ja myös kissan kannalta parempi huoltaa kynsiä säännöllisesti ja ennaltaehkäisevästi, kuin ottaa riskiä siitä, mitä ylipitkät kynnet voivat pahimmillaan aiheuttaa.

Ei, kaikilla kissoilla kynnet eivät kasva niin pitkiksi, että ne lävistäisivät kissan polkuanturan. Tämä on pahin skenaario, riski, joka leikkaamattomissa kynsissä kuitenkin on aina enemmän tai vähemmän olemassa, mikäli niiden kunnosta ei tavalla tai toisella pidetä huolta.

Kynsiä säännöllisesti leikattaessa tulee samalla myös käytyä varpaat läpi ja huomattua mahdolliset vauriot, jotka eivät välttämättä näy kissan käytöksestä päällepäin. Huomasin esimerkiksi juurikin jo aiemmin mainitun kissani katkenneen kynnen kynsienleikkuun yhteydessä ja kun huomasin muutamaa päivää sen jälkeen muutoksen kissan käytöksessä, tiesin välittömästi mistä se johtuu.

(Linkin takana blogikirjoitus, jossa mm. kuva tällaisesta kiinni polkuanturaan kasvaneesta kynnestä)

Kissa makoilee sängyllä ja katsoo kameraan

3. Käsittelyyn tottuminen


Kun säännöllisin väliajoin käsittelee kissaa vaikkapa kynsiä leikkaamalla, se tottuu siihen että sen tassuja ropelletaan ja että se saatetaan ottaa syliin ja tehdä hoitotoimenpiteitä. Oman kokemukseni mukaan erityisesti tassut ovat monille kissoille herkkää aluetta, joihin ne eivät välttämättä lähtökohtaisesti anna riemusta hihkuen koskea, joten siitä syystä nimenomaan kynsien leikkuu on oivaa käsittelytreeniä. Kynsien leikkuun yhteydessä tulee samalla harjoiteltua myös syliin ottamista ja kissan asettamista selälleen, mikä ei sekään ole läheskään kaikille kissoille se kaikista helpoin asento olla. Kaikki nämä ovat olennaisia osa-alueita myös sairaan (esim. lääkittävän tai haavanpuhdistuksen tarpeessa olevan) kissan hoidossa.
On kissankin kannalta ehdottoman paljon mielekkäämpää totutella hoitotoimenpiteisiin ja käsittelyyn silloin, kun mitään varsinaista kipua tai epämukavuutta aiheuttavaa vaivaa ei ole. Kun kissa on jo entuudestaan tottunut käsittelyyn, voi hoitotoimenpiteiden suorittaminen mahdollisissa sairaustapauksissakin olla helpompaa. On sekä kissalle että ihmiselle todella turhauttavaa ja jopa traumatisoivaa yrittää opetella käsiteltävänä oloa silloin, kun kissan olo on jo valmiiksi sairauden tai vamman takia kivulias ja epämukava. Kissa ei tuolloin todennäköisesti ole kaikista yhteistyöhaluisin tai vastaanottavaisin uuden oppimiselle ja mitä enemmän hoitotilanteissa joutuu kissan kanssa taistelemaan, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se laittaa seuraavalla kerralla hanttiin entistä kovemmin. Siksi onkin erityisen tärkeää opetella käsittelyä ja käsiteltävänä oloa ennakkoon ja itse olen tehnyt sen aika pitkälti säännöllisen kynsienleikkuun muodossa.
Veikkaan, että meidän kyntensä katkaisseen kissan tulehtuneen varpaan hoito olisi ollut aika varmasti huomattavasti vaikeampaa, jos kissa ei olisi entuudestaan kynsienleikkuun muodossa tottunut siihen, että sen tassuihin ja varpaisiin kosketaan.
Kasvokuva naisesta, jolla tikattu silmäluomi

4. Turvallisuus


Okei, vaikkei kissan kynsiä nyt leikattaisikaan pelkästään ihmisten vuoksi, niin sen verran kai saanee ihmisiäkin ajatella, että mikäli kissojeni kynsiä ei oltaisi pidetty säännöllisellä leikkaamisella kunnossa, niin allekirjoittanut saattaisi tällä hetkellä olla toisesta silmästään sokea.

Tuossa jokunen vuosi sitten kissamme nimittäin juoksivat aamurallinsa tiimellyksessä naamani yli, jonka lopputuloksena silmäluomeni meni rullalle plastiikkakirurgian päivystyksessä suoritettavan tikkauksen verran. Kissan ei siis tarvitse olla aggressiivinen tai varta vasten hyökkäillä ihmisten kasvoille voidakseen aiheuttaa ihmiselle vaurioita. Tässäkin tapauksessa kyse oli vahingosta, kun kissat eivät leikkinsä tiimellyksessä huomanneet minua. Kyse oli tapaturmasta, jollainen voi sattua kenelle tahansa: minulle, sinulle, naapurille, presidentille... Ottaen huomioon, että minun vaurioni syntyivät siitä huolimatta että kissojemme kynnet leikataan säännöllisesti, voimme vain arvailla millaista jälkeä olisi tullut, mikäli kolme kissaa olisi juossut peräkanaa kasvojeni yli leikkaamattomien luomukynsien kanssa.

Tämän esimerkin esille ottamisen tiimoilta olen saanut mm. kuulla pelkääväni kissojani ja leikkaavani sen takia niiden kynsiä. Oikaistaan se väärinkäsitys tässä ja nyt, heti kättelyssä, sillä en todellakaan pelkää kissojani ja leikkaa niiden kynsiä sen takia, että pelkäisin niiden muuten puhkovan silmäni ja raatelevan kasvoni. Ei. Kissat ovat edelleen tervetulleita makuuhuoneeseen ja nukun yöni edelleen rauhassa, kissat kainalossa. Kynsien leikkuulla ihmisen turvallisuuden takia ei siis ainakaan meidän tapauksessamme ole mitään tekemistä pelon kanssa. Järki pitää kuitenkin pitää päässä, eikä kissan kynsien leikkaaminen ole sen osalta ylireagointia, vaan tervettä riskien minimointia ja onnettomuuksien ennaltaehkäisyä samalla tavalla kuin sekin, että pesen käteni aina kissojen hiekkalaatikot putsattuani ja käytän talvella heijastinta.
Kynsien leikkuu ei myöskään ainakaan oman kokemukseni mukaan invalidisoi kissaa millään tavalla, vaikka joskus niin kuuleekin väitettävän. Meidän kissamme pystyvät kiipeilemään, terottamaan kynsiään ja jopa saalistamaan aivan normaalisti, sen osalta mitä varsinainen saalistaminen nyt ylipäätään valvotusti ulkoilevan kissan kohdalla on mahdollista. Myös leikkiminen, lelujen saalistaminen ja potkuttaminen, sekä kynsien käytön säätely onnistuu vallan mainiosti… eli toisinsanoen kissa voi tehdä leikatuilla kynsillä ihan tismalleen kaikkea sitä, mitä leikkaamattomillakin.

Kissan kynsien säännöllinen leikkaaminen on mielestäni osa kissan perusterveydenhuoltoa, eikä se estä kissaa käyttäytymästä lajityypillisesti. On toki jokaisen kissanomistajan oma päätös, kokeeko kynsien leikkaamista tarpeelliseksi vai ei. Kirjoitukseni tarkoituksena ei siis ole yrittää tuputtaa omaa toimintatapaa ainoana oikeana, vaan oikaista kynsien leikkaamiseen liittyviä yleisiä väärinkäsityksiä ja antaa omalta osaltani eväitä asian pohdintaan.


KUVAT ARI K. ja allekirjoittanut.
Kuvat joissa kissalla on kauluri päässä, on otettu kirjoituksessa mainitun kynnenrepeämistapauksen yhteydessä.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Olohuoneesta studioksi


Kissa istuu ja katsoo kameraan Pikku Kakkonen -postikortti vieressään.

Tällä kertaa Tassutuntumalla-blogissa palataan melkein kahden vuoden takaisiin tunnelmiin, eli tammikuulle 2015. Tuolloin Tampereen Tohlopista (nyk. Mediapolis) saapui kuvausryhmä kuvaamaan kissojamme Pikku Kakkosen Kissat-sarjaan, jonka tarkoituksena on esittää erilaisia kissoja yksilöinä ja omina persooninaan. Syy, miksi halusin palata näihin muisteloihin juuri nyt on se, että pienten tuotannollisten viivästysten jälkeen voin vihdoin julistaa, että tänään 25.11.2016 meidän Kissat-jaksomme tulee telkkarista! Joten telkut TV2:lle klo 17:18! 

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Kaunis utopia -blogissa.

Kuten tuossa jo ennätin pikapuolisesti kertoa, kävi meillä tosiaan viime torstaina (15.1.) Ylen väkeä kuvaamassa meidän kissojamme Pikku Kakkosessa syksyllä alkavaan kissa-aiheiseen tv-sarjaan. He etsivät sarjaan siis kissoja jotka osaisivat tehdä temppuja ja pakkohan minun oli ottaa heihin yhteyttä ja tarjoutua kissoineni kuvattavaksi.

Allekirjoittanut oli jännittänyt tätä kuvaussessiota ankarasti; mitä jos kissat pelkäisivät, eivätkä suostuisi tekemään yhtään niin suuresti ennakkoon mainostamistani tempuista? Mitä jos kaikki menee ihan poskelleen ja porukka on tullut Tampereelta asti tänne meille aivan turhaan ja joutuvat lähtemään tyhjin käsin? Koira oli jo edellisenä päivänä haettu hoitoon, sillä innostunut ja osallistuva terrieri olisi varmasti paikalla ollessaan varastanut koko shown. Viikkoa aikaisemmin muonavahvuuteemme liittynyt "pikkukissi" Juju oli kuitenkin paikalla ja oli aivan täysi mysteeri, miten sen läsnäolo vaikuttaisi muiden kissojemme keskittymiskykyyn ja mielialaan, sopeutumisen ollessa vielä kesken.

Kolme kuvaa rinnakkain, joissa kissoja kuvausten keskellä, sekä kissa go pro -kamera selässään.
Torstaiaamu valkenikin innostuneen jännittävissä tunnelmissa. Kuvausryhmä saapui pakettiautolla ja olohuoneeseemme viriteltiin studio. Viimeistään siinä vaiheessa kun kaikki kuvaustarvikkeet oli saatu ovesta sisään, oli jännitys tipotiessään. Kissat olivat aivan innoissaan, eikä mistään arastelusta ollut tietoakaan. Hiski otti heti estradin haltuunsa ja siitä kuoriutuikin oikea pikku show-mies. Se oli jatkuvasti valmiusasemissa tekemään mitä pyydetään ja piti itse huolta lakisääteisistä kuvaustauoistaan heittäytymällä "ohjaajan tuoliin" lepäämään. Myös Teppo Taikatohveli osoitti linssiluteen elkeitä ja kerjäsi kuvausryhmän jäseniltä rapsutuksia ja huomiota oikein maukumalla.

Myös uusin tulokkaamme Juju, joka "ei vielä osaa mitään" sai olla paikalla sidekickinä ja hoiti kyllä hommansa erittäin esimerkillisesti. Juju solahti laumamme todella nopeasti ja kivuttomasti, joten se saikin aikaiseksi hieman draaman kaarta tarjoamalla huikeita syöksyjä lelun perässä, sekä tottakai kunnon nujuamista isoveikkojen kanssa.

Kokeilimme Hiskille ja Tepukaiselle myös mukana kannettavaa GoPro-kameraa, mutta siitä ei tainnut meidän osaltamme syntyä käyttistä. Kissan selkään viritetty kamera kun ei meinannut pysyä pystyssä, vaan lähti valumaan kissan kylkeä pitkin vinoon. Kuvausryhmän mukaanaan tuomat liivimalliset valjaat oli hyvä idea ja soveltunevat kameran kiinnittämiseen erinomaisesti, mutta liivin tulisi olla aika napakka ja istua kissan päälle kuin hansikas, jotta verrattain painava kamera pysyisi paikoillaan ja horisontti suorassa. Tämä liivi olikin meidän rimpuloille hieman väljä, joten se ei jaksanut pitää kameraa pystyssä. Kissat eivät olleet moinansakaan kamerasta, vaan tepastelivat ylpeinä ympäriinsä kamera selässään. Toivotaan, että kuvausryhmän eteen osuu vielä joku tarpeeksi roteva kissa, jotta televisioon saadaan myös kissanäkökulmaa!

Kolme kuvaa vierekkäin joissa kuvataan kissaa, kiinnitetään go pro -kameraa ja kissa pelaa tabletilla.
Eniten minut yllätti se, kuinka kissat jaksoivat keskittyä koko päivän temppujen tekoon ja miten ne osasivat myös ihan oma-aloitteisesti pitää taukoja silloin kun kokivat sen tarpeelliseksi. Hetken huilattuaan ne olivat taas aivan täydessä iskussa ja palasivat ihan omasta tahdostaan kameran eteen. Kissat nauttivat selvästi huomion keskipisteenä olosta ja ottivat siitä kaiken irti. Hiski unohti välillä jopa odottaa tekemistään tempuista saamaansa herkkupalkkiota, oli vaan niin tyytyväinen kun sai tehdä ja teki ihan silkasta tekemisen ilosta! :)

Vaikka koenkin tuntevani kissani, niiden luonteet, tavat ja mieltymykset melko hyvin, tuo tällainen erikoistilanne myös kissan omistajalle paljon uutta tietoa ja kokemusta omista kissoistaan. Pelkäsin nimittäin tosiaan ennakkoon kissojen jännittävän tilannetta, mutta lopulta emäntä itse osoittautuikin porukan ainoaksi jännittäjäksi. Oli myös todella hienoa nähdä miten kissat oikeasti rakastivat esiintymistä ja siinä suuri merkitys olikin sillä, että kuvausryhmä tuli meidän kotiimme kuvaamaan. Jos olisimme menneet jonnekin vieraalle studiolle, olisi kissamme todennäköisesti menettäneet toimintakykynsä tai keskittyminen olisi vähintäänkin herpaantunut uusien hajujen keskellä. Oli myös hienoa nähdä "kulissien takaa", miten tällainen produktio toimii.

Olen todella iloinen, että saimme osallistua tällaiseen lapsille suunnattuun kissa-aiheiseen produktioon. 20-osaisen sarjan tarkoituksena on esitellä kissat yksilöinä ja kukin omana persoonanaan. Kun mietin kuinka paljon lapsena näkemäni lastenohjelmat ovat vaikuttaneet siihen millainen aikuinen minusta on kasvanut, en voi kuin olla tyytyväinen siitä että tällaisia ohjelmia tehdään. Ehkä tämä ohjelma vaikuttaa pitkällä tähtäimellä kissojen yhteiskunnalliseen asemaan ja arvostukseen, kun tämän päivän lapsista kasvaa aikuisia. :)

Kolme kuvaa rinnakkain joissa kissoja kuvausten keskellä ja go pro -kamera selässään.
Ps. Pahoittelen luokattoman huonoja kuvia. Käytössäni oli pelkkä puhelimen kamera ja se kyllä näkyy!

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Katsaus kissamarkkinoihin

Erään kissan ostohintaa koskevan somekeskustelun innoittamana päätin tutustua tämän hetken kissatarjontaan kahden suositun osto- ja myyntisivuston kautta. Millaisia kissoja sitten tällä hetkellä oikein on kaupan ja mihin hintaan? Olen tarkastellut asiaa lähinnä myytävien pentujen osalta, joskin aikuisia kodinvaihtajiakin sivutaan.

Hinnoittelupolitiikkaa


Kissoja oli myynnissä selkeästi kolmesta eri hintaluokasta: 

  1. 20 €
  2. 50-150 €
  3. 200-500 €

Kahden ensimmäisen hintaluokan kissat olivat lähes poikkeuksetta maatiaiskissoja. Yllätyksekseni huomasin, ettei kahden kympin, viiden kympin tai sadankaan euron hintaisten kissojen pentuaikaisessa hoidossa ollut merkittäviä eroja. Valtaosa läpikäymieni ilmoitusten tähän hintaluokkaan kuuluvista pennuista mainittiin olleen madotetun, mutta madotusten määrässä oli vaihtelua, ei tosin hintaluokkien välillä, vaan lähinnä tapauskohtaisesti. Oli myös joitain ilmoituksia, joissa kissojen madotuksia ei mainittu, joten voidaan olettaa niiden lähtevän uusiin koteihin madottamatta. Myös yksittäisiä ilmoituksia oli, joissa kerrottiin suoraan ettei pentuja ole madotettu.

Ehdottoman positiivinen ja mainitsemisen arvoinen asia on, ettei vastaan tullut juurikaan ilmoituksia, jossa olisi kaupattu alle 12-viikon ikäisiä kissanpentuja. Kaikissa hintaluokissa mainittiin pääosin kissojen luovutusiäksi 12 viikkoa, joissain kerrottiin erikseen myös pentujen syntymäpäivä ja päivä, jolloin pennut aikaisintaan luovutetaan. En hoksannut pitää lukua siitä, kuinka monta ilmoitusta kahlasin läpi, mutta puhuttaneen kuitenkin reilusti enemmästä kuin kymmenestä ilmoituksesta. Näistä ainoastaan yhdessä annettiin ymmärtää luovutettavan alaikäisiä pentuja.

Harmittavan vähän myytävissä kissanpennuissa oli niitä, jotka eläinlääkäri rokottaa ja tarkastaa ennen luovutusta. Selvää valveutumista on kuitenkin tapahtunut, sillä useammassakin ilmoituksessa mainittiin kissanpentujen ruokavaliosta, asioista joihin ne ovat synnyinkodissaan tottuneet (kuten koirat ja lapset) ja toiveista niiden tulevan kodin tarjoaman ruokavalion sekä ulkoilutapojen suhteen. Monella pennunmyyjällä tuntuukin olevan selkeät kriteerit myymiensä pentujen uusille kodeille. Ainoastaan kahdessa ilmoituksessa kissanpentujen mainitaan olevan luovutushetkellä eläinlääkärin tarkastamia ja vain yhdessä puhutaan sirutuksesta. Molemmissa ilmoituksissa puhuttiin kissojen rokottamisesta, toisessa tosin vain ensimmäisen rokotuksen annosta, jolloin tehosterokotus ja rokotesuojan varmistaminen jää uuden kodin vastuulle. Molemmat näistä pentueista kuuluvat toisen hintaluokan yläpäähän, johon kuuluu niiden lisäksi myös kosolti rokottamattomia ja mahdollisesti myös puutteellisesti madotettuja pentueita.

Kolmanteen hintaluokkaan kuuluvatkin sitten sekarotuiset
(joissa mainitaan olevan jotain tiettyä rotua) ja rekisteröimättömät rotukissat, joita myydään mitä lennokkaimmin sanankääntein. Jossain tapauksessa emän rekisteröinti on epäonnistunut, toisessa taas molemmat vanhemmat ovat rekisteröityjä, mutta pennut eivät jostain syystä rekisterissä. Hintahan toki pompsahtaa heti monella satasella ylöspäin, kun jotain rotua tulee mukaan. Ainoastaan yksi "melkein norjalainen" kuului toiseen hintaluokkaan, joskin sen yläpäähän.



Ristiriitaisia tunteita


Myynti-ilmoitusten perusteella tekemäni havainnot herättävät minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta olen erittäin hyvilläni siitä, että 12-viikon luovutusikä on ainakin netin myyntipalstojen perusteella alkanut vakiinnuttaa asemaansa, myös maatiaispentujen osalta. On myös hyvä, ettei kissanpentuja tunnuta jaeltavan kaikille satunnaisille ohikulkijoille sen enempää kyselemättä, vaan monelle pennuttajalle tuntuu olevan tärkeää löytää kaikille pennuille parhaat mahdolliset kodit. Toisaalta olen hämilläni siitä, että kissanpentujen myyntihinnassa voi olla suuriakin eroja, vaikka niiden pentuaikana saamansa hoitotoimenpiteet eivät merkittävästi eroaisikaan toisistaan. Mitään yhtenäistä kriteeristöä maatiaiskissanpennun hinnoittelulle ei siis ole, vaan myynti-ilmoitusten perusteella voi saada samalla tavalla hoidetun pennun niin kahdella kympillä, kuin satasellakin.

Rokotukset, tunnistusmerkinnät ja eläinlääkärin tarkastukset ovat myytävillä maataispennuilla harmittavan harvinaisia ja niiden toivoisin ehdottomasti yleistyvän.
Eikä minua henkilökohtaisesti haittaisi lainkaan, mikäli maatiaispentujen hintataso nousisi ja samalla ehkä myös yhtenäistyisi rokotus- ja tunnistusmerkintäkäytänteiden yleistyessä ja aiheuttaessa pennuttajille lisäkuluja.

Yksi selkeimmistä ja ennakkokäsitystäni vahvistavista huomioista oli sekarotuisten ja rekisteröimättömien rotupentujen ja maatiaispentujen välinen hintaero. Myynti-ilmoitusten perusteella ei nimittäin jäänyt siihen käsitykseen, että hintaero selittyisi kissan pentuajan hoidolla ja sen tasolla verrattuna maatiaispentueiden vastaavaan. Onkin siis tämän perusteella ikävä tosiasia, että kissanpennun hinta voidaan vähintään tuplata, jopa triplata tai nelinkertaistaa rotukissastatuksen nojalla. Rotukissaimagolla ratsastaminen on siis totisinta totta ja maatiaiskissojen kannalta erittäin valitettavaa.

Mitä tulee aikuisiin kodinvaihtajakissoihin, niin etenkin eräällä lemmikkieläinten ostoon ja myyntiin erikoistuneen palstan uusia koteja etsivät aikuiset kissat olivat lähes poikkeuksetta maatiaisia. Rekisteröityjä rotukissoja ei ollut kodinetsijöissä käytännössä lainkaan ja sekarotuisetkin olivat yhden käden sormilla laskettavissa.

Yksi syy, miksi toivoisin maatiaiskissanpennuille yhtenäisempää hinnoittelupolitiikkaa onkin maatiaiskissojen yliedustus aikuisten kodinvaihtajakissojen keskuudessa. En voi olla miettimättä halvan myyntihinnan (tai jopa ilmaiseksi antamisen) ja kodinvaihdon välistä yhteyttä, sillä jos näillä asioilla ei olisi mitään tekemistä keskenään, niin miksi kotia etsivät lähinnä nuoret tai vähän vanhemmat aikuiset maatiaiset? 

Toivoisin myös rokotusten ja sirutuksen vakiinnuttavan asemaansa myytävien maatiaispentueiden osalta, jolloin maatiaispennun myyntihinta nousisi automaattisesti sille tasolle, mille se mielestäni kuuluisikin. Myynti-ilmoitusten perusteella on havaittavissa selkeää nousevaa trendiä maatiaispentujen hyvinvoinnin ja siihen panostamisen suhteen, vaikka matkaa erinomaiseen kymmenen pisteen ja papukaijamerkin suoritukseen onkin. 

Olen kuitenkin tällä hetkellä varovaisen optimistinen: mikäli kiinnostus maatiaispentujen hyvinvointia kohtaan kasvaa edelleen, voinemme kohta lukea enenevissä määrin rokotettujen, madotettujen ja tunnistusmerkittyjen kissanpentujen myynti-ilmoituksia.

EDIT: Huomasinpa jälkeenpäin tsekata tuon toisen myös eläinten myyntikanavana toimivan osto-ja myyntisivuston säännöt, jotka kieltävät alle 12-viikkoisina luovutettavien kissanpentujen myynti-ilmoitusten julkaisemisen sivustollaan. Tämä selittäneekin osaltaan sen, miksi alaikäisiä pentueita ei siellä ole myynnissä.

On kerrassaan loistavaa, että yksi Suomen suurimmista osto-ja myyntisivustoista on tehnyt tällaisen linjavedon, sillä se vaikuttanee osaltaan yleiseen asenneilmapiiriin, pinttyneisiin toimintatapoihin ja niiden muuttumiseen kohti parempaa. Mitä suurempi joukko osto- ja myyntisivustoja tekee tällaisia linjauksia, sitä selkeämpää signaalia se antaa sekä pentujen myyjille, että ostajille. :)

Jottei tilanne vaikuttaisi turhan ruusuiselta, on todettava, että Facebookista löytyy ryhmä, jossa alaikäisinä luovutettujen pentujen myyminen on sallittua ja siihen jopa kannustetaan ylläpidon toimesta. Ylläpito perustelee linjaustaan väittämällä, ettei 12-viikon luovutusiästä olisi olemassa minkäänlaista tieteellistä tutkimustietoa. Seuraavaksi aionkin ottaa asiakseni etsiä aiheeseen liittyvää tutkimustietoa, sillä ei sitä 12-viikon luovutusikää kyllä ole hatustakaan tempaistu.

Aika näyttää, osoittautuuko varovainen optimismini katteettomaksi vai ei. Mielestäni antaa kuitenkin selkeää signaalia, että lukuisista eri myyntikanavista vain yksi vaikuttaa sallivan alaikäisinä luovutettavien pentujen myynnin. Sekin on toki yksi liikaa, mutta 12-viikon luovutusiän puolesta liputtavien myyntikanavien määrä kertonee kuitenkin toivottavasti asenneilmapiirin muutoksesta parempaan. Hitaasti, mutta toivon mukaan varmasti.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Sydämentykytyksiä

Se oli aivan normaali rokotuskäynti eläinlääkärillä. Olin huolissani puolipitkäkarvaisen Tepukaisemme yllättäen alkaneesta turkin takkuuntumisesta ja halusin kysyä eläinlääkäriltä, mikä siihen voi olla syynä. Olin varautunut siihen, että lisätutkimuksia tehdään. Se, mitä eläinlääkärikäynnillä sitten selvisi, tuli aivan puskan takaa.

Tepukaisella on kaikki hyvin. Sen yleiskunto on hyvä ja aikaisemmin niin vaivattoman ja siistin turkin takkuuntuminen johtui todennäköisesti hetkeä aikaisemmin tapahtuneesta ruokamerkin vaihdoksesta. Olin aloittanut muutamaa päivää ennen eläinlääkärikäyntiä lohiöljyn syöttämisen kissoille ja sovimme eläinlääkärin kanssa että kuuria jatketaan ja tarvittaessa vaihdetaan ruokamerkki ennalleen.

Rokotuskäyntien yhteydessä kissoille tehdään aina perustutkimus, eli kuunnellaan sydän ja tunnustellaan kissa läpikotaisin. Jujun kohdalla sydämen kuuntelussa kesti normaalia kauemmin ja eläinlääkäri kurtisteli kulmiaan sydäntä kuunnellessaan. Ensin eläinlääkäri kuunteli, puhalteli Jujun naamaan ettei se ala kehrätä (kissan kehräys peittää nimittäin aika tehokkaasti sydänäänet) ja kuunteli vähän lisää. Perusteellisen kuuntelututkimuksen jälkeen eläinlääkäri totesi: "Valitettavasti Jujulta kuuluu sydämestä selkeä sivuääni." Sokki! Nytkö se ensimmäinen HCM-kissa sitten osui omalle kohdalle!?! Kuoleeko se!?! Mitä, mitä, mitä, APUA!?!

Juju ei ollut oireillut sydäntään millään tavalla. Se on aktiivinen, eikä sillä ole ollut mitään sydänongelmista kertovia oireita. Läähättänyt se silloin tällöin kyllä oli, mutta ne läähättelyt olivat aina liittyneet sellaisiin tilanteisiin, joissa mikä tahansa kissa läähättäisi. Sillä ei myöskään ole ollut minkäänlaisia poissaolo- tai hoipertelukohtauksia, ei yskää, ei mitään, mikä viittaisi millään tavalla sydänongelmiin. Sen takia järkytys olikin suuri. 

Rokottaneella eläinlääkärillä ei ollut praktiikallaan ultraäänilaitteistoa, joten tarkempia sydäntutkimuksia ei voitu suorittaa samalla kertaa. Sain onneksi läheiseltä klinikalta varattua sydänultra-ajan jo samalle viikolle, joten epävarmuudessa ei onneksi tarvinnut kauaa elää.



Saavuimme ultrakäynnille bussilla ja täytyy kyllä kehua, miten hienosti Juju käyttäytyi koko reissun. Minulle tuli myös aika suurena yllätyksenä, kuinka poikkeuksellisen voimakkasti Juju tukeutuu jännittävissä tilanteissa tuttuun ihmiseen. Kun pääsimme hieman etuajassa eläinlääkärin huoneeseen odottamaan ja päästin Jujun kopasta tutkimaan huonetta, se tutki uteliaana paikkoja, käyden aina välillä hakemassa minulta tsemppiä.

Kissojen ultraus pyritään aina ensisijaisesti hoitamaan ilman rauhoitusta ja Jujun kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Kun hoitaja piti sitä takapäästä kiinni ja minä etupäästä samalla rapsutellen ja sen korvaan kuiskutellen, se pysyi koko ultraamisen ajan todella hienosti paikoillaan. Turkkiakin sai ajaa sydämen kohdalta kovaäänisellä koneella, eikä Juju ollut moksiskaan. Nyt ymmärrän, miksei minun ja Jujun näyttelyurasta tullut mitään. Koska olen jännittäjä ja jännitin kissanäyttelyissä aina ihan hirveästi, en pystynyt tarjoamaan Jujulle sitä tukea, mitä se olisi minulta tarvinnut pysyäkseen rauhallisena. Nyt, kun olin itse rauhallinen, pystyin tsemppaamaan Jujua ja antamaan sille juuri sen verran buustia, että sekin pysyi rauhallisena.

Lääkäri katsoi ultraäänikuvat odottaessa ja pian saimmekin kuulla, mikä siellä Jujun sydämessä oikein on. Eläinlääkäri näytti minulle ultraäänikuvia Jujun sydämestä, kertoen samalla tekemistään löydöksistä. Sivuäänen aiheuttaja näkyi ultraäänikuvissa pienenä välähdyksenä: minimaalinen reikä. Rokotuskäynnin yhteydessä eläinlääkäri oli arvioinut Jujun sydämen sivuäänen voimakkuudeksi 2/6, asteikolla 1-6. Ultrannut lääkäri sanoi rei'än olevan niin pieni, että se tulee tuskin koskaan haittaamaan Jujun elämää millään tavalla, mutta aiheuttaa juuri pienuutensa vuoksi verrattain voimakkaan sivuäänen, veren ahtautuessa pienestä rei'ästä läpi kovalla paineella.

Mitä tulee sydämen reikään, se on todennäköisesti synnynnäinen ja aiheutunut sikiöaikaisesta mutaatiosta. Perinnöllisyys ei kuitenkaan ole suoraviivaista ja eläinlääkärin mukaan onkin hyvin epätodennäköistä, että useammalla saman pentueen kissalla olisi reikä sydämessä. Hän ei siis nänhyt ongelmaa siinä, että Jujun siskolla on teetetty pentuja.

Toinen huolenaihe, eli sydänlihas ja sen mahdollinen paksuuntuma käytiin myös perusteellisesti läpi. Jujun sydänlihaksen paksuus oli 7 mm, ihannearvon ollessa 5-6 mm. Eläinlääkäri kuitenkin sanoi, että kyse ei välttämättä ole etenevästä sydänlihaksen paksuuntumasairaudesta (Hypertrofinen kardiomyopatia, HCM). Eläinlääkäreiden keskuudessa on kuulemma puhuttu siitä, mitkä ovat sydänlihaksen paksuuden todelliset ihannearvot, kissan koko huomioiden. On tottakai luonnollista, ettei sydänlihaksen normaali paksuus ole millimetreissä mitattuna sama kaksi- ja kymmenkiloisilla kissoilla ja Jujun ollessa hieman kookkaampi yksilö, tuo 7 mm voi olla sille aivan normaali sydänlihaksen paksuus. Sivuääni aiheutuu kuitenkin siitä pienestä rei'ästä, joka on kaikessa pienuudessaan jo saavuttanut lopullisen kokonsa. Koska Juju on jo täysikasvuinen, ei reikä tule koskaan kasvamaan umpeen, mutta ei suurentumaankaan.



Eläinlääkäri ei tämän ultraäänitutkimuksen perusteella voinut vielä sulkea HCM:n todennäköisyyttä  kokonaan pois, mutta sanoi Jujulla olevan eläinlääkärin vastaanotolle tuoduksi kissaksi harvinaisen tasainen ja hidas pulssi. Jos Jujulla olisi minkäänlaista sydämen vajaatoimintaa, niin se todennäköisesti kuuluisi pulssissa nopeutena ja epätasaisuutena.

Sovimme kuitenkin ottavamme kontrolliultrat vielä vuoden päästä, sillä mikäli kyse on HCM:stä, niin vuoden aikana sydänlihaksen pitäisi olla jo huomattavasti paksuuntunut. Mikäli sydänlihas ei ole paksuuntunut vuodessa, voidaan HCM:n todennäköisyys sulkea lopullisesti pois. Mikäli Juju alkaa oireilla sydäntään aikaisemmin, niin sitten uusintaultran ajankohtaakin aikaistetaan, tottakai.

Mikä siis oli tarinan opetus ja kirjoituksen pointti? No se, että tutkituttakaa kissojanne. Satsatkaa niiden terveydentilan kartoitukseen ja ennaltaehkäiseviin tutkimuksiin. Mitä nimittäin tulee esimerkiksi HCM:ään, se ei useinkaan anna minkäänlaisia oireita ulospäin, etenkään sairauden alkuvaiheessa. HCM saattaakin pelkän kliinisen oireiston perusteella jäädä diagnosoimatta, jolloin se todetaan vasta silloin kun on niin kutsutusti jo liian myöhäistä, eli kissan kuollessa äkillisesti ja näennäisesti "ilman mitään syytä." Mitä aikaisemmassa vaiheessa lääkitys voidaan aloittaa, sitä paremmin HCM:n etenemistä voidaan niiden avulla hidastaa.

Koska esimerkiksi HCM:ää esiintyy kaikilla kissoilla, mukaanlukien maatiaiset, on erittäin tärkeää saada tietoa myös niiden terveydentilasta ja tutkituttaa ennakkoon etenkin ne yksilöt, joille kaavaillaan jälkikasvua.

Kyllähän nämä tutkimukset tietysti maksavat, mutta kuka sitä nyt olettaakaan, että lemmikinpidon pitäisi olla ilmaista? Lemmikin omistaminen on elämäntapavalinta ja ottaessaan eläimen vastuulleen sitoutuu myös siihen, että niiden hyvinvointi priorisoidaan korkealle. Pyytäkää siis eläinlääkäriänne rokotusten yhteydessä kuuntelemaan sydänäänet tarkkaan ja kertomaan, jos pientäkään epäilystä sivuäänestä ilmenee.

Meillä rokottanut eläinlääkäri otti sydämen sivuäänen itse puheeksi, mutta ottaen huomioon että Jujun kohdalla kyseessä on synnynnäinen aiheuttaja, ihmettelen, ettei sivuääntä kuultu (tai sitä ei ainakaan otettu puheeksi) edellisen rokotuskerran yhteydessä, joka tapahtui siis eri eläinlääkäriasemalla kuin tämä viimeisin. Siksi aion ainakin itse kysyä tästälähin eläinlääkäriltä erikseen joka kerta, että eihän sieltä kissan kropasta kuulu mitään outoja, tai epänormaaleja ääniä.


Lähteet:

Eläinlääkäri, sydänspesialisti Andrea Gladuli - Kissojen sydänsairaudet

Evidensia.fi - Kissan sydänsairaudet

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Lihansyöjä kasvissyöjän lemmikkinä

Tämä aihe on pyörinyt jo tovin mielessäni ja nyt päätin muotoilla sen blogipostaukseksi.

Allekirjoittanut painiskelee eettisten kysymysten äärellä. Miten koostaa kissalle mahdollisimman eettinen ruokavalio, kissan omasta hyvinvoinnista tinkimättä? Aihe on meidän taloudessamme ajankohtainen juuri nyt, kun tähän asti syöttämämme teollinen ruokamerkki on menossa vaihtoon. Uusi ja kaikin puolin sopiva pitäisi siis löytää tilalle, mutta se taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty.


Minulla on kissoja. Minulla on aina ollut kissoja. Uskon että minulla tulee aina niitä myös olemaan, mikäli se minusta on kiinni. Kissan ruokavalio koostuu lihasta, se on 100% lihansyöjä. Se ei tarvitse eikä sen keho pysty käyttämään hyödykseen kasviperäisiä ainesosia ja niistä voi olla sille jopa terveydellistä haittaa. Ainoa kasvis mitä kissa ruokavalioonsa tarvitsee, on se pieni määrä puoliksi sulanutta ruokaa mitä sen oletetulla saaliseläimellä pyyntihetkellä sattuu olemaan mahassaan.

Olen kasvissyöjä. Olen ollut kasvissyöjä 12-vuotiaasta (no okei, söin n. 15-vuotiaaksi asti kalaa). Uskon että tulen aina sellainen olemaan, mikäli se minusta on kiinni. Tähän asti olen ajatellut että se, etten itse syö lihaa on jo pois taloutemme lihatuotteiden kokonaiskulutuksesta, huolimatta siitä, että kissani sitä syövätkin. Pyrin olemaan arvottamatta ja eriarvoistamatta eläimiä niiden lajin ja "käyttötarkoituksen" perusteella, mutta koen silti olevani ensisijaisesti vastuussa lemmikkieläimistäni, jotka olen henkilökohtaisesti ottanut vastuulleni.

Pohdintojeni lähtökohta on siis se, että kissat syövät lihaa.
Niistä ei ole vegaaneiksi, eikä ainakaan minun kissoistani missään nimessä tule sellaisia. On siis lähdettävä pohtimaan asiaa siltä kannalta, miten kissojen ruokavalion saisi muodostettua mahdollisimman eettiseksi, kissan omasta hyvinvoinnista tinkimättä.

Ruuan raaka-aineen alkuperä on varmasti yksi tärkeimmistä osatekijöistä sen eettisyyttä pohdittaessa. Itse pyrin ostamaan aina kissoilleni kotimaisista raaka-aineista valmistettua ruokaa, mikä on raa'an lihan osalta erittäin helppoa, mutta teollisen ruuan osalta taas käytännössä mahdotonta. Koska kissani syövät ja luultavasti tulevat jatkossakin syömään myös teollista ruokaa, on ongelma ruuan raaka-aineiden alkuperästä todellinen ja hyvin kinkkinen. Mistä löytää kotimaisista raaka-aineista valmistettua teollista ruokaa? Best Inillä tiedän olevan yksi tällainen kissoille tarkoitettu ruokalaatu, mutta oman kokemukseni mukaan sen saatavuus ei valitettavasti ole paras mahdollinen.

Kyllä, tiedostan kotimaiseenkin lihantuotantoon liittyvät eettiset ongelmat, enkä kiistä niitä. Koen kuitenkin, että kotimaista lihaa ostamalla voimme edesauttaa lihantuotannon pysymistä Suomessa ja täten myös osaltaan meidän kuluttajien vaikutusvallan piirissä. Mitä kauempaa liha meille tulee, sitä vähemmän meillä on mahdollisuuksia vaikuttaa tuotantoeläinten pitoon suorilla kulutusvalinnoillamme, tai pyrkimällä vaikuttamaan lainsäädäntöön kansalaistoiminnan avulla.



Luomu ja Free Range: markkinointilauseita vai merkkejä tuotantoeläinten hyvinvoinnista?


Eläinten teollisia ruokia on saatavana myös luomuversioina ja monet ruokavalmistajat kertovat ruokapakkauksissaan ruokiensa sisältävän esimerkiksi Free Range -, eli vapaana kasvaneen kanan lihaa. Pelkän luomu-sanan käytöstä on vaikea päätellä, millaisissa oloissa luomu-kissanruoan sisältämät tuotantoeläimet ovat elämänsä eläneet. Luomu kun ei itsessään takaa aukottomasti tuotantoeläinten hyvinvointia, vaan kertonee lähinnä ruuan puhtaudesta, koskien niiden sisältämiä torjunta-aineita ja lääkejäämiä, sekä tuotannon aiheuttaman ympäristökuormituksen määrää.

Sama pätee meillä Suomessa vielä luomua vieraamman Free Range -termin kohdalla. Se kertoo meille, että eläin on väitetysti elänyt elämänsä vapaana, mutta yksityiskohdat jäävät epäselviksi. Meillä tulisikin siis kuluttajina olla valmius selvittää Free Range -ruuan raaka-aineiden alkuperämaa ja perehtyä sen jälkeen kyseisen maan Free Range -tuotannon määritelmään, jotta voisimme päätellä pakkauksessa olevien markkinointilauseiden todellisen katteen tuotantoeläinten hyvinvoinnin osalta.

Olen näitä asioita pohtiessani joutunut myös tilanteisiin, joissa olen konkreettisesti joutunut valitsemaan tuotantoeläinten ja omien kissojeni hyvinvoinnin väliltä ja tekemään ostopäätöksiä joko omien kissojeni, tai niiden ruokien valmistuksessa käytettyjen tuotantoeläinten hyvinvoinnin kustannuksella. Se, että ruoka sisältää luomu- tai Free Range -lihaa, ei tarkoita sitä, että se olisi muulta sisällöltään kissalle parasta mahdollista ravintoa ja koska moni näistä luomu-/Free Range -ruuista sisältää/on sisältänyt kasviksia tai muita kissalle täysin sopimattomia ainesosia, olen joutunut valitettavasti sydän verta itkien jättämään ne kaupan hyllyyn ja ostamaan raaka-aineiltaan ehkä epäeettisempää, mutta kissalle paremmin soveltuvaa ruokaa.


Ihmisten ruuista tutut kansainväliset sertifikaatit myös lemmikkien ruokiin


Onneksi ainakin osa kissanruokien valmistajista on ottanut käyttöönsä kansainvälisiä ja puolueettomien, kolmansien osapuolien ylläpitämiä sertifikaatteja, kuten esimerkiksi uhanalaisten ja ryöstökalastettujen kalalajien käytön vähentämiseen tähtäävän MSC-sertifikaatin.

Näiden universaalien, uskottavien ja ihmisille jo heidän omista ruuistaan tuttujen sertifikaattien käyttö myös lemmikkieläinten ruuissa olisi laajemmaltikin erittäin tervetullutta ja antaisi meille kuluttajille jonkinlaista kompetenssia tehdä oman arvomaailmamme mukaisia kulutusvalintoja myös sen osalta, mitä lemmikkieläimemme syövät.

Ilmeisesti näin toimitaan erilaisten kansallisten sertifikaattien osalta esimerkiksi luomuruokien kohdalla eri puolilla maailmaa, mutta se ei taas toisaalta lohduta meitä pienen pohjoisen maan kuluttajia, kun emme tiedä mitä minkäkin maan tai maanosan luomumääritelmä pitää sisällään, emmekä täten voi tehdä kansallisen luomuorganisaation myöntämän sertifikaatin perusteella minkäänlaisia johtopäätöksiä.

Onko siis olemassa minkäänlaista kansantajuista ja suhteellisen helppoa tapaa, jolla kuluttaja voisi määritellä esimerkiksi luomuruuan sisältämien raaka-aineiden eettisyyttä? Vai pitäisikö sen vain riittää, että ruuan tuotekuvauksessa tai pakkauksessa mainitaan sana "luomu"? 


Millainen satsaus ruuan eettisyyteen on riittävä?


Kissan syömän lihan alkuperään pääsee varmasti vaikuttamaan parhaiten silloin, jos se syö pelkkää raakaa lihaa. Omat kissani syövät kuitenkin myös teollista ruokaa ja siihen on montakin syytä. Yksi syy on se, että en koe osaavani koostaa kissoilleni riittävän monipuolista ja kattavaa raakaruokavaliota. Toinen syy on se, että vaikka osaisinkin, niin pelkään homman käytännön tasolla ajautuvan siihen, että joutuisin turvautumaan aivan liian usein marketin broilerisuikaleisiin, jotka eivät yksistään ole riittävän hyvää ravintoa kissalle. En siis todellakaan epäile raakaruuan terveysvaikutuksia kissalle, pelkään vaan, olenko itse riittävän hyvä ja pitkäjänteinen ruokkimaan kissojani pelkällä raa'alla ruualla.

Ja jos ajatellaan asiaa laajemmin, niin sillä ei oikeastaan ole väliä, syövätkö minun kissani pelkkää raakaa vai eivät. Aika moni kissanomistaja syöttää kissoilleen teollista ruokaa nyt ja tulevaisuudessa, minusta ja kissoistani riippumatta. Eikö kaikkien heidän, heidän kissojensa ja näiden kissojen syömien tuotantoeläinten vuoksi olisi hyvä, jos saatavilla olisi jokin helppo ja yleispätevä keino tehdä kissan teollisiin ruokiin liittyviä ja kiistattomiin faktoihin perustuvia eettisiä ostopäätöksiä? Vai onko se nyt vaan hyväksyttävä, että jos haluaa olla kaikin puolin valveutunut kuluttaja, on oltava valmis kääntämään kivet ja kannot, löytääkseen mahdollisimman paljon riippumatonta tietoa kulutusvalintojensa tueksi? Kuinka monella valveutuneellakaan kuluttajalla on todellisuudessa riittävästi aikaresursseja tehdä perusteellista selvitystyötä näiden asioiden suhteen, vai olenko minä todellakin ainoa, jolle nämä vuorokaudessa olevat 24 tuntia eivät millään tahdo riittää?

Kissojen hyvinvoinnin osalta olen ollut melko tarkkana siitä, millaisia teollisia ruokia meillä syödään. Pyrin syöttämään niille ruokia joihin ei ole lisätty viljoja tai kasviksia missään muodossa. Teollisen ruuan ohella ne saavat myös raakaa lihaa. Kuivanappuloita ne eivät saa juuri lainkaan, paitsi aktivointipalloissa pyöriteltäviksi ja satunnaisesti pieninä kerta-annoksina ruokakuppiin.

Voinko siis näillä rahkeilla tehdä lemmikkieni ravinnon eettisyyden eteen yhtään mitään? Täytyykö minun vain ostaa niille teollista ja tehotuotettua ruokaa ja kärsiä siitä tunnontuskia? Ajattelin yrittää tehdä jotain ja lähteä pienin vauvanaskelin liikenteeseen:

  • En osta tonnikalatuotteita
  • Pyrin ostamaan kansainvälisesti ja luotettavasti sertifioituja tuotteita (esim. MSC)
  • Pyrin ostamaan kotimaisista raaka-aineista valmistettua ruokaa niin paljon kuin mahdollista
  • Lisään raa'an lihan määrää kissojen ruokavaliossa, jotta voin ostaa niille enemmän kotimaista ruokaa
  • Käytän makupaloina ja koulutusnameina kotimaisia ja kotimaisista raaka-aineista valmistettuja kiitospaloja (esim. Oscar kanaherkut)

Kysymys kuuluu: Onko tämä riittävä satsaus kissojen ruokavalion eettisyyden eteen, vai pitäisikö tehdä vielä jotain ja jos, niin mitä? Mistä tiedän luomu- ja Free Range -ruokalaatujen meressä kahlatessani, mitkä tuotteista oikeasti sisältävät onnellisesti elänyttä eläintä? Mistä löydän sellaisen edes jokseenkin kohtuuhintaisen tuotteen, jollaisen ostamalla tuen takuuvarmasti vain ja ainoastaan eettistä lihantuotantoa, ja jossa on kissalle mahdollisimman optimaalinen ravintoainekoostumus?

KUVAT ARI K.


Ps. Googlailinpa sitten vielä hieman, ja meinasi alkaa hikoiluttaa, kun päädyin Wikipedian Free Range -käytännöistä kertovalle sivulle. Tässä siis esimerkki, josta voi päätellä kuinka monisyinen ja eri tavoilla käsitettävä asia tuo Free Range itsessään jo on, puhumattakaan siitä, että kokonaisuuteen lisätään vielä eri maanosien väliset erot käytänteissä. Ja tämä kaikki pitäisi lukemisen lisäksi vielä sisäistääkin, jotta voisi ostaa kissalleen mahdollisimman eettistä ruokaa. Huh, huh!

maanantai 8. elokuuta 2016

Kissantassut ulkona

Valittelin juuri tuolla Facebookin puolella, että aikaisemmin lupaamaani Kissantassujen ulkoilupostaukseen ei meinaa löytyä punaista lankaa. Saman tien kun annoin itselleni luvan jättää epävarma blogiaihe sikseen, sain inspiraation toteuttaa postauksen juuri nimenomaisesta aiheesta. 

Kissantassut ulkona

Vaikka näkökulman ja punaisen langan löytäminen osoittautuikin todella hankalaksi, koin tärkeäksi käsitellä aihetta jollain tapaa. Vielä nimittäin on kesää jäljellä ja aikaa inspiroitua kissojen valvotusta ulkoilusta. Haluankin siis jakaa meidän ulkoilukäytäntömme teidän kanssanne, herättääkseni keskustelua ja antaakseni ehkä myös ideoita kissan valvotun ulkoilun järjestämiseen jollekin sellaiselle, joka sitä ehkä oman kissansa kohdalla pohtii.

Olen postannut Instagramiin jonkin verran kuvia ulkoilevista kissoistamme, ja ne ovat herättäneet Kissantassujen ulkoilukäytänteisiin liittyviä kysymyksiä. Toivonkin tämän postauksen vastaavan niihin mahdollisimman tiiviissä ja ytimekkäässä muodossa.

Joten pidemmittä puheitta: Tässäpä puhelimella kuvattu, editoimaton ja täysin inprovisaatiopohjalta toteutettu Tassutuntumalla-blogin kaikkien aikojen ensimmäinen (ja teistä lukijoista riippuu, jääkö viimeiseksi) varsinainen videopostaus. Pahoittelen videon kökköä laatua, tämä tosiaan syntyi täysin ex tempore ja lopputuloskin on sen mukainen. En myöskään ymmärrä miksi puhun kirjakieltä, koittakaa kestää.



Selvennän, mikäli se ei tullut videolla tarpeeksi selkeästi esille, että ulkoilemme kissojemme kanssa siis ainoastaan omalla aidatulla pihallamme ja tämän takia emme pidä hihnan päästä aktiivisesti kiinni. Mikäli kissan kanssa lähtee ns. ihmisten ilmoille tai ylipäätään oman kotipihan ulkopuolelle, on erittäin tärkeää että hihnan toisessa päässä on kissa ja toisessa ihminen.

Yksi kissoistamme myös ulkoilee omalla pihallamme "nakuna", eli ilman remeleitä, mutta tätä en kyllä varauksetta suosittele kokeiltavaksi, sillä muuttuvia ja kissasta riippuvia yksilöllisiä tekijöitä on niin paljon. Meillä tämä päätös tehtiin todella tarkan harkinnan ja pitkällisen pohdinnan jälkeen, huomioiden juuri tämän nimenomaisen kissan soveltuvuus valvottuun ulkoiluun ilman hihnaa. Pääsääntöisesti suosin kissoilla jonkinlaista hihnaratkaisua, sillä hihnaan tarttuminen on loppuviimein ainoa keino estää kissaa poistumasta paikalta, jos se esimerkiksi säikähtää jotain, tai päättää muuten vain lähteä laajentamaan reviiriään.

Nyt, kun Kissantassujen ulkoilukäytännöt on vihdoin saatu puristettua tiukkaan pähkinänkuoreen, olisikin kiva kuulla, miten teillä ulkoillaan. Valjaissa, pannassa, tarhassa? Fleksissä, hihnassa, liinassa? Pihalla, puutarhassa, maalla, kaupungissa?

Kommenttiboksi on auki ja sana vapaa. :)


Ps. Miten on, haluatteko että esittelen teille tulevaisuudessa Kissantassujen ulkotarhan, eli Kissakiskan perusteellisemmin? Olisiko siinä ehkä uuden videopostauksen paikka?

perjantai 5. elokuuta 2016

Tapaus Herman ja sananen sairaiden eläinten ihannoinnista

Jälleen yksi sairaana syntynyt eläin kerää tykkäyksiä ja ihkutuksia sosiaalisessa mediassa. Itse en ymmärrä sairaiden eläinten ihailua ja siihen on monta syytä.

Herman-kissa syntyi pentueensa erityislapseksi. Sen pysyvästi hämmästynyt ilme ja ihmisen biologisiin tarpeisiin vetoava olemus herättää ihastusta sosiaalisessa mediassa ympäri maailman. Taannoin Yleltä tulleessa BBC:n Supersöpöt eläimet -dokumentissa puhuttiin söpöysreaktiosta, eli hoivaamisen tarpeesta, jonka tietyt piirteet kuten suuri pää, suuret silmät ja pörröisyys ihmisissä herättävät. Tästä lienee kyse myös Hermanin aikaansaamassa some-ilmiössä, Hermanilla kun on kaikki söpöysreaktion ihmisessä laukaisevat kasvonpiirteet.

Jotkut ovat kritisoineet Hermania epäterveen jalostuksen lopputuotteena, mutta oma ensisijainen krtiikkini ei tässä tapauksessa kohdistu rodunjalostukseen, sillä Herman ei käsittääkseni edusta minkäänlaista tai minkään rodun jalostuksellista ihannetta. Siinä mielessä jalostus kyllä liittyy asiaan, että suosimalla jalostusvalinnoissa tiettyjä ääripiirteitä, lisätään samalla myös Hermanin kaltaisten pentujen syntymisen todennäköisyyttä. Jos tavoitteena on esimerkiksi mahdollisimman litteä kallo, niin ennen pitkää saavutamme pisteen, jossa kallo on niin litteä, etteivät silmätkään enää mahdu kuoppiinsa. Se, mikä jalostukselliselta kannalta merkitsee kaikista eniten on mielestäni se, onko Hermanin kaltainen kissa yksittäistapaus rodussaan, vai aletaanko sen edustamaa ulkomuotoa ihannoida ja tavoitella rodun jalostuksen parissa yleisesti.

Osittain tähän liittyy myös se seikka, josta olen eniten huolissani: Mitä aika-ajoin toistuva ja aina samaa kaavaa noudattava sairaiden ja epämuodostuneiden eläinten saama viraalijulkisuus saattaa pahimmillaan aiheuttaa.

"Grumpy Catin omistajilla on kaikeksi onneksi järki päässä. He ohjaavat kaikki Grumpyn pentujen kyselijät ottamaan yhteyttä paikallisiin löytölöihin ja adoptoimaan kodittomia kissoja. Mutta ei tarvita kuin yksi rahanahne "maanantaikappaleen" omistaja, joka reagoi tällaiseen viraalijulkisuuteen alkamalla tuottaa tarkoituksellisesti lisää "maanantaikappaleita", ja helvetti on valloillaan."


Grumpy Catin omistajilla on kaikeksi onneksi järki päässä. He ohjaavat kaikki Grumpyn pentujen kyselijät ottamaan yhteyttä paikallisiin löytölöihin ja adoptoimaan kodittomia kissoja. Mutta ei tarvita kuin yksi rahanahne "maanantaikappaleen" omistaja, joka reagoi tällaiseen viraalijulkisuuteen alkamalla tuottaa tarkoituksellisesti lisää "maanantaikappaleita", ja helvetti on valloillaan. Ottaen huomioon, että Grumpy Catin pennuille olisi ilmeisesti ollut sen verran kysyntää, että omistajat kokivat tarpeelliseksi kirjoittaa aiheesta Grumpyn verkkosivujen usein kysytyt kysymykset -osioon, en epäile etteikö sitä olisi muidenkin erikoisen näköisten ja 15-minuuttisensa julkisuudessa saaneiden kissojen pennuille.

Jokainen ihailun valokeilaan sosiaalisessa mediassa päätyvä eläin lisää riskiä, että joku päättää alkaa järjestelmällisesti tehtailla synnynnäisesti epämuodostuneita eläimiä. Kaikella kunnioituksella, maailmasta löytyy aivan riittävästi aivan laillisesti ja tiettyjen eläinrotujen nimissä syntyviä tällaisia eläimiä, eikä niitä mielestäni tarvita enää yhtään lisää. 

On ymmärrettävää, että ihmisvauvaa muistuttavat piirteet herättävät meissä lämpimiä tunteita. Eläimistämme ja niiden hyvinvoinnista vastuussa olevina ihmisinä on velvollisuutemme ajatella asioita myös järjellä. Minun järkeni sanoo, että sairaiden eläinten ja niiden erityispiirteiden ihailu on vaarallista. Tunnetasolla tapaus Herman taas herättää minussa lähinnä surua ja myötätuntoa, jota toivoisin näille eläimille muutenkin osoitettavan, sokean ja kritiikittömän ihailun sijaan.

Lähteet:
BBC/Yle Prisma: Supersöpöt eläimet

Grumpycats.com - about

Olen sivunnut aihetta aikaisemmin blogissa myös täällä

torstai 28. heinäkuuta 2016

Kevyttä kesälukemista osa 2: Lajityypillisten erojen vaikutus käytännön koulutustilanteisiin

(Jipii! Jälleen lisää eläintenkoulutusaiheista”kevyttä kesälukemista”. Eli toisinsanoen uusi järkälemäinen maratonpostaus, tulevien Rion kesäolympialaisten kunniaksi.)

Tätä kirjoitusta olen hautonut ja vatvonut todella pitkään, luetuttanut eri ihmisillä ja vatvonut taas vähän lisää. Nyt aika tuntuu vihdoin kypsältä tämän kirjoituksen julkaisemiselle täällä blogissa, joten olkaa hyvä. Toivottavasti ainakin joku jaksaisi lukea tämän kirjoituksen loppuun asti.

En edelleenkään ole ammatiltani eläintenkouluttaja, enkä sellaisena aio koskaan missään esiintyä. Koin silti tarpeelliseksi pohtia eläinlajien välisiä eroja ja niiden vaikutusta käytännön koulutustilanteisiin ja ennenkaikkea pohtia vastausta kysymykseen, miksi kissaa ei voi kouluttaa samalla tavalla kuin koiraa?


Maallikkokouluttajan pohdintaa kissojen ja koirien koulutuksesta ja lajityypillisten erojen vaikutuksesta käytännön koulutustilanteisiin


Olen kuullut joidenkin eläintenkoulutuksen ammattilaisten suusta eläinten koulutukseen liittyviä väitteitä, joita minun on sellaisenaan vaikea hyväksyä. Niinpä päätin omia ajatuksiani selventääkseni kirjoittaa niitä hieman ylös, koskien lähinnä kissan ja koiran välisiä lajityypillisiä eroja.

Pääasiallisena puheenaiheena on ollut operanttiin ehdollistumiseen ja positiiviseen vahvistamiseen perustuvat metodit, ja niitä sivuan myös näissä omissa henkilökohtaisissa pohdinnoissani, joskin ”koulutuksesta” hyvin yleisluontoisena käsitteenä puhuen.

Disclaimerina todettakoon, että tiedostan kyllä, että etenkin koirien kohdalla on suuria rotukohtaisia käytöksellisiä eroja. Lisäksi yksilökohtaisia eroja löytyy, lajista kuin lajista. Olen kuitenkin pohtinut tässä asiaa mahdollisimman yleisellä tasolla, joten olen myös harjoittanut rankkaa yleistystä. Tekstin yleisluontoisuutta korostaakseni olen myös viljellyt ahkerasti sanoja ”lähtökohtaisesti”, ”yleisesti” ja ”pääsääntöisesti”.


Väite 1: ”Kissan ja koiran koulutustavat eivät eroa millään tavalla toisistaan, vaan kaikkia eläimiä voi kouluttaa tismalleen samalla tavalla, lajista riippumatta.”


Tämä on väite, jota minun on erityisen vaikea niellä. Olen itse aloittanut positiiviseen vahvistamiseen perustuvan temppukoulutuksen kesyrotilla kymmenisen vuotta sitten, jatkanut sittemmin kissojen ja hevosten kanssa, ottaen lopulta repertuaariini myos koiran. Koen siis omaavani jonkinlaisen kokemuspohjan lajien välisten koulutuserojen pohdintaan, vaikken ammatiltani eläintenkouluttaja olekaan.

Eläin kuin eläin oppii, kun se palkitaan toivotusta käytöksestä. Näin ovat toimineet kaikki ne minunkin kouluttamani eläimet, kesyrotista koirien ja kissojen kautta poneihin ja hevosiin. Tästä ei kukaan liene eri mieltä. Se, missä minun ja joidenkin kanssakeskustelijoiden näkemykset eroavat on se, voidaanko koulutuksessa käytännön tasolla noudattaa aina tismalleen samaa kaavaa, koulutettavan eläimen lajista riippumatta. Minä olen sitä mieltä, ettei voi.


Kissan ja hevosen väliset lajityypilliset erot ja niiden vaikutus koulutukseen


Aihetta lienee helpointa lähestyä konkreettisten käytannön esimerkkien kautta, joista ensimmäisenä otan käsittelyyn kissan ja hevosen. Hevonen on niin puhdas saaliseläin, että sitä on hyvä käyttää ensimmaisenä esimerkkinä lajityypillisten ominaisuuksien vaikutuksesta koulutukseen, jotta ajatukseni tulisivat mahdollisimman selkeästi esille heti kättelyssä.

Ellen nimittäin aivan väärin muista, niin yksikään hevonen jonka kanssa olen tehnyt naksutin- ja targeting-harjoituksia, ei ole ihan mukisematta ottanut kosketuskeppiä vastaan, vaan suhtautunut siihen lähtökohtaisesti enemmän tai vähemmän epäluuloisesti. Otanta tässä nyt ei ole kovinkaan suuri, mutta sentään enemmän kuin yksi hevonen.

Hevoset olivat luonteiltaan erilaisia, toinen säikympi (pelkäsi alkuun jopa naksutinta!) ja toinen taas perusluonteeltaan rohkea. Eli pelkästään yksilöllisistä luonteenpiirteistä ei voitane puhua, vaan lähinnä asioista, jotka hevosen lajityypillisten ominaisuuksien, kuten laumakäytöksen, elekielen ja saaliseläimen mentaliteetin kautta saattavat tehdä kosketuskepin läsnäolon sille epämiellyttäväksi.

"Yleisellä tasolla voitaneenkin todeta, että siinä missä kissa suhtautuu kosketuskeppiin uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, hevonen saattaa kokea sen lähtökohtaisesti epämiellyttävänä, paineistua siitä ja vältellä sitä."


Yleisellä tasolla voitaneenkin todeta, että siinä missä kissa suhtautuu kosketuskeppiin uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, hevonen saattaa kokea sen lähtökohtaisesti epämiellyttävänä, paineistua siitä ja vältellä sitä. Niinpä liikkeen kohdentamisen harjoitukset saattaakin hevosen kanssa joutua aloittamaan siitä, että kosketuskepistä tehdään hevosen mielestä mukava ja saadaan hevonen lähestymään sitä rohkeasti ja oma-aloitteisesti. Tai vaihtoehtoisesti korvataan varsinainen kosketuskeppi jollain muulla esineellä, jota hevosen on helpompi lähestyä oikeanlaisessa mielentilassa. Kissa taas alkaa pääsääntöisesti toteuttaa nopeasti luontaista käytöstään ja pyrkiä oma-aloitteisesti kosketuskeppiä tai muuta korketusesinettä kohti.

Käytännön tasolla tarkoitan siis tätä: jos laitat kosketuskepin, eli kepin päässä olevan pallon ensimmäistä kertaa hevosen kyljen viereen, se todennäköisesti mulkoilee sitä ja pyrkii poispäin siitä, eli toisinsanoen paineistuu siitä. Jos taas puolestasi laitat sen ensimmäistä kertaa kissan kyljen viereen, kissa todennäköisesti kääntyy sitä kohti ja kurottaa haistelemaan sitä, jolloin targeting-harjoituksen lähtökohta on täysin eri, kuin hevosen kanssa.

  • Kosketuskepillä tarkoitetaan tässä tapauksessa hevosten kohdalla harjanvarren päässä olevaa tennispalloa ja kissojen kohdalla metallisen teleskooppivarren päässä olevaa isoa puuhelmeä. Molemmissa tapauksissa kosketuskepin koko suhteessa eläimen kokoon on siis jokseenkin sama.

Tämä on mielestäni erittäin konkreettinen esimerkki siitä, ettei koulutustilanteisiin käytännön tasolla voi joka eläinlajin kohdalla mennä samalla tavalla ja yhtä reteästi, vaan toimintaa tulee olla valmis mukauttamaan niin eläinyksilön, kuin sen edustaman lajin mukaan. Tämä koskee sekä koulutuksen lähtöpistettä ja sille asetettavaa kriteeriä, että koulutuksessa käytettävien ”apuvälineiden”, kuten kosketusesineiden laatua. Itse tosiaan sain kuin sainkin kosketuskepin "markkinoitua" kyseisille hevosille melko nopeasti, mutta joissain tilanteissa saattaa olla mielekkäämpää luopua kosketuskepistä kokonaan ja korvata se toisenlaisella esineellä, jota hevosen on helpompi lähestyä.

Siinä missä kissaa suositellaan virikkeellistettävän sen elinympäristöön tehtävillä muutoksilla, ei sama päde hevoseen. Kaikki kissaihmiset varmasti tietävät, millaisen vastaanoton olohuoneen lattialle tuotu tyhjä pahvilaatikko saa kissataloudessa. Hevosihmisille yhtä tuttu lienee myös reaktio, jonka lenkkireitin varrelle ilmestynyt tuulessa lepattava muovipussi aiheuttaa hevosessa.

Niinpä niin.


Kissan ja koiran väliset lajityypilliset erot ja niiden vaikutus koulutukseen


Samanlaisista lajityypillisistä eroista voidaan mielestäni puhua myös kissan ja koiran välillä, joskin hienovaraisemmassa muodossa. Ensimmäisenä voinemme todeta, ettei ole koulutuksen kannalta olennaista miettiä, millaista palkkiota eläin pitää kiinnostavana, vaan sitä, mitä se pitää tarpeeksi kiinnostavana tai merkityksellisenä, luopuakseen sen vuoksi erittäin suurta mielihyvää tuottavasta toiminnasta.

Toisin sanoen kyseessä on motivointi, josta kissan ja koiran perustavanlaatuisimmat koulutukselliset erot mielestäni löytyvät.

Motivointia, motivaatiota ja sen ylläpitoa voidaan lähestyä monesta eri kulmasta:

  • Mikä on kyseiselle eläinlajille luontaista käytöstä? Jos jokin asia on luontevampaa tietyn lajin edustajalle kuin toiselle, se on mielestäni otettava huomioon koulutustilanteessa. Mitä enemmän ponnistelua asian tekeminen vaatii, sitä tärkeämpää oikeanlainen motivointi on, etenkin alkuvaiheessa.
  • Miten saada eläin koulutuksen alkuvaiheessa tekemään toivottu, mutta sen lajityypillisten (ja/tai yksilokohtaisten) ominaisuuksien perusteella epäluonteva asia, jota lähteä vahvistamaan? Kuinka kauan eläin jaksaa yrittää? Miten se kestää tilanteen aiheuttamaa epävarmuutta? Hakeeko se tällaisessa tilanteessa tukea ihmiseltä, vai poistuuko kyllästyttyään paikalta?

Tietynlaisia asioita voitaneen pitää lähtökohtaisesti luontevampana koiralle, kuin kissalle. Otetaan esimerkiksi luotettavan ja varman luoksetulon opettaminen. Varmaan luoksetuloon vaikuttavat monet asiat, kuten:

  • Laumaan kuuluminen. Kun puhutaan koiran ”yhteistyöhalusta ja -kyvystä”,  tarkoitettaneen useimmiten koiran lajityypillistä tarvetta kuulua laumaan, jolloin se kokee olonsa turvattomaksi jäädessaan yksin. Kissa taas ei ole laumaeläin sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä sosiaalisuudestaan huolimatta laumaan kuuluminen ei ole koskaan ollut sille hengissä selviytymisen edellytys, toisin kuin koiralle.

    Siinä, missä koira huolestuu jos sen omistaja katoaa näköpiiristä, ei asialla ole kissalle automaattisesti samanlaista merkitystä. Niinpä kissan kanssa on jo luoksetuloa harjoiteltaessa keksittävä omanlaisensa lähestymistapa sellaisiin tilanteisiin, joissa se tekisi mieluummin aivan jotain muuta, kuin tulisi annetusta vihjeestä, eli pyynnöstä ihmisen luokse.

"Ihminen on kautta koiran kesyyntymishistorian vaikuttanut siihen, millaisilla ominaisuuksilla varustettu eläin pääsee jatkamaan sukuaan. Kissa taas on itsenäisempi eläin, jonka luonneominaisuuksia ei ole samalla tavalla ihmisen toimesta jalostettu, vaan sen kesyyntymiseen johtanut merkitys lienee koostunut sen jo valmiiksi lajityypillisestä saalistuskäyttäytymisestä ja siitä ihmiselle koituvista hyödyistä."


  • Käytökseen ja sen ohjattavuuteen vaikuttaminen jalostuksella. Ihminen on kautta koiran kesyyntymishistorian vaikuttanut siihen, millaisilla ominaisuuksilla varustettu eläin pääsee jatkamaan sukuaan. Ihminen on harjoittanut valikoivaa lisäännyttämistä koiran osalta jo kauan ennen kuin jalostusta käsitteenä on ollut olemassakaan ja se on vaikuttanut paitsi koirien ulkonäköön, myös niiden käyttäytymiseen.

    Yhtenä ihmisen muokkaamista koiran käytöksen osa-alueista voitaneen pitää sitä, miten sen käytös on ihmisen ohjattavissa ja tarkoituksellisesti uudelleen kanavoitavissa. Koiran reaktioiden ja niiden aiheuttaman toiminnan ohjaamisesta ja kanavoinnista koostuu mielestäni se, mitä joissain piireissä kutsutaan ”hallinnaksi”. Kun tämä hallinta on kunnossa, on mahdollista vaikuttaa koiran käytökseen ja joko katkaista se, tai kanavoida se uudelleen johonkin tiettyyn kohteeseen.

    Kissa taas on itsenäisempi eläin, jonka luonneominaisuuksia ei ole samalla tavalla ihmisen toimesta jalostettu, vaan sen kesyyntymiseen johtanut merkitys lienee koostunut sen jo valmiiksi lajityypillisestä saalistuskäyttäytymisestä ja siitä ihmiselle koituvista hyödyistä. Kissan hiirenpyydystysominaisuuksia kun ei ole ollut erikseen tarpeen jalostaa, sillä kissa on osannut siihen tarvittavat asiat riittävän hyvin luonnostaan. Tästä voinemmekin tulla johtopäätökseen, että kun kissa alkaa toteuttaa esimerkiksi saaliskäyttäytymistään, ei ihmisellä ole samanlaista mahdollisuutta vaikuttaa siihen, kuin koiran kohdalla.

"Voidaan pohtia myös sitä, onko ihmisen ylipäätään mahdollista olla kissan mielestä esimerkiksi linnun vaanimista tai hyönteisen jahtaamista kiinnostavampi aina ja kaikissa tilanteissa?"


Kissan ja koiran koulutuksellinen ero tulee siis siitä, miten ihmisestä tehdään eläimen silmissä kiinnostavampi, kuin esimerkiksi äärettömän palkitsevasta saalistusketjun tai sen osan toteuttamisesta. Voidaan pohtia myös sitä, onko ihmisen ylipäätään mahdollista olla kissan mielestä esimerkiksi linnun vaanimista tai hyönteisen jahtaamista kiinnostavampi aina ja kaikissa tilanteissa?


Väite 2: ”Kissasta saadaan yhtä 'mukana kuljetettava' kuin koirasta, sosiaalistamalla sitä pikkupennusta asti.”


Tämä väite tuli vastaan kun totesin, ettei kissa ole samalla tavalla ”mukana kuljetettava” eläin kuin koira. Kissasta kuulemma tulisi varhaisen pentuvaiheen järjestelmällisellä sosiaalistamisella aivan yhtä mukana kuljetettava kuin koirastakin, enkä sinänsä epäile tämän väitteen todenperäisyyttä.

Kissan asema nyky-yhteiskunnassa on surkea ja on aivan totta, ettei niiden varhaispentuajan sosiaalisen herkkyyskauden (2-8 ikäviikkoa) sosiaalistamiseen panosteta niin paljon kuin olisi tarpeen. Mielestäni kissojaan pennuttavat ihmiset pitäisi kuitenkin saada ensin ylipäätään huolehtimaan kissanpennuistaan 12-viikon luovutusikään asti ja hoitamaan ne, pennutus ja astutustilanne, sekä kantava ja imettävä emo hyvin. Kun nämä perusasiat ovat kunnossa, voidaan alkaa puhua ihmisten sitouttamisesta kasvattamiensa pentujen asianmukaiseen sosiaalistamiseen.

Se, mikä tässä kissojen ja koirien välisessä vertailussa ja tasapäistämisessä kuitenkin minun mielestani tökkää on se, että sosiaalistamisen ja siihen liittymättömien koulutuksellisten ominaisuuksien välistä eroa ei tunnuta nähtävän.

Varhaispentuajan sosiaalistamisella voidaan tottakai vaikuttaa siihen, että kissa tottuu erilaisiin paikkoihin, ihmisiin, ääniin, hajuihin ja muihin eläimiin. Kunnollisella sosiaalistamisella voidaan siis vaikuttaa niiden vieraassa ympäristössä olevien ärsykkeiden määrään, joita kissa pelkää. Sama pätee koiraan.

Se, missä kissan ja koiran erot tulevat esiin on se, miten ne reagoivat ympäristöstä tulevaan uhkaan, miten ihminen voi vaikuttaa siihen tilanteen ollessa niin kutsutusti jo päällä ja mikä on ihmisen läsnäolon merkitys eläimelle tällaisessa tilanteessa. Uskallan nimittäin väittää, että vaikka eläin olisi sosiaalistettu kuinka hyvin tahansa, voi ympäristöstä aina tulla ennalta-arvaamattomia ärsykkeitä, jotka eläin kokee uhkaavina. Kissan kohdalla tämä ympäristöstä tulevan uhkan ja sen aiheuttaman pelko- ja pakoreaktion merkitys korostuu, sillä se on saalistajan lisäksi myös saaliseläin, jolla on lajityypillisesti tietynlaisia saaliseläimen käytösmalleja.

"Se, missä kissan ja koiran erot tulevat esiin on se, miten ne reagoivat ympäristöstä tulevaan uhkaan, miten ihminen voi vaikuttaa siihen tilanteen ollessa niin kutsutusti jo päällä ja mikä on ihmisen läsnäolon merkitys eläimelle tällaisessa tilanteessa."


Kissalle ihmisen läsnäololla lienee stressaavassa tilanteessa vähemmän merkitystä kuin koiralle, jolloin ihmisen voi olla vaikeaa, ellei jopa mahdotonta puuttua kissan käytökseen siinä vaiheessa, kun pelon aikaansaama reaktio on jo ehtinyt alkaa. Ihmisen voi myös olla vaikeampi kertoa kissalle, ettei syytä pelkoon ole, ja saada kissan toiminta suunnattua uudelleen. Näiden kuvailtujen piirteiden osalta voinemme päätellä kyseessä olevan niin perustavanlaatuiset lajityypilliset käytösmallit, ettei niihin voi kaikilta osin vaikuttaa koulutuksella.

Pohdittuamme asiaa näiden edellä kuvailtujen "ääriskenaarioiden" kautta, voimme alkaa miettiä uudelleen vastausta kysymykseen: onko esimerkillisestikään sosiaalistettu kissa todellisuudessa aivan yhtä ”mukana kuljetettava” eläin kuin koira?




Jotta kissaa ja koiraa voitaisiin verrata keskenään ja niihin kohdistettuja koulutuksellisia vaatimuksia yhdenmukaistaa, tulisi kissalla olla takana yhta pitkä ja samanlainen kesyyntymishistoria ja yhteiselo ihmisen kanssa kuin koiralla, ellei pidempikin. Siinä missä kesyyntyminen on aikojen saatossa vaikuttanut selkeästi koiran geneettisiin ominaisuuksiin, ei samanlaista muutosta ole havaittu kesykissoilla. Siksipä onkin erityisen tärkeää tiedostaa kissan ja koiran lajityypilliset erot ja huomioida ne koulutustilanteissa.
 

Tarkoitukseni ei ole pohdinnallani väittää kissan olevan huonompi eläin kuin koiran, blogiani joskus lukeneet varmasti ymmärtävät tämän. Peräänkuulutan vain molempien lajien lajityypillisten eroavaisuuksien tiedostamista ja huomioimista käytännön koulutustilanteissa.
 

Mielestäni on epärealistista ja väärin kissaa kohtaan asettaa sen koulutuksen lähtökohdaksi yrittää saada siitä mahdollisimman samankaltainen kuin koirasta, sillä siitä voi seurata sekä vaarallisia tilanteita, että pettymyksiä, jotka kääntyvät helposti kissaa vastaan, kun se ei lunastakaan sille ja sen koulutukselle asetettuja kohtuuttomia odotuksia.

Mielestäni on myös aatteellisella tasolla täysin kestämätöntä lietsoa ajatusta, että kissa olisi hieno ja arvokas vain käyttäytyessään kuin koira. Kissa kun ei ole pieni koira, eikä sitä koiralle tarkoitettuun muottiin tulisi myöskään yrittää ahtaa.


Lähteet:
(Enemmän tai vähemmän toisen käden tietolähteitä. Pitäisi yrittää löytää aikaa paneutua ensimmäisen käden tietoon)

Almo Nature - Kissojen villi luonne
Almo Nature - Laumanjohtajan merkitys koirallesi

(Tässä puhutaan laumanjohtajasta, joka ei varsinaisesti ole ihan validi termi, mutta viesti tullee kuitenkin selväksi)

Immonen Sanna 2013. s. 5-6 - Eroahdistus, äänipelko ja pakko-oireet – kirjallisuuskatsaus koirien käytösongelmien taustoista
Karala Maija 2010. Planeetanihmeet-blogi - Kun sudesta tuli koira
Pesonen Päivi SHKL 2/2013 - Tavoitteena ihmiseen luottava turvallinen hevonen
Pohjola Jaana 2013. s.4 - Kissojen virikkeet ja aktivointi  

Saari Elisa 2011. s. 7-12 - Palo- ja pelastustoimet hevostallissa 
Tervonen Ate 2014. s. 8-10 - Koiran mielen arvoitus ja kerronta 
Tulamo Riitta-Mari Hippos 6/2010 - Hevosen hyvinvointi – mitä se nykypäivänä tarkoittaa?

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Kevyttä kesälukemista osa 1: Maallikkokouluttajan identiteetti

Kävin tässä tovi sitten hieman läpi vanhoja blogikirjoituksiani ja huomasin, että kissojen kouluttamista ja ns. tempputassuilua koskevat kirjoitukseni olivat jääneet jostain syystä melko pintapuolisiksi. Olen viimeaikoina pohtinut paljon oman eläinten kanssa toimimiseni taustalla olevia asioita ja päätin kirjoittaa aiheesta myös tänne blogiin, näin ”kevyen kesälukemisen” hengessä. (Huomatkaa huumori, luvassa on jälleen kerran järkälemäinen kirjoitus).
 

Korostan, etten ole ammatiltani eläintenkouluttaja, vaan nämä ajatukset ovat heränneet oman kokemuksen ja käytännön tekemisen myötä. Kyseessä ovat siis omat henkilökohtaiset näkemykseni, eivätkä ne varsinaisesti edusta mitään tiettyä koulukuntaa.

Ajattelin kuitenkin julkaista nämä maallikkokouluttajan identiteettiini ja sen muodostumiseen vaikuttaneet ajatukset ja tekijät täällä blogissa, jotta joku muukin eläinten koulutuksesta kiinnostunut rohkaistuisi tahollaan tekemään niin.

 
Olen itse paikoin ylianalysointiin ja perfektionismiinkin taipuvainen persoona, mutta pyrin pääsemään eläinten koulutusta koskevissa tilanteissa eroon suorituskeskeisestä ajattelutavasta ja suorituspaineista. Mielestäni eläimen kouluttamisen ei tulisi olla suoritus, vaan osa luontevaa ja stressitöntä arkielämää.



Dialogi on kaiken perusta


Kaikenlaisessa eläinten kanssa toimimisessa on kyse dialogista, vuoropuhelusta ja molemminpuolisesta kommunikoinnista. Kyse ei ole siitä, että ihminen käskee ja eläimelle annetaan yksi ainoa vaihtoehto: totella. Eläimellä tulee olla oikeus ja mahdollisuus kertoa jos jokin asia tuottaa sille epämukavuutta ja ihmisen tehtävä taas on kuunnella mitä eläin yrittää kertoa ja mukauttaa omaa toimintaansa parhaan taitonsa mukaan ja pidemmällä tähtäimellä pyrkiä poistamaan omasta toiminnastaan ne tekijät, jotka aiheuttavat eläimelle toistuvaa epämukavuutta.

Jos otetaan esimerkki hevospuolelta ja puhutaan hetki ratsastuksesta. Ratsastuksen perusvarusteisiin kuuluvat suitset ja suitsiin taas kuolain. Kuolain on hevosen suuhun laitettava, usein metallinen kappale, josta kulkee suora yhteys, eli ns. kuolaintuntuma ohjien kautta ratsastajan käteen. Hevonen antaa suunsa ja päänsä liikkeillä ratsastajalle jatkuvaa informaatiota siitä, miltä ratsastajan käden aiheuttamat liikket sen suussa tuntuvat.

Mitä enemmän hevonen viskelee päätään, aukoo suutaan tai pureskelee kuolaintaan ratsastuksen aikana, sen suuremmasta epämukavuudesta se kielii. Tällaisessa tilanteessa ratsastajalla on kaksi vaihtoehtoa: joko jättää hevosen epämukavuudesta kertova käyttäytyminen huomiotta, pahimmillaan kiristää suitsien turpahihnaa entisestään estämään hevosen suun liikkeitä ja jatkaa ratsastamista samaan malliin kuin ennenkin, tai ottaa vinkistä vaarin ja pyrkiä kehittämään omaa ratsastustaan sellaiseksi, ettei hevonen koe tarpeelliseksi yrittää helpottaa kokemaansa epämukavuutta tai jopa kipua esimerkiksi aukomalla suutaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eläin saisi ”tehdä mitä lystää”, ollen pahimmillaan vaarallinen sekä itselleen että ympäristölleen. Tämä tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että kouluttaminen, tekeminen ja uuden oppiminen tapahtuu eläimen ja ihmisen välisessä yhteisymmärryksessä, jossa eläin toimii sellaisessa mielentilassa, että se valitsee vapaaehtoisesti toimia ihmisen pyytämällä tavalla.


"Kaikenlaisessa eläinten kanssa toimimisessa on kyse dialogista, vuoropuhelusta ja molemminpuolisesta kommunikoinnista. Kyse ei ole siitä, että ihminen käskee ja eläimelle annetaan yksi ainoa vaihtoehto: totella. Eläimellä tulee olla oikeus ja mahdollisuus kertoa jos jokin asia tuottaa sille epämukavuutta ja ihmisen tehtävä taas on kuunnella mitä eläin yrittää kertoa."



Itse olen henkilökohtaisesti luopunut ajatuksesta kouluttaa eläintä. Sen sijaan koulutan itseäni ja kun saan itseni omaksumaan jonkin uuden toimintamallin, sen vaikutukset näkyvät myös eläimen käyttäytymisessä. Tässä minulla johtoajatuksena on se, että en voi vaatia eläimeltä sellaista, mihin en itse ole valmis. Jos esimerkiksi olen hermostunut ja jännittynyt, en voi vaatia eläintä olemaan rauhallinen. Minun maailmassani muutos lähtee aina ihmisestä ja etenee kohti eläintä, ei päinvastoin.



Mitä tulee kissoihin, niin niitä on hyvin vaikea pakottaa. Se voi johtaa ihmisestä ja hänen näkökulmastaan riippuen joko positiiviseen tai negatiiviseen loppupäätelmään. Jos asetat kissalle koulutustilanteessa liian korkean kriteerin, eli edellytät siltä sellaista toimintaa joka on kissan senhetkiseen osaamistasoon nähden liian haastavaa, se lakkaa melko pian yrittämästä ja menettää mielenkiintonsa koko touhuun. Se sanoo niin kutsutusti yhteistyösopimuksen irti.

Tässä vaiheessa kouluttajalla on jälleen kaksi vaihtoehtoa: joko lyödä hanskat saman tien tiskiin ja todeta etteivät kissat mitään opi, tai pysähtyä hetkeksi peilin ääreen pohtimaan, mitä kissa oikein yrittää käytöksellään kertoa. Jatko on jälleen kerran kiinni siitä, onko ihminen valmis tarkastelemaan omaa toimintaansa kriittisesti ja mukauttamaan sitä eläimeltä saamansa palautteen pohjalta.

"Itse olen henkilökohtaisesti luopunut ajatuksesta kouluttaa eläintä. Sen sijaan koulutan itseäni ja kun saan itseni omaksumaan jonkin uuden toimintamallin, sen vaikutukset näkyvät myös eläimen käyttäytymisessä. Tässä minulla johtoajatuksena on se, että en voi vaatia eläimeltä sellaista, mihin en itse ole valmis."


En ole tässä suhteessa täydellinen. Minulla on vielä paljon opittavaa ja omaksuttavaa, että pystyisin kaikilta osin toteuttamaan tätä ideaalia käytännössä. On kuitenkin tärkeää, että on ideaaleja ja tavoitteita joihin pyrkiä. On myös tärkeää tiedostaa oma keskeneräisyytensä ja pyrkiä parhaansa mukaan kehittämään itseään kohti tavoitteita, vaipumatta epätoivoon ja passiivisuuteen.


Toiminnan muuttaminen ei käy hetkessä


Kun puhutaan ihmisen tai eläimen toiminnan muuttamisesta, on olennaista ymmärtää, että puhutaan muutoksista ja kehityskaarista, jotka eivät tapahdu tunnissa, päivässä tai viikossa, vaan vievät aikaa. Siksipä asetankin itselleni usein välitavoitteita, yhden suuren sijaan. On kouluttajallekin motivoivampaa saavuttaa tavotteita askel kerrallaan, kuin yrittää pyrkiä kertaheitolla johonkin elämää suurempaan lopputavoitteeseen.

Käytän tässä asiayhteydessä usein painonpudotukseen liittyvää esimerkkiä:

On helpompaa laihduttaa 100 kg asettamalla välitavoitteita 5 tai 10 kg välein, kuin pyrkiä kertarykäyksellä 100 kilon painonpudotukseen. Jos ainoa horisontissa siintävä tavoite on - 100 kg, ehtii ihminen väsyä ja kärsiä motivaation puutteesta aika monta kertaa ennen tavoitteeseen pääsyä. Mitä suurempi motivaation puute ja uupumus, sen todennäköisempää, että tavoitteen saavuttaminen epäonnistuu.

Siispä, mitä suuremmat tavoitteet, sen olennaisempaa on pilkkoa ne pieniin osiin ja juhlia jokaista välietappia kohti lopullista tavoitetta. On nimittäin huomioitava, että koirakko, kissakko ja ratsukko sisältää aina eläimen lisäksi myös ihmisen, jonka hyvinvointi, stressitaso ja rooli kouluttajana heijastuvat aina tavalla tai toisella eläimeen, sekä vaikuttavat koulutuksen laatuun ja lopputulokseen. Koulutustilanteen on siis oltava rauhallinen ja stressitön myös kouluttajalle.



Itse yritänkin päästä eroon koulutukseen ja koulutustilanteisiin liittyvästä perfektionismista ja suorituskeskeisestä ajattelusta, joka on omiaan kasaamaan oppimista ja opettamista heikentäviä suorituspaineita kouluttajan harteille. Koulutustilanne ei ole suoritus. Sen tulisi olla jatkumo, luonteva osa arkielämää. Jotain sellaista, josta ei tarvitse tehdä sen suurempaa numeroa sen enempää itselle kuin eläimellekään. Koulutuksen edistymistä ja asetettujen tavotteiden saavuttamista tulisi verrata vain omaan lähtötasoon, ei muihin ihmisiin tai eläimiin. Sillä ei ole mitään väliä, mitä muut ajattelevat, kunhan itse tiedät missä mennään.

"On nimittäin huomioitava, että koirakko, kissakko ja ratsukko sisältää aina eläimen lisäksi myös ihmisen, jonka hyvinvointi, stressitaso ja rooli kouluttajana heijastuvat aina tavalla tai toisella eläimeen, sekä vaikuttavat koulutuksen laatuun ja lopputulokseen."


Olen myös sitä mieltä, että virheitä ei tule pelätä. Virheitä tekevät kaikki ja luulen valtaosan eläimistä antavan ne anteeksi, kunhan ihminen vain tunnistaa ja tunnustaa ne ja ottaa niistä opikseen.



Kehun merkitystä ei voi liikaa korostaa


Mitä tulee koulutusmetodeihin karkealla palkinto-rangaistus -akselilla, on minulle itselleni melko selkeää, kumpaa haluan itse omassa toiminnassani painottaa.

Joku itseäni viisaampi käytti joskus tällaista esimerkkiä:

”Ajattele, että olisit elämäsi ensimmäistä kertaa tietokoneen ääressä. Sinulla on edessäsi näppäimistö ja kymmenittäin eri näppäimiä, jotka ovat kaikki sinulle silkkaa hepreaa. Kun painat sattumanvaraisesti jotain näppäintä, selkäsi takana oleva henkilö näpäyttää sinua sormille ja tiuskaisee 'EI!'.

Sinulla on kaksi vaihtoehtoa jatkoon. Joko painat uudelleen jotain toista sattumanvaraista näppäintä, tai olet tekemättä mitään. Niin tai näin, otat joka tapauksessa jälleen riskin rangaistuksi tulemisesta, mikäli valitsemasi toimintamalli ei satu olemaan se, mitä 'valvojasi' sinulta odottaa.”

Tismalleen tästä on kyse myös silloin, jos perustamme kaiken eläinten kanssa olemisemme komentelulle ja rangaistuksille. Siksipä kehun merkitystä ei voikaan liikaa korostaa. Oli kyseessä sitten kissa, koira, hevonen tai kesyrotta, niin kehu on se, mikä palkitsee, motivoi ja ennenkaikkea kertoo eläimelle, mitä ihminen toivoo sen tekevän. Tällöin eläimellä on tieto ja sen mukanaan tuoma varmuus siitä, millaista toimintaa siltä halutaan, jolloin sen on helpompi myös valita tämä toimintamalli uudelleen, muiden ihmisen näkökulmasta ei-toivottujen sijaan. Silloinkin, jos eläintä syystä tai toisesta täytyy ”komentaa”, tulee sitä mielestäni aina kehua, kun eläin lopettaa sen mitä oli tekemässä ja kiinnittää huomionsa jälleen ihmiseen.

Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei koulutuksessa ole kyse suorituksesta, ajattelen kuitenkin myös, että oman toimintansa taustalla olevien asioiden, ajatusten ja periaatteiden pohtiminen ja tunteminen tuovat kouluttajalle sellaista itsevarmuutta, joka auttaa häntä toimimaan johdonmukaisesti ja päämäärätietoisesti käytännön arjessa. Kun ihminen tietää mitä tekee, miksi ja miten, on hänellä paremmat mahdollisuudet auttaa ja tukea vaikutuspiirissään olevaa eläintä.

KUVAT ARI K.

Lähteet:


Jaana Pohjola – Eläinkoulutusblogi 16.6.2010 - Kuolaimilla vai ilman?


Mirjami Miettinen, Helsingin Yliopisto. Eläinlääketieteen lisensiaatin tutkielma 2015 - Kuolaimen ja turpahihnan valinnan, sovituksen ja käytön merkitys ratsuhevosensuun terveydelle (Tästä ennätin tosin lukea vain abstraktin)