tiistai 29. joulukuuta 2015

Rakettien pauke piinaa myös kissoja

Minulla on ollut paukkuarka kissa. Nyt jo edesmennyt Nami-mummelimme vietti valtaosan uudenvuodenaatoistaan sohvan rakenteiden sisällä piileskellen ja tuli esille vasta rytinän vaimennuttua. Namin viimeiset uudenvuodenaatot menivät onneksi rauhallisesti, kissan kuulon huononnuttua käytännössä olemattomiin. 

Aloin uudenvuoden juhlinnan ja siihen läheisesti liittyvän rakettien äänekkään ammuskelun jälleen vääjäämättä lähestyessä muistella meidän Namiamme ja pohtia, mahtaako sillä olla paljon kohtalotovereita. Paukkuaroista koirista kuulee kyllä puhuttavan, mutta kissojen ääniin liittyvistä peloista on puhuttu valitettavan vähän. Niinpä tiedustelin ihmisten omakohtaisia kokemuksia kissojen paukkuarkuudesta ja sen ilmenemismuodoista muutamassa kissa-aiheisessa Facebook-ryhmässä.

Saamieni vastausten perusteella ei todellakaan voi vetää mitään tieteellisiä johtopäätöksiä, eikä se ole tarkoituskaan. Halusin vain näiden muutaman yksittäistapauksen myötä tuoda esille sen, että rakettien paukahdellessa ulkona, kodeissa neljän seinän sisällä koetaan tunteita laidasta laitaan, myös nelijalkaisten ja viiksekkäiden ystäviemme keskuudessa.


Nami-kissastamme näkyi hädin tuskin nenänpää, kun se piiloutui uudenvuodenrakettien paukkeelta.

Se, miten kissa reagoi raketeista syntyvään paukkeeseen, lienee täysin yksilöllistä. Joistain useamman kissan talouksista löytyy sekä raketteja pelkääviä, että suorastaan niitä ja niiden katselua rakastavia kissoja.

Saamieni vastausten joukossa olikin myös kommentteja, joissa kissojen kerrotaan suhtautuvan rakettien paukkeeseen ja välähtelyyn joko välinpitämättömästi tai uteliaasti. Saamieni 15 vastauksen joukosta näitä oli viisi, eli kolmannes. Jätän nämä kissojen pelkäämättömyyttä koskevat kommentit kuitenkin sivurooliin, sillä tämän kirjoituksen pääasiallisena tarkoituksena on pohtia kissojen ääniarkuutta ja sen ilmenemismuotoja.

uudenvuodenraketti

Solveig N. kertoi omista kissoistaan:
"Meillä ragdoll poika Måns ei tykkää, kun alkaa ulkona paukkuminen niin hän alkaa murisemaan ja lähtee yläkertaan. Viime vuonna yritin laittaa talon hiljasempaan huoneseen ja radio päälle verhot kiinni, mutta hän vaan raapi ovea ja halusi pois. Ihmisen läsnäolo helpottaa mutta en jätä yksin kotiin. Meillä kuluu satunnaisesti pitkin vuotta rakettien ääniä koska asumme lähellä Haikon Kartanoa ja ne ampuvat jos on esim. hääjuhlia tai vastavaa."


Riitta H. kertoi omista kissoistaan:
"Meidän nuorimmainen pelkää kaikenlaista pauketta, myös ukkosta. Viettää siis vuodenvaihteen ja myrskyt peittojen alla, usein siellä viltin alla hikoilee myös isi tai äiti... Uudenvuodenaattona laitetaan radio kovalle ja verhot kiinni, jotta pauke ja välähdykset jäisivät edes vähän piiloon. Eikä puhettakaan siitä, että lähtisimme itse johonkin juhlimaan. Kaksi vanhempaa kissaamme sen sijaan istuvat ikkunalaudalla ihailemassa raketteja."

uudenvuodenraketti

Taina H. kertoi omista kissoistaan näin:
"Asutaan kerrostalossa ja niitä on myös ympärillä joten pauke on kamala! Minun Emma vanhukseni kyyhöttää kaapissa, välillä juoksee maha maata viistäen toiseen kaappiin. Muulloin, jos ulkoa kuuluu koviakin ääniä, Emma kyllä menee ikkunaan katsomaan mutta raketit on liikaa. Pölynimuri kyllä myös meillä saa kissan kaappiin."

uudenvuodenraketti

Maija S. kertoi omasta kissastaan näin:
"6-vuotias kastraattinaaraani on paukkuarka. Alkuvuosina se säntäili rakettien paukkeessa maha maata viistäen pitkin taloa ja piiloutui milloin minkäkin sängyn alle. Viime aikoina olen laittanut sen muiden kissojen kanssa jo alkuillasta saunan löylyhuoneeseen, joka on keskellä taloa ja jonne ulkoa tulevat äänet eivät niin hyvin kuulu. Lisäksi olen laittanut sinne cd-soittimeet hiljaista musiikkia soimaan ja häivyttämään pauketta. On toiminut hyvin." 

Yritin etsiä tätä kirjoitusta varten tietoa kissojen ääniarkuudesta ja sitä löytyi valitettavan vähän. Valtaosa ääniarkuutta koskevista kirjoituksista koski koiria. Löytämäni vähäisen tiedon perusteella hetkellinenkin pelon kokemus voi vaikuttaa kissaan jopa 28-48 tuntia sen jälkeen, kun varsinainen järkyttävä kokemus on koettu. Joka kerta kun kokemus toistuu, pelko vahvistuu ja lopulta pienikin ärsyke voi aikaansaada äärimmäisen pelkoreaktion. Vaikka kaikki kissat eivät pelkääkään raketteja, niin tämän tiedon nojalla voitaneen todeta, että ne jotka pelkäävät, pelkäävät sitten senkin edestä.

Laki on määritellyt uudenvuodenrakettien ampumiselle sallitun ajankohdan, joka on 31.12.-1.1. klo 18-02. Tästä huolimatta rakettien ammuskelu aloitetaan yleensä lain sallimien rajojen ulkopuolella, joskus jopa heti rakettimyynnin alettua, eli useita päiviä etuajassa. Rakettien ensimmäisestä myyntipäivästä lähtien pauke alkaa lisääntyä tasaisesti, huipentuen aattoillan tauottomaan rätinään. Voinemme vain siis pelon- ja kauhunsekaisin tuntein miettiä, mitä tämä tarkoittaa päiväkausia yhtäjaksoisesti henkensä edestä pelkäävän kissan näkökulmasta, jolle ei voi millään keinolla selittää paukkeen ja välähtelyn olevan sille täysin vaaratonta.  


Marska L. kertoi omasta kissastaan näin:
 
"Linda murisi ja piilotteli vähä kaikkialla, ei osannut rauhoittua paikalleen yhteen piiloon. Ravasi välillä parvelle, välillä kyhjötti ruokapöydän alla tuoleilla, välillä sohvan takana, saunassakin, se oli surullista kun ei itse voinut mitenkään auttaa."

Jouni H. kertoi omista kissoistaan näin: 
"meitä kissat kalle ja lipponen olivat sängyn alla kun paukkui. tuosta uudesta paavosta ei tiedä miten suhtautuu."
Siinä missä koiran paukkuarkuudesta puhutaan paljon, Yliopistollisen eläinsairaalan eläinlääkäri Sonja Lahden kirjoituksen mukaan sen yleensä myös huomaa helposti päällepäin koiran alkaessa läähättää, täristä ja hakeutua piiloon. Samassa kirjoituksessa hän toteaa muiden lemmikkien, kuten kissojen, pelon olevan koiraa vaikeammin havaittavissa, sillä kissat esimerkiksi vetäytyvät pelätessään suorilta piiloon. Tästä seuraa se, että niiden muita pelkoon liittyviä reaktioita voi olla vaikea tarkkailla ja havaita, vaikka ne ovat aivan yhtä todellisia ja olemassaolevia kuin koirallakin.

uudenvuodenraketti

Emma P. kertoi omasta kissastaan näin:
"Meillä 6vuotias kissa joka aina kun raketteja ammutaan tahtoo piiloutua johonkin, esim. pahvilaatikkoon. Hän kuuntelee hyvin herkästi kaikkia ääniä ja pupillit suurenevat älyttömän paljon! Meillä pyritään olemaan halimatta ja voivoittelematta kissaa sillä ollaan huomattu että näin kissa vain huolestuu enemmän. Laitetaan hänelle aina joku pahvilaatikko missä peittoja sisällä niin että pääsee sinne käpertymään ja myös siirretään kissanvessa lähemmäs että ei tarvitse pitkäksi aikaa turvallisesta laatikosta poistua."

uudenvuodenraketti
Tommi J. kertoi omista kissoistaan näin:
"Meillä pojat ei mene ikkunoiden lähelle ollenkaan kyhjöttää vieressä tai sängyn alla selvästi pelkäävät"
Tällä kirjoituksella toivon voivani vedota raketinampujiin sen puolesta, että rakettien ammunnassa noudatettaisiin lain määrittämää aikarajaa, eikä ammuskeltaisi sen ulkopuolella. Paukkuarkojen eläinten omistajat voivat toki tiettyyn pisteeseen asti yrittää helpottaa lemmikkinsä oloa paukkeen keskellä, mutta mitkään keinot eivät ole toimintavarmuudeltaan aukottomia tai välttämättä vie eläimen kokemaa pelkoa täydellisesti pois. Sitäpaitsi, kuten jo aiemmin sanottu, eläimen pelkotuntemus ei välttämättä rajoitu koskemaan ainoastaan sitä hetkeä kun rakettien ammunta on kiivaimmillaan, vaan pelkotilasta palautuminen voi viedä pitkään ja saada aikaan sen, että eläin pelkää seuraavalla kerralla entistä enemmän.

Muistetaan me kissanomistajat puolestamme pitää kissamme uudenvuoden rakettiloiston ajan visusti sisällä, etteivät ne raketin pauketta mahdollisesti säikähtäessään sinkoa päättömästi pimeyteen tai joudu ilkeämielisten raketinräjäyttelijöiden uhreiksi.

Tästä vakavamielisestä aiheesta huolimatta toivotan kaikille neli- ja kaksijalkaisille oikein ihanaa ja rauhallista uutta vuotta!

KUVAT ARI K. // Suurkiitos kaikille some-kysymyksiini vastanneille ja tämän kirjoituksen yhteydessä siteeratuille

Lähteet:
Yliopistollinen eläinsairaala - Eläinlääkärin vinkit lemmikin uuden vuoden viettoon 
Dr. Mouse - Paukkuarkuus

tiistai 22. joulukuuta 2015

Rauhallista joulua

Nukkuva kissa toivottaa rauhallista joulua

Tämän kuvan myötä hiljennymme joulun viettoon ja toivottamme kaikille kaksi- ja nelijalkaisille ystävillemme rauhallista joulua ja kaikkea hyvää vuodelle 2016! Nähdään joulun jälkeen! :)

lauantai 19. joulukuuta 2015

Hanna, nelijalkainen työntekijä

Minulla on ollut joulumieli kateissa. Olen ehdottomasti talvi-ihminen, mutta ilman lunta ei ole talvea ja tämä etelän musta ja märkä harmaus imee ihmisestä kaiken energian. Olin aivan väsähtämisen partaalla, kunnes eräs Kirsi Forssasta kirjoitti Facebookin kissaryhmään ja myötä joulumieleni palautui kertaheitolla. 

Kirsin luvalla julkaisen jutun myös täällä blogissa.

Hanna, eli vanhusten dementiakodin nelijalkainen hoivatyöntekijä sai työntekijän statuksen ja työterveyshuollon. Mikä parasta, Hannaa koskeva päätös tulee kattamaan koko kuntayhtymän alueen, joten myös muiden alueella toimiviin yksiköihin mahdollisesti tulevat nelijalkaiset työntekijät saavat nauttia näistä saavutetuista eduista. Kuntayhtymän päättävä taho ymmärsi, että kissan hankkiminen hoivayksikköön edellyttää kissan tarpeista huolehtimista 24/7.

Kirsi auttoi osaltaan Hannaa kotiutumaan dementiayksikköön, mutta suurimman työn tekevät ne hoitajat, jotka työskentelevät päivittäisessä työssään Hannan rinnalla. Kirsi haluaakin antaa heille erityiskiitokset, sillä ilman heitä ei Hannan työllistäminen dementiakotiin olisi ollut mahdollista.

Kirsi kiittelee myös Hannan luovuttaneen löytöeläintalon työntekijän asiantuntemusta, sillä hän osasi valita hoivatyöhön tismalleen sopivan kissan. Kirsi luonnehtiikin Hannaa lottovoitoksi ja uskon tunteen olevan molemminpuolinen ja tämän uuden kodin/työpaikan olevan lottovoitto myös Hannalle.

Kiitos Kirsi että autoit. Kiitos dementiakodin työntekijöille, jotka halusivat oman työnsä lisäksi sitoutua Hannasta huolehtimiseen. Kiitos että autoitte Hannaa ja toitte minulle joulumielen! Näillä teoilla on merkitystä niin dementiakodin vanhuksille, kuin Hannalle, joka saa nyt nauttia hyvästä hoidosta ja osallistua siinä samalla myös erittäin tärkeään hoivatyöhön ihmiskollegojensa rinnalla.

Hanna-kissa on vanhusten dementiayksikön nelijalkainen hoivatyöläinen
Hanna-kissa on vanhusten dementiakodin nelijalkainen hoivatyöläinen, joka on töissä 24 tuntia vuorokaudessa.

Näin Kirsi itse kertoi siitä, kun Hanna saapui uudelle työpaikalleen ja sai työntekijän statuksen:


"Saanko esitellä Hannan. Hanna on Forssan seudun hyvinvointikuntayhtymän dementiakoti Ehtookellon uusin rekrytoitu työntekijä. Asia vahvistettiin minulle eilen sähköpostitse. 
Hanna aloitti työt tosin jo lokakuussa, kun hoitaja haki hänet löytöeläinkodista. Toista kissaa oltiin hakemassa, mutta kun löytöeläinkodin hoitaja kuuli, minne kissaa haettiin, hän valitsikin Hannan kertoen, että tämä sopii siihen työhön paremmin. Siitä lähtien on myös neuvoteltu, miten Hannan elämä pitäisi järjestää. Kun ei valmista tullut, otin itse yhteyttä kuntayhtymän vanhuspalvelujohtajaan, kerroin Hannasta ja pyysin, että saisin aloittaa kansalaiskeräyksen Hannan työterveyshuollon, ruoan, hiekan, lelujen ja kaiken muun tarpeellisen rahoittamiseksi. Eilen sain todella ihanan vastauksen: Hanna on nyt dementiakodin työntekijä ja saa sen vuoksi myös työterveyshuollon leikkauksineen, lääkkeineen ja hoitoineen. Työsuhde-etuna on myös ruoka, makuualustat, hiekat ja lelut, mutta ei rahapalkkaa eikä lomia ja vapaus mennä ulos vapaana on myös poissuljettu mahdollisuus. Lisäksi sain luvan, että Hannalle saa tuoda ihan kaikkea, mutta että työnantaja huolehtii Hannan hyvinvoinnista sen elämän loppuun asti.
Hanna on noin 1,5-vuotias ja se on todella herttainen, siisti, tulee syliin, ei raavi, nukkuu asukkaiden kanssa, vaikka sillä on oma huone eli apukeittiö ja se saa asukkaat hymyilemään. Hoitajat ovat iloisia siitä, että se ennen kaikkea jaksaa valvoa yöllä hoitajan kanssa. 
Olen hyvin iloinen päätöksestä, sillä se tulee koskemaan jatkossa kaikkia kuntayhtymän hoivayksiköitä, joihin lemmikki otetaan töihin. Sanon töihin, sillä kun kissa otetaan tällaiseen paikkaan kuin hoiva- tai dementiakoti on, se on töissä 24/7."

KUVA KIRSI A. 

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kissojen geenitutkimuksen puolesta!

Professori Hannes Lohi tutkimusryhmineen tekee tällä hetkellä Folkhälsanin ja Helsingin yliopiston alaisina sekä kissojen, että koirien geenitutkimusta. Molemmilla tutkimushankkeilla on omat sivut myös Facebookissa ja mitä ihmettä!? Koiria koskevan geenitutkimuksen Facebook-sivulla on tällä hetkellä yli 7 300 tykkääjää, kissojen geenitutkimuksen FB-sivujen tykkääjämäärän ollessa vain piirun verran yli 1 600! 

Ero tykkääjämäärien välillä on pöyristyttävän suuri ja saa väkisinkin ajattelemaan sen olevan taas yksi osoitus siitä, miten eri tavalla kissoihin ja koiriin yleisellä ja asenteellisella tasolla suhtaudutaan.


Kissan geenitutkimukseen osallistuminen on tärkeää!


Lohi tutkimusryhmineen tekee kullanarvoista työtä kartoittaessaan ja yrittäessään löytää kissojen perinnöllisiin sairauksiin johtavia geenejä! Mitä enemmän näitä geenejä löydetään, sitä kattavammin saadaan tulevaisuudessa kehitettyä geenitestejä eri kissarotujen perinnöllisiin sairauksiin. Perinnöllisten sairauksien ja niitä aiheuttavien geenien kantajuuden DNA-testaaminen on yksi tärkeä työkalu rotukohtaisten perinnöllisten sairauksien leviämisen ennaltaehkäisyssä, kun kissa voidaan testata tiettyjen sairauksien varalta jo ennen jalostuskäyttöä. Tämän ohella varmasti myös yleinen tietämys kissan perinnöllisistä sairauksista ja niiden periytymismekanismeista lisääntyy. Perinnöllisten sairauksien ohella näytteiden ja terveystietojen avulla voidaan tutkia myös muita kissojen ominaisuuksia, kuten käyttäytymistä.

Olisikin mukava nähdä kissoja koskevan geenitutkimuksen kiipeävän some-näkyvyydessään ja tykkääjämäärässään lähemmäs koirien vastaavaa ja uskoa sen samalla näkyvän myös tutkimusryhmälle toimitettavien kissojen terveystietojen ja verinäytteiden määrien lisääntymisenä. Mitä kattavamman otannan tutkimusryhmä kissojen yksilöllisistä terveystiedoista ja DNA:sta saa, sen laajempien tutkimusten tekemisen se mahdollistaa! Jokainen Kissan geenitutkimus -sivulla täytetty terveystietolomake ja eläinlääkäriasemalla esimerkiksi rokotuskäynnin yhteydessä annettu verinäyte auttaa siis osaltaan kartuttamaan aineistoa, jonka avulla tutkimusryhmä voi jatkaa ansiokasta ja arvokasta työtään.

Jos et omien kissojesi tietoja tutkimukseen annakaan, kannattaa silti ehdottomasti käydä tykkäämässä tuosta FB-sivusta ihan aatteen, tuen ja kannatuksen vuoksi! On myös ehdottoman tärkeää välittää sanaa eteenpäin ja kertoa geenitutkimuksesta ja sen olemassaolosta kaikille lähipiiriisi kuuluville kissanomistajille.

Kissojen geenitutkimus -sivulla sanotaan kissan olevan maailman suosituin lemmikkieläin. Tämän suosion soisi näkyvän myös mielenkiintona kissan laji- ja rotukohtaista terveydentilaa ja hyvinvointia kohtaan. Kissojen perinnöllisten sairauksien ja muiden geneettisten ominaisuuksien kartoitus on aivan yhtä tärkeää kuin koirienkin ja siksi toivoisinkin meidän voivan sosiaalisessa mediassa peukkua nostamalla osoittaa kissaihmistenkin välittävän karvaisten ystäviensä terveydestä ja mikä vielä parempaa, antaa sen lisäksi omien kehrääjiemme tiedot tutkimusryhmän käyttöön ja pyytää muitakin kissanomistajia tekemään niin. :)

Oletko sinä jo antanut kissasi terveystiedot tutkimuskäyttöön ja luovuttanut siitä jopa verinäytteen?

KUVA ARI K.

Kissojen geenitutkimus Facebookissa
Kissojen geenitutkimus -sivut

maanantai 14. joulukuuta 2015

Tempputassuilun maailma osa 4: Kissan persoonan vaikutus oppimiseen

Olemme tempputassuilua käsittelevässä juttusarjassa pohtineet kissan koulutusta ja siihen vaikuttavia lajityypillisiä piirteitä ja ominaisuuksia. Sen lisäksi että eläin on lajinsa edustaja, se on myös ja ennenkaikkea yksilö omine yksilöllisine ominaisuuksineen, piirteineen ja tarpeineen, riippumatta siitä, mitä lajia se edustaa. 

Eläimen yksilölliset piirteet vaikuttavat myös tempputassuiluun ja siksi päätämmekin Tempputassuila koskevan juttusarjan pohtimalla sitä, miten kissan yksilölliset ominaisuudet vaikuttavat sen kouluttamiseen. Osaa tässä kirjoituksessa luetelluista asioista on käsitelty juttusarjan aikaisemmissakin osissa. 

Huom! En ole ammatiltani eläintenkouluttaja, joten kirjoitukseni edustavat ainoastaan omia, omaan kokemukseen perustuvia näkemyksiä. Absoluuttisten faktojen ja neuvojen esittämisen sijaan haluankin jakaa omia kokemuksiani ja näkemyksiäni, rohkaistakseni muita kissanomistajia etsimään lisää tietoa ja kokeilemaan tempputassuilua omien kissojensa kanssa. :)

Kissan yksilölliset piirteet vaikuttavat tempputassuiluun.
Kissan yksilölliset ominaisuudet vaikuttavat temppuiluun. Elmo-kissa heittäisi vaikka kuperkeikkaa makupalasta.

Kissat ovat yksilöitä ja se, mikä miellyttää yhtä, ei välttämättä miellytä toista. Mikäli tuntuu että”kissa ei opi” tai ”sitä ei kiinnosta”, eivät ihmisen ja kissan käsitykset tempputuokion oikeanlaisesta sisällöstä välttämättä kohtaa. Toisin sanoen kissa ei siis koe temppujen opettelusta koituvaa hyötyä riittävän suurena, eikä palkintoa tavoittelemisen arvoisena tai sen saavuttamiseen tarvittavan vaivan väärtinä. Se, minkälaisesta palkasta oma kissasi motivoituu parhaiten, selviää ainoastaan kokeilemalla.

Liian korkea kriteeri, eli kissan osaamistasoon nähden liian korkea vaatimustaso on myös omiaan tappamaan kissan motivaation. Onkin tärkeää löytää kultainen keskitie haastavuuden ja onnistumisen todennäköisyyden maksimoivan helppouden välillä, sillä myöskään liian helpot ”läpihuutotemput” eivät pidemmän päälle jaksa kiinnostaa kissaa ja motivaatio katoaa. Sopivasti haastetta ja sopiva määrä onnistumisia suhteessa epäonnistumisiin on resepti kissan oppimisen ja motivoinnin ytimeen!

Pääasia onkin löytää itselle ja kissalle sopivin tekemisen muoto. Kaikki omistajan ja kissan välinen yhteinen tekeminen vahvistaa kissan ja ihmisen välistä sidettä, eikä minkäänlainen yhteinen tekeminen ole turhaa!

Kissan persoona vaikuttaa tempputassuiluun

  • Määrittämällä tehtävien temppujen laadun. Yksi kissoista tykkää agilitystä, toinen ”tokoilusta” ja kolmas esimerkiksi liikkeen kohdentamisesta, eli targetingista. On ensisijaisen tärkeää löytää niin itselle kuin omalle tempputoverillekin se luontevin temppuilutyyli. kuin myös ne keinot, joilla kissan saa oppimaan sellaisiakin asioita jotka eivät ole sille läpihuutojuttuja.
  • Määrittämällä palkkion. Toiset kissat heittäisivät vaikka kuperkeikkaa makupalasta, toiset taas temppuilevat silityksen voimalla. Kissalle mielekäs palkka on avainasemassa pitkäjänteisessä tempputassuilussa ja temppuiluinnon ylläpitämisessä.
  • Määrittämällä tempputahdin. Riippuu aivan täysin kissayksilöstä, mihin tahtiin temppuilu etenee. Oppiiko kissasi parhaiten sheipaten, eli kun temput paloitellaan pieniin osiin, vai oppiiko se temput helposti ja nopeasti?
  • Määrittämällä tempputuokioiden keston. Toiset kissat jaksavat temppuilla pidempään kuin toiset. On motivaation ja temppuiluinnon säilymisen kannalta tärkeää, että tempputuokio lopetetaan ennenkuin kissa ehtii väsyä tai kyllästyä.

    Useimmiten keskittymiskyky ja niin kutsuttu toistonkestävyys paranevat kissan osaamistason nousun ja temppukokemuksen karttumisen myötä. Toistonkestävyydellä tarkoitetaan niiden kertojen määrää, jonka eläin kulloinkin kykenee keskittymään saman tehtävän toistuvaan ja peräkkäiseen suorittamiseen. Temppuilun lomassa myös ohjaajan silmä harjaantuu erottamaan, milloin kissa alkaa saada temppuilusta tarpeekseen. Tällöin tempputuokion pituuden ja tehtävien toistojen määrän säätely juuri omalle kissalle sopiviksi muuttuu koko ajan helpommaksi.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että kaiken tempputassuilun tulee ehdottomasti tapahtua ja edetä eläimen ehdoilla, olen myös sitä mieltä, ettei ohjaajaakaan saa jättää huomiotta. Kaikissa koulutustilanteissa kun on aina kaksi ajattelevaa ja kokevaa yksilöä ja jokainen kissakko sisältää kissan lisäksi myös ohjaajan, eli ihmisen.

Kaikista hauskimpia ovat sellaiset tempputuokiot, joista nauttivat sekä kissakon kissa- että ihmisosapuoli. Eli sen lisäksi, että mietit millainen toiminta on kissallesi luontevinta, uhraa ajatus myös sille, mitkä ovat ne tavat, joilla pystyt itse toimimaan luontevimmin. Mikäli esimerkiksi koet, ettei naksutin vain sovi käteesi, et koskaan muista ottaa sitä mukaan harjoituksiin, tai jos muistatkin, niin et koskaan muista naksauttaa silloin kuin pitäisi, jätä naksutin suosiolla pois ja nauti! Temppuilu ei ole haudanvakavaa!


KUVA ARI K.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Mikset hankkisi aikuista kodinvaihtajakissaa?

Julkaistu Kaunis utopia? -blogissa 17.11.2014

aikuinen kodinvaihtajakissa
Miisu, eli tuttujen kesken "Mise" tuli minulle 14-vuotiaana ja sain viettää sen kanssa neljä yhteistä vuotta.

Harmittaa. Jälleen kerran luin kodittomasta kissasta, joka oli päässyt löytölän kautta sijaiskotiin viimeisillään kantavana. Emo oli synnyttänyt pennut, jotka oli hoidettu sijaiskodissa esimerkillisesti luovutusikäisiksi ja sijoitettu sitten uusiin koteihin. Kaikki pennut löysivät uudet kodit, mutta tämä emo on edelleen vailla omaa kotia. :(

Minulle on ollut paljon aikuisia kodinvaihtajakissoja, eikä yhdenkään hankkiminen kaduta. En ole kertaakaan miettinyt, että olisipa sittenkin pitänyt hankkia pentu. En ole saanut olla kaikkien kissojeni pentuajassa mukana, mutta se pentuaika on muutenkin niin lyhyt, että pidän merkityksellisempänä niitä aikuisvuosia, jotka saan niiden kanssa viettää.

Tällä hetkellä kolme neljästä kissastani on tullut minulle aikuisina tai lähes aikuisina kodinvaihtajina. Ennen niitä minulla on ollut yksi iäkkäänä kotia minun luokseni vaihtanut kissavanhus. Tämän lisäksi lapsuudenkotimme Valtsu-kissa tuli meille eläinsuojeluyhdistyksestä, niin ikään nuorena aikuisena. Olen pystynyt muodostamaan kaikkiin näihin kissoihin hyvin voimakkaan siteen siitä huolimatta, että ne ovat viettäneet pentuaikansa jonkun muun kanssa. Kissat ovat myös kiintyneet voimakkaasti minuun ja mieheeni, vaikkeivät olekaan olleet meillä pennusta asti.

Ovathan ne pennut nyt ihan älyttömän suloisia, ei sitä voi kiistää. Mutta nekin ovat pieniä vain hetken ja kasvavat aivan hujauksessa isoiksi aikuisiksi. Vaikka hankkisitkin pennun, niin suurimman osan sen kanssa viettämästäsi ajasta - mahdollisesti jopa 20 vuotta - tulet viettämään aikuisen kissan kanssa. Lisäksi moni tosielämän tapaus on ajan saatossa osoittanut, että kodittomat kissanpennut löytävät aina kodin, joten sellaisen antaminen aikuiselle kissalle ei ole yhdeltäkään kodittomalta kissanpennulta pois. Sen sijaan se voi merkitä suunnattoman paljon sille aikuiselle kissalle, joka pääsee mukanasi uuteen rakastavaan kotiin.

KUVA ARI K.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Blogiarvonta suoritettu!


Tassutuntumalla-blogin arvonta on nyt suoritettu! Arpaonni suosi tälläkertaa Sonja Skinnaria, jolle lähtee siis Perditan jengin Kissan aktivointikalenteri 2016. Voittajaan ollaan henkilökohtaisesti yhteydessä.

Onnea voittajalle ja suurkiitos kaikille kommentoineille. Kommentit on luettu huolella ja talletettu sydämeen. Kiitos! :) 

Naksuttimen lataaminen: Kyllä vai ei?

Tuohon viimeisimpään tempputassuilun apuvälineitä koskevaan kirjoitukseeni oli tullut mielenkiintoinen kommentti, koskien naksuttimen lataamista, eli eläimen erillistä ehdollistamista naksuttimeen, ja sen tarpeellisuutta. Monet naksutinkouluttajat ovat nykyään sitä mieltä, että naksuttimen lataaminen on turhaa ja saattaa hämmentää eläintä, kun naksautus ja sitä seuraava palkkio tulevat ensin ns. ilmaiseksi ja sitten niiden eteen pitäisikin alkaa yht'äkkiä tehdä töitä. 

Kommentti oli erittäin mielenkiintoinen ja sai minut ajattelemaan asiaa laajemmalta kantilta ja päätinkin kirjoitella eiliseen postaukseeni pienen jatkopalan.

Huom! En ole ammatiltani eläintenkouluttaja, joten kirjoitukseni edustavat ainoastaan omia, omaan kokemukseen perustuvia näkemyksiä. Absoluuttisten faktojen ja neuvojen esittämisen sijaan haluan jakaa omia kokemuksiani ja näkemyksiäni, rohkaistakseni muita kissanomistajia etsimään lisää tietoa ja kokeilemaan tempputassuilua omien kissojensa kanssa. :)

Olen itse aikoinani skipannut naksuttimen lataamisen omien kissojeni kanssa ja ehdollistanut ne naksutteluun kriteereiltään alhaisten, eli kissoille helppojen ja jo entuudestaan tuttujen temppujen teon lomassa. Kissat ehdollistuivat naksuttimen ääneen nopeasti, vaikkei naksutinta sisäänajettukaan erikseen. Meidän tapauksessamme asiaan varmasti vaikutti se, että kissat osasivat jo valmiiksi joitain temppuja ja niiden kanssa oli temppuiltu aikaisemmin ilman naksutinta. Näin naksutin oli helppo ottaa vähäeleisesti mukaan temppuiluun ilman, että kissan eteen tuotiin liikaa uusia asioita kerrallaan.

Mikäli sekä kissa, että sen ohjaaja ovat vasta aloittelemassa tempputassuilua, voi olla helpompaa ja ennenkaikkea selkeämpää edetä askel kerrallaan, eli esimerkiksi ladata naksutin ensin erikseen ja siirtyä vasta sitten temppuilemaan. Mikäli kokonaisuus sisältää heti ensikättelyssä liikaa liikkuvia osia, voi temppukoulutukseen tutustuvan ihmisenkin pää mennä helposti pyörälle. Tällöin kynnys temppuilun treenaamisen jatkamiseen nousee, kun (minun mielestäni täysin väärä) mielikuva tempputassuilusta monimutkaisena ja vaikeana kokonaisuutena vahvistuu.

Hepan naksutus
Tämä herkkäsieluinen tamma pelkäsi aluksi naksutinta, joten sen lataamattajättäminen ei tullut kysymykseen.


Vaikka tämä minun blogini käsitteleekin asioita kissanäkökulmasta, on minun tuotava tähän myös esimerkkejä muista eläinlajeista. Olen esimerkiksi ehdollistanut hieman aran ja säikyn hevosen naksuttimeen. Tämän herkkäsieluisen tamman kanssa ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin aloittaa temppukoulutus naksuttimen lataamisella, sillä naksuttimen ääni sai sen säikähtämään, jolloin se paineistui ja pyrki poispäin naksuttimesta ja sitä pitelevästä ihmisestä.

Tällaisessa tilanteessa olisi mielestäni ollut aivan turhaa pään seinään hakkaamista ja hevosen kiusaamista yrittää ehdollistaa sitä naksuttimeen temppujen teon lomassa, kun hevonen otti naksautuksen lähinnä rangaistuksena, eikä lupauksena palkinnosta. Pelkäävä eläin ei liene muutenkaan mitenkään otollisessa mielentilassa uuden oppimista ajatellen, joten tällaisissa tilanteissa naksuttimen lataaminen puolustaa mielestäni erittäin vahvasti paikkaansa.

Olen lukenut muistakin hevosista, jotka ovat ilmeisesti yhdistäneet naksuttimen naksahduksen aitaustensa sähkölankojen napsahduksiin ja pelänneet sitä. Mielestäni tällaisissa tapauksissa naksuttimen lataamista ei voida jättää väliin, tai yrittää saada pelkäävää eläintä pitämään sen ääntä positiivisena juttuna samalla, kun siltä odotetaan muiden uusien asioiden (esim. temput) oppimista ja omaksumista.

Eroon joko-tai-ajattelusta


Olen itse naksutellut kissoja, koiria ja hevosia, enkä ole vielä tähän mennessä tavannut yhtään yksilöä, joka olisi hämmentynyt naksuttimen lataamisesta. Päinvastoin, olen huomannut että kun eläin on kerran ehdollistunut naksuttimen ääneen, on sen reaktio siihen aina samanlainen, riippumatta siitä mitä ennen sitä tehdään tai ollaan tekemättä. Tämä on toki vain ja ainoastaan minun henkilökohtainen kokemukseni asiasta, enkä tietenkään voi sanoa oman kapean kokemukseni perusteella, miten asia oikeasti on.

Se, mitä yritän tällä kirjoituksellani sanoa on, että mielestäni naksuttimen lataamisessa tai lataamatta jättämisessä ei ole kyse joko-tai-asiasta. Ei siis voida sanoa, että naksuttimen lataaminen on aina väärin tai aina oikein. Lataamiseen tai sen mielekkyyteen vaikuttaa todella moni muuttuva tekijä, eläimen ja sen ohjaajan yksilöllisistä ja henkilökohtaisista ominaisuuksista lähtien.

Itse koen naksuttimen lataamisen olevan myös ns. varman päälle pelaamista, etenkin tapauksissa, joissa sekä ihminen, että eläin ovat kokemattomia temppuilijoita. Sheippaus, josta kirjoitin edellisessä postauksessa, kun voi olla tarpeen ei ainoastaan eläimelle, vaan myös uutta opettelevalle ihmiselle. Kun eläimen ehdollistamisen naksuttimeen pitää omana osa-alueenaan, on helpompi tulkita sen eleitä ja ilmeitä ja todeta milloin se on ehdollistunut naksuttimeen. Jos tähän kokonaisuuteen tuotaisiin kertarysäyksellä vielä opeteltavat temput, voisi ohjaajankin olla paljon vaikeampi hahmottaa, missä milloinkin mennään.

On mielenkiintoista nähdä, miten koulutusmenetelmät menevät jatkuvasti eteenpäin ja hakevat lopullista muotoaan. Jäänkin mielenkiinnolla seuraamaan, mihin suuntaan positiiviseen vahvistamiseen ja operanttiin ehdollistumiseen perustuvissa koulutusmenetelmissä ja niiden nyansseissa mennään. :)

KUVA MILA J.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Tempputassuilun maailma osa 3: Koulutuksen apuvälineet

Tempputassuilu onnistuu vallan mainiosti ilman minkäänalisia apuvälineitä, mutta jotkin niistä kyllä helpottavat tempputassuilua tai tuovat niihin mukavaa lisäaspektia.

Tempputassu-juttusarjan kolmannessa osassa esittelemme muutaman tempputassuilun apuvälineen. Seuraavassa ja juttusarjan viimeisessä osassa pohdimme kissan yksilöllisiä ominaisuuksia ja niiden vaikutusta koulutukseen.

Huom! En ole ammatiltani eläintenkouluttaja, joten kirjoitukseni edustavat ainoastaan omia, omaan kokemukseen perustuvia näkemyksiä. Absoluuttisten faktojen ja neuvojen esittämisen sijaan haluan jakaa omia kokemuksiani ja näkemyksiäni, rohkaistakseni muita kissanomistajia etsimään lisää tietoa ja kokeilemaan tempputassuilua omien kissojensa kanssa. :)

naksutin
Naksuttimella aikaansaadaan monotoninen ja aina samanlaisena toistuva ääni.

Naksutin


Naksutinkoulutus, eli clicker training perustuu naksuttimella annettavaan äänimerkkiin, jonka eläin yhdistää miellyttävään palkkioon. Naksutin on pieni esine, josta painamalla syntyy monotoninen ja aina samanlaisena toistuva ääni. Naksuttimen avulla eläin voidaan palkita oikeasta käytöksestä tismalleen oikeaan aikaan, jolloin oppiminen tehostuu.

Vaikka kouluttaja olisi lännen nopein palkkaaja on hän ilman naksutinta silti aina jälkijunassa. Tällöin on olemassa riski, että eläin ei tiedä mistä se palkitaan tai pahimmillaan yhdistää saamansa palkkion väärään ja ei-toivottuun asiaan. Naksuttimen avulla lyhyetkin toivotun toiminnan jaksot voidaan huomioida, jolloin eläimellä on paremmat edellytykset ymmärtää mitä siltä toivotaan.

Naksuttimen käyttöönotto alkaa eläimen ehdollistamisella naksuttimen ääneen. Naksautuksella ei lähtökohtaisesti ole eläimelle minkäänlaista merkitystä, vaan se pitää luoda. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että eläimelle aletaan järjestelmällisesti naksutella ja jokaisen naksautuksen jälkeen annetaan pieni herkkupalkinto. Alkuvaiheessa naksutteluun ei yhdistetä mitään temppuja, vihjesanoja tai häiriötä, vaan ainoastaan vahvistetaan naksautuksen ja sitä seuraavan herkkupalkkion välistä yhteyttä.

Toiset eläimet ehdollistuvat naksuttimeen nopeammin kuin toiset ja yleensä eläimen käytöksestä näkee, milloin se on alkanut yhdistää naksautuksen sitä seuraavaan palkkioon. Esimerkiksi naksutinta aluksi pelänneen hevosen ehdollistuttua naksautukseen, se alkoi heti naksautuksen kuultuaan odottaa korvat hörössä herkkua. Siitä tiesin ehdollistumisen tapahtuneen.

Naksuteltaessa tärkeää on, että naksautuksesta seuraa aina palkinto. Naksautus ei siis itsessään toimi palkintona, vaan kertoo eläimelle ainoastaan sen, että palkinto on tulossa. Mikäli naksautuksesta ei seuraa eläimelle minkäänlaista palkintoa, muuttuu naksahdus nopeasti sille yhdentekeväksi ja merkityksettömäksi, jolloin se menettää tehonsa.

Naksuttimen ensisijainen etu on siinä, että sillä voidaan kertoa eläimelle reaaliajassa, mistä toiminnasta se palkataan. Tällöin lyhyetkään oikeanlaisen toiminnan pätkät eivät jää huomiotta ja eläin oivaltaa nopeasti, millaista käytöstä siltä toivotaan.

Naksutin toimii hyvänä apuvälineenä myös silloin, kun ilmenee tarvetta sheippaukseen. Sheippauksella tarkoitetaan toiminnan pikkuhiljaista ohjaamista haluttuun suuntaan, mikä tapahtuu opeteltavan asian pilkkomisella pieniin osiin. Jos kissan esimerkiksi toivotaan menevän tietyn esineen luo ja koskettavan sitä tassullaan, aloitetaan sheippaus siitä, että kissa palkitaan pelkästä esineen vilkaisusta. Näin pienten eleiden huomioiminen ja niistä palkitseminen on todella vaikeaa ilman naksutinta. 

kosketuskeppi
Kosketuskepin avulla voidaan harjoitella erilaisia liikkeitä.

Liikkeen kohdentamiseen tarkoitetut esineet


Liikkeen kohdentaminen eli targeting, tarkoittaa sitä, kun eläin opetetaan koskettamaan tiettyä esinettä sen nähdessään. Liikkeen kohdentamisella voidaan tavoitella eri asioita ja harjoituksissa käytetyt apuvälineet määräytyvätkin koulutukselle asetettujen tavotteiden ja päämäärien mukaan.


Kosketuskeppi


Kosketuskeppi on kaikessa yksinkertaisuudessaan tikun tai kepin päässä oleva pallo. Kissojemme kosketuskeppi koostuu ohuen teleskooppivarren päässä olevasta puuhelmestä, kun taas hevoskokoinen kosketuskeppi kasattiin puisen harjanvarren päähän tökätystä tennispallosta.

Kosketuskeppiä voidaan käyttää opetettaessa eläimelle erilaisia liikkeitä, kuten luokse- ja sivulletuloa tai pujottelua. Kun eläin on ensin opetettu koskemaan esimerkiksi kuonolla kosketuskepin päässä olevaa palloa, on liikettä verrattain helppo alkaa säädellä sen avulla.

Konkreettisena esimerkkinä kosketuskepin hyödystä voitaneen mainita sivulletulo. Mikäli halutaan, että eläin tulee ihmisen sivulle juuri tiettyyn kohtaan, voidaan kosketuskepin pallon sijaintia ihmiseen nähden säätelemällä hakea oikeaa paikkaa johon eläimen toivotaan asettuvan. Teleskooppivartinen kosketuskeppi on hyvä tähän tarkoitukseen, sillä varren pituutta säätelemällä voidaan helposti vaihdella kosketuskepin ja ihmisen välistä etäisyyttä.

Kosketuskepin kanssa tehtävät harjoitukset tähtäävät siihen, että kosketuskepin voi koulutuksen edetessä häivyttää pikkuhiljaa pois. Tarkoitus onkin, että harjoiteltavaan liikkeeseen yhdistetään melko varhaisessa vaiheessa jokin vihjesana, jonka eläin alkaa yhdistää tehtävään liikkeeseen.Vihjesanana voi tempusta riippuen toimia esimerkiksi tänne, istu, paikka tai tassu. Tällöin kosketuskeppi jää ennenpitkää tarpeettomaksi ja eläin tietää pelkästä vihjesanasta, mitä sen halutaan tekevän.

Vihjesanojen sijaan voidaan käyttää myös käsimerkkejä ja vihjeenantotapa määräytyykin sen mukaan, mikä tuntuu kouluttajan mielestä luontevimmalta. Käsimerkki voi toimia myös koulutuksen välivaiheena, jolloin siihen yhdistetään vihjesana ja käsimerkki häivytetään pikkuhiljaa pois. Käsimerkin käyttö vihjeenantotapana puolustaa paikkaansa myös silloin, kun eläitä koulutetaan esimerkiksi televisiokuvausta varten. Kuvausten edetessä kulisseista lienee kätevintä ohjata eläintä käsimerkein.

Itse olen opettanut kissoilleni liikkeen kohdentamista niin kosketuskepin, kuin oman kätenikin avulla. Kun eläin on opetettu kohdistamaan liikkeensä ihmisen käteen, voidaan sitä hyödyntää esimerkiksi agilityesteillä, kissan seuratessa omistajansa käden perässä läpi esteiden.

Kosketuskeppiharjoituksissa on tarkoitus, että eläin koskettaa kepin päässä olevaa palloa kuonollaan. Tassujen tai hampaiden käytöstä ei palkita, vaan sellaiset yritykset jätetään huomiotta.


Kosketusalusta ja muut esineet


Liikkeen kohdentamista voidaan soveltaa myös muilla tavoin. Kissan voi opettaa esimerkiksi menemään tietynlaisen alustan päälle istumaan, jolloin sen voi vaikkapa opettaa poseeraamaan valokuvissa alustan päällä paikallaan istuen. Eläimen voi opettaa myös tempunomaisesti koskettamaan jotain tiettyä esinettä tassullaan.

kosketuskeppi
Kosketuskeppiä kosketetaan kuonolla. Hampaiden tai tassujen käyttö jätetään huomiotta.




Kissan temppukoulutukseen on saatavilla erilaisia apuvälineitä ja käsistään kätevä temppukouluttaja rakentaa sellaisia helposti myös itse. 

Mielestäni mitään apuvälineitä ei kuitenkaan tule käyttää vain sen takia, että niin nyt vaan kuuluu tehdä tai kun muutkin käyttävät, vaan koulutustilanteen ja siinä käytettävien menetelmien tulee sopia yksilöllisesti niin temputtajalle kuin temputettavallekin. Tempputuokioiden tarkoituksena kun lienee muodostua luontevaksi osaksi ihmisen ja eläimen yhteistä arkea, eikä se onnistu, jos ihminen kokee joutuvansa vetämään kouluttajan ominaisuudessa jonkinlaista roolia, joka ei sovi itselle.

Tarkoitukseni ei siis edelleenkään ole neuvoa miten muiden tulisi eläimiään kouluttaa, vaan rohkaista ja kannustaa kokeilemaan ja löytämään juuri itselle ja omalle eläimelleen sopivimmat koulutustilanteen rakennuspalikat ja antaa omien kokemusteni kautta eväitä niiden kasaamiseen.

KUVISTA SUURKIITOS VIRVE HEIKKI/PERDITAN JENGI 

Lue lisää:


Ps. Muistuttelen tässä vielä samalla arvonnasta, johon voi osallistua vielä tämän päivän ajan!

tiistai 1. joulukuuta 2015

Kissantassulassa arvotaan!


Arvonta

Joulukuun ensimmäisen päivän ja blogin uuden logon ja bannerin kunniaksi ajattelin laittaa arpoen! Kommentoimalla tätä postausta 6.12.2015 klo 00:00 mennessä, osallistut Perditan jengin Kissan aktivointikalenterin 2016 arvontaan. Arvonta suoritetaan maanantain 7.12. aikana. 

Kommentin aihe on vapaa. Voit vaikkapa kertoa millaisista aiheista haluaisit lukea täällä blogissa tai kertoa sinun ja kissaystäviesi joulusuunnitelmista. Muistathan jättää kommentin yhteyteen sähköpostiosoitteesi. Vain yksi kommentti per osallistuja.

Kuten taisin edellisessä tempputassuilua koskevassa kirjoituksessa mainitakin, on kommunikointi muiden kissojaan temputtavien ihmisten kanssa tärkeää. Niinpä yhdistimme Perditan jengin Virven kanssa voimamme ja kasasimme Kissan aktivointikalenterin vuodelle 2016!

Kyseessä on kierresidottu A4-kokoinen seinäkalenteri, joka sisältää kissan aktivointivinkin joka kuulle tammikuusta 2016 aina tammikuuhun 2017 asti. Teksti ja kuvat ovat Perditan jengin Virven käsialaa ja ulkoasu taas allekirjoittaneen suunnittelema.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Eläimen raakaruokinta ei ole inhimillistämistä!

Julkaistu Kaunis utopia? -blogissa 20.2.2015 ja päätin julkaista sen uudelleen täällä Tassutuntumalla-blogin puolella, sillä kyseinen Helsingin Sanomien raakaruokintaa koskeva kirjoitus on noussut nyt uudelleen esille sosiaalisessa mediassa.

Helsingin Sanomissa julkaistiin 18.2.2015 koiran raakaruokintaa koskeva kirjoitus, jonka välittämä viesti herätti minussa suurta hämmennystä. Koko kirjoitusta leimaa perustavanlaatuinen väärinkäsitys, jossa koirien raakaruokinta yhdistetään eläimen inhimillistämiseen ja ihmisten raakaruokavalioon ja muihin trendiruokavalioihin. Itse raakaruokavaliolla olevan koiran ja raakapainotteista sekaravintoa syövien kissojen emäntänä näen asian aivan päinvastaisena. Monipuoliseen raakaan lihaan ja lihatuotteisiin perustuva raakaruokavalio kun ei minun mielestäni ole eläimen rinnastamista ihmiseen, vaan pyrkimys taata eläimelle lajilleen tyypillinen ja sitä kautta mahdollisimman luonnonmukainen ravinto. Siinä, missä ihmisten raakaruokavalio perustuu kypsentämättömiin kasviksiin, on koiran raakaravinnon peruskivenä taas raaka liha ja muut lihatuotteet (sisäeilimet, luut, rustot). Eläinten inhimillistäminen on minunkin mielestäni väärin ja siitä tulisi voida puhua avoimesti myös julkisuudessa, mutta tässä kohtaa ollaan kyllä väärän asian äärellä, jos yritetään vetää yhtäläisyysmerkkiä epäterveen inhimillistämisen ja raakaruokinnan välille.

Nyt kun eläinten raakaruokavalioon liittyvät käsitteet on avattu, voimme siirtyä toiseen kirjoituksesta löytyvään räikeään epäkohtaan. Eläimen ruokkiminen raakaruualla vaatii tietämystä ja kokemusta, jotta ruokavalio voidaan toteuttaa tasapainoisesti ja niin, että eläin saa ruuasta/ruuan joukossa kaiken tarvitsemansa. Kirjoituksessa puhuttiin niin kiihkeästi teollisen "valmisruuan" puolesta, että siinä unohdettiin täysin mainita, että myös ns. valmisruualla ruokkiminen vaatii eläimen omistajalta tietoa ja taitoa, sillä se että ruokaa myydään kaupoissa ei ole mikään tae ruuan sopivuudesta eläimelle.

Kirjoituksessa kyllä mainittiin "laadukas valmisruoka", mutta jätettiin täsmentämättä, mitä tämä laadukas valmisruoka on ja mistä se koostuu. Kaikki markkinoilla oleva valmisruoka ei todellakaan ole terveellistä ja käsittääkseni ainakin kissojen kohdalla on havaittu hyvin selkeä yhteys vääränlaisen ravinnon ja ylipainon sekä tiettyjen sairauksien välillä. Teollinen ruoka itsessään ei siis välttämättä ole autuaaksi tekevä asia, jos tuudittautuu siihen että ruuan teollisuus on itsessään jokin tae ruuan terveellisyydestä ja syöttää sokeasti eläimelleen mitä tahansa teollista, pohtimatta sen tarkemmin ruuan laatua, sisältöä tai sen soveltuvuutta kyseiselle eläimelle.

Vaikka Hesarin kirjoitus koskikin koiria, en voi olla laajentamatta omaa pohdintaani koskemaan myös kissoja. Niinpä otankin tässä esimerkin kissojen maailmasta: Hesarin kirjoituksessa perusteltiin valmisruuan mielekkyyttä sillä, että ne ovat valmiiksi vitaminoituja ja niistä eläin saa takuulla kaiken tarvitsemansa. Kissan kohdalla tilanne on kuitenkin eri, sillä jos haluat syöttää sille ruokaa jossa ei ole mitään ylimääräistä (eli kasviksia, viljaa, sokereita tai epämääräisiä teurasjätteitä), tulee kyseeseen ainoastaan täydennysravinnot, joihin ei ole lisätty vitamiineja. Jos vitamiinit ja rasvahapot joutuu siis joka tapauksessa antamaan erikseen purkista, niin miksi syöttää säilöttyä (ja suurella todennäköisyydellä ulkomaista) lihaa, kun samalla vaivalla voi syöttää kotimaista ja tuoretta sellaista?

Kirjoituksessa esille tuotu kylmäketjun mahdollinen katkeaminen ja sen vaikutus omistajaan taas kuulostaa jokseenkin omituiselta. Minä en koe pöpöjen leviämisen ihmiseen eläinten ruuaksi tarkoitetusta lihasta olevan mikään todennäköisin skenaario, jos pitää lihan käsittelyssä maalaisjärjen päässä ja huolehtii normaalista käsihygieniasta. Jos joku menee laittamaan likaiset sormensa suuhun heti koiranruokaa käsiteltyään, niin siinä on kyllä sitten syyttäminen jotakuta aivan muuta, kuin ruuan valmistajaa tai kuljettajaa. Syötän hyvin mielelläni eläimilleni ihmisille tarkoitettuja lihoja sekä kotimaisesta lihasta valmistettuja raakatuotteita, sillä tiedän kotimaiselle lihalle asetettujen kriteerien ja määräysten olevan hyvin korkeat. Ulkomaisten valmistajien teollisista ruuista taas ei voi mennä takuuseen.

En kiellä enkä vähättele vääränlaisen raakaruokavalion aiheuttamaa terveydellistä haittaa, enkä väitä että kenenkään tulisi alkaa hetken mielijohteesta syöttää eläimelleen pelkkää raakaruokaa. Mahdollisten suolitukosten lisäksi vitamiinien, hivenaineiden ja rasvahappojen puutos on mielestäni huolestuttavin vajaavaisen raakaruokavalion seuraus. En kuitenkaan suostu hyväksymään täysin perusteetonta näkemystä, jolla raa'an lihan syöttäminen lihansyöjälle tai hyvin vahvasti lihapainotteiselle sekasyöjälle rinnastetaan suklaan tai xylitolin syöttämiseen. Joko tämä väittämä on virheellisen päättelyketjun lopputulema, tai teollisten ruokavalmistajien mainos. Muita selityksiä en vain tälle absurdiakin absurdimmalle väitteelle keksi.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Temppuilun maailma osa 2: Temppufilosofiaa

Kun kipinä kissan temppukoulutukseen on syttynyt, on aika siirtyä käytännön tempputassuiluun. Tähän kirjoitukseen olen koonnut joitain meidän tempputassuiluamme ohjaavia ja määrittäviä ajatuksia, en ohjeiksi tai neuvoiksi, vaan sinulle kannustukseksi laatia oma temppufilosofiasi. Juttusarjan edellinen osa löytyy täältä

Juttusarjan seuraavassa osassa paneudumme koulutuksen apuvälineisiin.

Huom! En ole ammatiltani eläintenkouluttaja, joten kirjoitukseni edustavat ainoastaan omia, omaan kokemukseen perustuvia näkemyksiä. Absoluuttisten faktojen ja neuvojen esittämisen sijaan haluan jakaa omia kokemuksiani ja näkemyksiäni, rohkaistakseni muita kissanomistajia etsimään lisää tietoa ja kokeilemaan tempputassuilua omien kissojensa kanssa. :)

Tempputassurotta


Kiinnostukseni tempputassuiluun syntyi vuonna 2006 nyt jo edesmenneistä kesyrottaveljeksistä Vesasta (Vagabond’s Starshine) ja Jenkasta (Vagabond’s Brandon Lee), ja jatkui nykyisiin neljään kissaani, joiden kanssa ollaankin ”tempputassuiltu” ahkerasti. Olen myös naksutellut hevosten kanssa.

Temppumottoni kuuluu: ”tekemällä oppii”. En siis ole oppikirjakouluttaja, vaan ajattelen, että tilannetta ja eläintä tarkkailemalla pärjää aika pitkälle, kunhan muistaa pitää eläimen edun ykkössijalla ja tarkkailla sen käytöstä ja eleitä herkin tuntosarvin.

Aloitan temppuilun uuden tempputoverin kanssa yleensä yhdellä tai kahdella yksinkertaisella tempulla. Niitä opetellessa saa tärkeää tietoa eläimen yksilöllisistä piirteistä ja oppimistavoista, jonka pohjalta on helpompi miettiä keinoja vaikeampien asioiden opetteluun. Meidän ensitemppuna toimii useimmiten ylävitosten heittäminen, joka kuuluu meidän porukan kansalaistaitoihin ja opetetaan kaikille uusille tulokkaille heti ensimmäisenä.

Tempputassuilun tulee olla hauskaa niin ihmiselle, kuin eläimellekin.Tässä joitain temppufilosofiani pääpiirteitä joita noudatan, tempputoverin lajista riippumatta


  • Positiivinen vahvistaminen. Pakotteet eivät kuulu temppuiluun.
  • Tarkkaile eläintä. Mistä se pitää, mikä sitä motivoi, mikä pitää motiivin yllä? Huomaa myös kun eläin alkaa väsyä ja lopeta temppuilu mielellään ennen kuin se ehtii kyllästyä ja turhautua. Usein kissan motivaatio ja niin kutsuttu toistonkestävyys kyllä kasvavat temppukokemuksen karttumisen myötä.
  • Temppuilu ei ole haudanvakavaa puuhaa. Älä ota suorituspaineita tai pelkää virheitä. Ei ole häpeä ottaa askelta taaksepäin jos joku temppu osoittautuu sillä hetkellä liian vaativaksi tai muuten epäsopivaksi. Eläin ei mene virheistä rikki, kunhan temputtaja ottaa niistä opikseen.
  • Sopivasti haastetta. Opeteltavat tehtävät ovat kaikista motivoivimpia silloin, kun kissan on mahdollista onnistua, mutta onnistuminen ei ole läpihuutojuttu. Kriteeriä, eli vaatimustasoa kannattaakin nostaa sitä mukaa, kun kissan temppukokemus karttuu.
  • Iloitse onnistumisista, opi virheistä.
  • Ota tempputoverisi laji- ja yksilökohtaiset piirteet huomioon.
  • Löydä itsellesi ja tempputoverillesi sopivin temppuilumuoto: millaiset temput sopivat teille parhaiten, millainen palkka, naksuttimen kanssa vai ilman?
  • Tekemällä oppii. On hyvä hallita tempputoverin lajiin, lajityypilliseen käyttäytymiseen ja operanttiin ehdollistamiseen perustuvan koulutusmenetelmän pääperiaatteisiin liittyvä teoriatietopohja. Lopullinen tieto lajista, yksilöstä ja sille sopivimmista tempputavoista syntyy kuitenkin käytännön kautta. Rohkeasti siis vaan temppuilemaan!
  • Temppuilu on ihmisen ja eläimen välistä suhdetta vahvistavaa toimintaa ja mukavaa vaihtelua arjen keskelle. Temppuilussa pääasia onkin, että kaikilla on hauskaa. Edetään siis eläimen ehdoilla, niin keneenkään ei kohdistu liikaa painetta, eikä temppuilu muutu stressaavaksi pakkopullaksi.
  • Jos jokin temppu ei ota sujuakseen, niin jätä se sikseen ja palaa myöhemmin asiaan. Kun homma ei sillä hetkellä suju, on silkkaa pään hakkaamista seinään yrittää vääntää väkisin. Usein tilanne päättyykin sekä omaan, että tempputoverin turhautumiseen ja keskittymisen herpaantumiseen, jolloin temppumotivaatio laskee ja kaikille jää tilanteesta paha maku suuhun.
  • Lopeta aina onnistumiseen, niin jokaiselle jää tempputuokiosta hyvä mieli.

Tempputassuilua harrastaessa on myös hyvä tiedostaa, ettei ole yksin. Kannattaakin siis ehdottomasti olla tekemisissä muiden kissojaan temppukouluttavien ihmisten kanssa, vaihtaa kokemuksia ja kysyä vinkkejä kissan koulutukseen. Esimerkiksi Facebookista löytyy kissan koulutukseen liittyvä ryhmä, jossa temppuharrastajat kertovat omista temppukokemuksistaan.

Netissä olevaa tietoa läpi kahlatessa kannattaa toki olla kriittinen ja punnita tarkkaan, minkälaisille mielipiteille, näkemyksille ja neuvoille antaa painoarvoa. Pyrin itsekin teksteissäni korostamaan, etten halua varsinaisesti neuvoa ketään, tai sanoa kenellekään miten hänen tulisi kissansa kanssa toimia, vaan kertoa nimenomaan omia kokemuksiani ja ajatuksiani kannustaakseni muita kokeilemaan temppuilua omien kissojensa kanssa ja etsimään lisätietoja aiheesta. 

Kissan koulutukseen voi käydä hakemassa neuvoa myös ohjatuilta kursseilta, joita jotkut koirakoulut järjestävät.

Tempputassuilu ei ole ydinfysiikkaa, eikä haudanvakavaa hommaa. Kaikista hauskinta temppuilu on silloin, kun siitä unohtaa kaikki suorituspaineet ja menee eläimen ehdoilla. Parhaimmillaan tempputassuilu vahvistaa ihmisen ja eläimen välistä suhdetta ja antaa syvän ymmärryksen eläimen lajityypillisistä ja yksilöllisistä piirteistä.

KUVAT ARI K.

torstai 19. marraskuuta 2015

Painajaisesta todeksi: kun kissa katoaa

Yksi valvotusti ulkoilevan kissan omistajan pahimmista painajaisista lienee se, kun kissa katoaa jälkiä jättämättä. Meillä tämä painajainen muuttui todeksi, kun Juju-kissa oli mitä ilmeisimmin saanut keploteltua ulko-oven kahvasta painamalla auki ja kadonnut illan pimeyteen.

Nyt kun kissa on saatu puolentoista vuorokauden seikkailuiltaan yhtenä kappaleena kotiin, ajattelin kirjoittaa aiheesta yhteenvedon sisältäen yleispäteviä neuvoja jotka olen aikoinaan (mm. ollessani mukana perustamassa sittemmin Etsijäkoiraliittoon sulautunutta Etsintäjoukot ry:tä) saanut, vinkit jotka sain tämän nimenomaisen tapauksen tiimoilta, yhdistettynä niihin vinkkeihin, joita olen aikaisempien omien kokemusteni kautta saanut.

Tämän kirjoituksen myötä haluan kiittää täydestä sydämestä kaikkia niitä ihania ihmisiä, jotka ovat myötäeläneet, antaneet vinkkejä, myötätuntoa, vertaistukea ja tarjonneet konkreettista apua. Vaikka kissamme ei tälläkertaa ollutkaan kateissa kuin reilun vuorokauden, olisin tullut kyllä aivan hulluksi ilman teitä. KIITOS, TE IHANAT IHMISET!

Korostan jälleen, että nämä "vinkit" pohjautuvat osittain omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini, eivätkä täten välttämättä ole kaikilta osin yleispäteviä keinoja, jotka toimisivat aukottomasti kaikkien karkulaisten kanssa. Jos et ole varma, miten oman kissasi kohdalla tulisi karkaustilanteessa toimia, ota yhteyttä oman paikkakuntasi löytöeläintaloon tai Etsijäkoiraliittoon. 

Kissa on utelias ja haluaa laajentaa reviiriään.
Kissa haluaa laajentaa reviiriään, tutustua ympäristöön, seikkailla. Siksi se karkaa, jos saa tilaisuuden.

Miksi kissa lähtee karkuun?


Ovi jää auki tai huonosti kiinni ja kissa huomaa tilaisuutensa koittaneen! Se on luontaisesti utelias tutkimaan ympäristöään ja tällaisissa tilanteissa tilaisuus tehnee varkaan, kun ovenraosta on helppo livahtaa laajentamaan maailmankuvaa.

Sen lisäksi, että kissa on petoeläin, se on pienen kokonsa vuoksi myös saaliseläin. Tämän takia kissalla on tarve piiloutua ja se tuntee olonsa turvalliseksi pienissä kolosissa. Kissojen näkökulmasta piilopaikoiksi saattavatkin kelvata sellaisetkin paikat, joita ihminen ei tule ajatelleeksikaan. On pusikoita ja metsiä, mutta myös asuintalojen varastojen alusia ja kompostintauksia.

Kissa onkin mestari piiloutumaan ja vaikka se tuskin lähtee kovinkaan kauas katoamispaikaltaan, ei sitä ihmissilmällä todellakaan välttämättä huomaa, vaikka kulkisi metrin päästä ohi. Mitä enemmän katoamispaikan yhteydessä on piilopaikkoja, sen epätodennäköisempää kissan löytäminen pelkällä omalla silmällä haravoimalla on.

Oman kokemukseni mukaan etenkin valvotusti ulkoilevien ja sisäkissojen karkaamiseen liittyy usein säikähdys, jonka seurauksena kissa sinkoaa horisonttiin. Uteliaana ja rohkeana ulkomaailmaan lähtenyt, mutta siihen tottumaton kissa saattaa säikähtää pientäkin ympäristöstä kuuluvaa ääntä, ylleen lankeavaa varjoa tai mitä tahansa odottamatonta ja lähteä vaistomaisesti karkuun.

Tällöinkään se tuskin lähtee kauas, mutta saattaa eksyä, jolloin se ei automaattisesti osaa enää kotiin, vaikka haluaisikin. Oman kokemukseni mukaan nämä ovat juuri niitä tilanteita, joissa kissa vain katoaa, eikä siitä näy eikä kuulu sen jälkeen vilahdustakaan. 

Myös sateinen sää saattaa pitää kissan piilossa, sen hakeutuessa jonnekin suojaan sadetta pitämään. Meidänkin Jujumme pysyi visusti piilossa läpi sateisen illan ja yön, mutta aamun tyyneydessä ryömi vihdoin läpimärkänä ihmisten ilmoille.

Eksynyt kissa
Kissa on taitava piiloutuja.

Miten saada eksynyt kissa takaisin kotiin?


Kun kissa on karannut säikähdyksen seurauksena, sitä voi olla todella haastava löytää pelkästään mahdollisia olinpaikkoja haravoimalla. Niinpä olenkin saanut kanssaihmisiltä ja oppinut oman kokemukseni kautta paljon hyviä kikkakolmosia, jolla yrittää opastaa mahdollisesti eksynyttä kissaa takaisin kotiin.

Huutelu


Jos huutelet kissaa, huutele mahdollisimman pienellä ja kissalle entuudestaan tutulla porukalla. Oman kokemukseni mukaan säikähdyksen takia karannut ja mitä ilmeisimmin siksi eksynyt kissa on useampaankin kertaan löytänyt takaisin kotiin tutun ihmisen äänen kuullessaan ja sen sijainnin paikallistaessaan.

Isolla, vieraalla ja metelöivällä porukalla liikkuminen taas saattaa säikyttää kissaa entisestään, jolloin se vähintäänkin jatkaa piileskelyään tai pahimmassa tapauksessa lähtee uudelleen karkuun, eksyen yhä kauemmas kodistaan.

Omistajan toimesta tapahtuvan ääntelyn ja huutelun ei välttämättä tarvitse olla pelkkää kissan nimen huhuilua
, vaan kaikenlainen ääntely, esimerkiksi äänekkäästä keskustelusta tai tuttujen (perheen omien) lasten leikkimisestä lähtevät äänet auttavat kissaa suunnistamaan takaisin kotiin.

Mikäli huhuilet kissaa samalla kun etsit sitä lähiympäristöstä, huolehdi että huhuilet vain, kun kuljet kotia kohti.
Mikäli huhuilet kissaa samalla kun kuljet poispäin kodista, saatat tahtomattasi houkutella sen entistä kauemmas kotikulmilta.

Jos vain suinkin mahdollista, kissan nimen huutelu tai muu tuttujen ihmisten toimesta tapahtuva ääntely kannattaa ainakin osittain ajoittaa aamuyöhön
, jolloin ympäristö on hiljainen, äänet kulkeutuvat puhtaimpina kauemmas ja kissakin uskaltaa ehkä kömpiä ulos piiloistaan ympäristön rauhoituttua. Kun ympäristön muut ylimääräiset äänet ovat hiljenneet, on ihmisenkin helpompi kuulla, mikäli kissa vastaa hänen huuteluunsa.

Ole huutelussasi sinnikäs. Älä luovuta, vaikkei ensimmäinen huutelukerta toisikaan toivottua lopputulosta. Niin omien kokemusteni myötä, kuin muiden asiasta kokemusta omaavien kanssa keskusteltuani on nimittäin osoittautunut, että huutelua saa toistaa usein ja jopa tunnin yhtäjaksoisissa pätkissä, että siitä on kissan löytymisen kannalta hyötyä.

oviauki
Auki jätetty ovi antaa karkulaiselle mahdollisuuden palata kotiin kaikessa rauhassa.

Ovi auki


Tämän vinkin sain viimeisimmän karkausepisodin tiimoilta. Toisinsanoen muut talon eläimet lukkojen taakse, etteivät ne pääse karkuun ja ovi/ikkuna raolleen, jotta karkulainen saa palata kotiin kaikessa rauhassa ja omaan tahtiinsa. Suhtauduin tähän vinkkiin alkuun hieman skeptisesti. Näinköhän siitä on mitään hyötyä, jos kissa kerran on eksyksissä, eikä edes välttämättä osaa tulla kotiovelle asti. 

Vaikkei meidän Juju suoranaisesti tullutkaan itse ovesta sisään, niin uskon avonaisella ovella yhdistettynä sinnikkääseen ja eri vuorokaudenaikoina tapahtuneeseen huuteluun olleen merkittävä rooli siinä, että Juju saatiin kotiin. Mikäli en olisi sitä tuosta läheisestä pensasaidasta löytänyt, olisi ollut vain ajan kysymys, milloin se olisi itse kävellyt avonaisesta ovesta sisään.

Mikäli jonkin kulkuväylän pitäminen avoinna on talouden muiden lemmikkieläinten kannalta turvallista, suosittelen oman kokemukseni perusteella ehdottomasti kokeilemaan!

Ilmoita kissan katoamisesta löytölään
Kun löytölää on informoitu kadonneesta kissata, he osaavat reagoida tuntomerkkeihin sopivan kissan osuessa kohdalle.

Ilmoita löytölälle


Kun lemmikki katoaa, siitä tulisi ilmoittaa mahdollisimman pian paikkakuntasi löytöeläimistä vastaavalle löytöeläintalolle. Näin siellä päässä osataan reagoida, mikäli heille päätyy kissasi tuntomerkkeihin sopiva eläin. 

On sanottu, että harva löytölään päätyneistä kissoista pääsee enää takaisin alkuperäiseen kotiinsa, joten senkin puolesta on erittäin tärkeää informoida löytöeläintaloa kissan katoamisesta ja siitä, että sillä on koti.

Tunnistusmerkintä, eli mikrosiru auttaa myös löytölään päätyneen kissan ja sen alkuperäisen omistajan yhteensaattamisessa, joten kissan tunnistusmerkintä mikrosiruttamalla on myös yksi hyvä varotoimenpide kissan karkaamisen varalta.

Muista ilmoittaa löytölälle myös, kun kissasi löytyy. Näin he eivät jää turhaan siihen käsitykseen, että kissasi on edelleen karkuteillä.

Ilmoita kissan katoamisesta kanssaihmisille
Kissan katoamisesta kannattaa ilmoittaa niin sosiaalisessa mediassa, kuin kaupan seinälläkin.

Ilmoita kanssaihmisille


Valvomattomasti ulkoilevaan kissaan kukaan tuskin kiinnittää lähtökohtaisesti sen kummempaa huomiota, sillä automaattioletus lienee, että kissa omatoimiulkoilee tarkoituksella. Siksi onkin erittäin tärkeää tehdä ympäristölle ja lähiseudun ihmisille tiedettäväksi, että kissasi on karkuteillä.

Kuvallisia ilmoituksia kannattaa viedä lähiseudun kauppojen yms. ilmoitustaululle ja pyytää ottamaan kaikista näköhavainnoista yhteyttä kissan omistajaan. Tarvittaessa ilmoituksia voi viedä myös lyhtypylväisiin (älä niittaa ilmoituksia eläviin puihin!) tai muihin tolppiin. 

Tämän lisäksi sosiaalinen media on erittäin tehokas väylä, jota kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Esimerkiksi Facebookissa on useita valtakunnallisia ja paikallisia lemmikkieläinten katoamisilmoituksiin keskittyneitä ryhmiä, joiden lisäksi karkurista kannattaa ilmoittaa myös paikallisessa kaupunginosaryhmässä. 

Loukutus voi olla ainoa vaihtoehto saada karannut kissa kiinni.
Loukutus tulee kysymykseen, jos kissaa ei muilla keinoin saada kiinni.

Loukuta


Mikäli kissaa ei sitkeästä huutelusta huolimatta näy tai kuulu, voi ainoa vaihtoehto olla kissan loukutus. Loukutuksella tarkoitetaan esimerkiksi supiloukun virittämistä alueelle, jossa kissa todennäköisesti liikkuu. Loukun menoaukko viritetään ylös ja sen perälle laitetaan voimakashajuista (ja tiedettävästi kissan mielestä herkullista) ruokaa. Kun eläin menee loukkuun ruuan perässä, se laukaisee samalla menoluukun kiinni ja jää kirjaimellisesti loukkuun.

Loukkuna käytetään aina ns. elävänä pyydystävää loukkua, joka ei oikein toimiessaan vahingoita sinne mennyttä eläintä millään tavalla. Loukun laukaisumekanismin toiminta ja herkkyys kannattaa kuitenkin aina tarkistaa ennen tositoimiin ryhtymistä.

Mikäli loukutukseen päädytään, on kissan omistajan sitouduttava siihen sataprosenttisesti. Loukutukseen ei riitä pelkkä loukun asentaminen ja virittäminen paikoilleen, vaan se tulee käydä tarkistamassa säännöllisin väliajoin, vähintään kerran päivässä, ettei kissa tai loukkuun mennyt muu eläin joudu virumaan siellä kohtuuttoman pitkiä aikoja. Liian usein loukulla ei kuitenkaan kannata ravata. Eläin ei välttämättä uskalla mennä loukkuun, jos sen ympärillä käy jatkuva kuhina.

Loukun asettamiseen tulee aina kysyä maanomistajan lupa, eikä sitä voi omin lupineen sijoittaa aivan minne tahansa. Jos loukun joutuu asettamaan vähänkin julkiselle paikalle, kannattaa sen yhteyteen laittaa lappu, jossa selvennetään loukun käyttötarkoitus. Näin pyritään ehkäisemään loukusta mahdollisesti syntyvät väärät käsitykset (eli että kyseessä ei ole luvaton salametsästys tai eläintä vahingoittava toiminta) ja loukkuun mahdollisesti kohdistettava, joskin hyvää tarkoittava ilkivalta. 

Mikäli loukkuun menee väärä kissa tai luonnonvarainen eläin, se päästetään pois ja viritetään loukku uudelleen.

Talvella loukutus vaatii erityistä huolellisuutta, sillä sen lisäksi, että kovilla pakkasilla loukkuun joutunut eläin on hyvin altis kylmettymiselle, myös syöttinä käytetty ruoka jäätyy nopeasti, jolloin sen haju ei enää houkuttele kissaa luokseen.

Kissan kadotessa loukkua voi pyytää lainaksi oman paikkakuntansa eläinsuojeluyhdistykseltä, löytöeläintalolta tai metsästysseuralta. Useimmiten loukut luovutetaan lainaksi muutaman kymmenen euron panttisummaa vastaan, jonka saa takaisin loukun palautuksen yhteydessä.

Etsijäkoira voi auttaa piilossa olevan eläimen olinalueen kartoituksessa.
Etsijäkoira aistii kissan läsnäolon silloinkin, kun ihmisen aistit eivät siihen riitä.

Pyydä etsijäkoira apuun


Joskus voi olla mahdoton päätellä, missä kissa tarkkaan ottaen liikkuu ja mikä olisi optimaalisin paikka loukulle. Tällöin etsijäkoirasta voi olla suuri apu.

Etsijäkoirat ovat kadonneiden lemmikkieläinten etsintään koulutettuja koiria, joiden avulla voidaan rajata alue, missä kadonnut eläin liikkuu. Etsijäkoiran ei ole tarkoitus johdattaa ihmistä suoraan kadonneen eläimen luo, sillä se saattaisi säikyttää karkulaisen ja saada sen pakenemaan, jolloin etsintä vaikeutuu entisestään. Etsijäkoiran avulla voidaan sensijaan kartoittaa alue, mihin mahdollinen loukku kannattaa sijoittaa tai muut etsintätoimet keskittää.

Suositellaan, että kaikista talouden lemmikkieläimistä otettaisiin tuppo karvaa tiiviisiin minigrip-pusseihin. Jokaisen talouden lemmikin karvatuppo laitetaan omaan pussiinsa ja tuppo uusitaan noin puolen vuoden välein, jotta etsijäkoiralle annettava hajunäyte olisi katoamisen sattuessa mahdollisimman tuore. 

Yksilölliset hajunäytteet ovat tärkeitä, sillä varsinkin monieläintalouksien eläintarvikkeissa, kuten nukkumapedeissä voi olla sekoittuneena useita eri hajuja, jolloin etsijäkoiran on vaikea paikallistaa niiden joukosta juuri kadonneen eläimen haju. 

Minulla on ollut tarkoituksena ottaa meidän ötököistä karvatupot talteen, mutta enhän minä sitten ehtinytkään tuumasta toimeen, ennen kuin tämä karkausepisodi tapahtui. Nyt täytyykin kaivaa Furminator heti esille, ja kammata jokaisesta eläimestä kunnon tupot omiin pussukoihinsa. Koskaan ei tiedä, milloin niitä tarvitsee!

Miten karkulaiset saatu takaisin kotiin?
Oma koti kullan kallis

Miten saimme oman karkulaisemme kotiin ja miten olemme toimineet aikaisempien kanssa?


Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, ettei tämä ole ensimmäinen kerta, kun joku kissoistani lähtee yön yli kestäneille reissuilleen.

Valtsun karkureissu kesti neljä päivää.
Valtsu-kissan karkureissu kesti neljä päivää ja päättyi tuttujen lasten leikin ääniin.

Lapsuudenkodin Valtsu


Ensimmäinen tällainen kokemus minulla on lapsuudesta, kun lapsuudenkotini nyt jo edesmennyt Valtsu-kissa paineli häntä töttöröllä ovesta ulos ja oli monta päivää poissa. Levittelimme kauppojen seinille ilmoituksia, mutta yhtään yhteydenottoa ei tullut. Surimme ja varauduimme siihen, ettemme tulisi enää koskaan näkemään Valtsua.

Oli kesäloma ja saimme naapurin lasten kanssa valvoa hieman tavallista myöhempään. Oli lämmin ja valoisa kesäyö ja leikimme naapurin kavereidemme kanssa pihalla äänekkäästi yömyöhälle. Seuraavana aamuna heräämme ovikellon soittoon, kun naapurit tulivat kysymään, että onkohan se teidän kissa tuolla kun maukuu. Ja ei kun takapihan ovea avaamaan ja siellähän se Valtsu oli, aivan yhtenä kappaleena! 

Jälkikäteen tulimme siihen tulokseen, että Valtsu oli todennäköisesti eksynyt ja yöllä oli kuullut meidän tuttujen lasten äänet ja osannut suunnistaa niiden avulla kotiin.

mestarikarkuri
Mestarikarkuri Miisu säikäytti emäntänsä lähtiessään vielä vanhoina päivinäkin seikkailemaan.

Mestarikarkuri Miisu


Miisu tuli minulle aikuisena, iäkkäänä kodinvaihtajana, omatoimiulkoiltuaan koko senastisen elämänsä. Meillä se sitten siirtyi aktiiviseen valvottuun ulkoiluun. Kerran se sitten pääsi karkuun, eikä siitä kuulunut tai näkynyt merkkiäkään. Tuli ilta, tuli yö, ei jälkeäkään kissasta.
Jätin kuistille kukkurallisen kupin ruokaa, ajatellen sen houkuttelevan kissan kotiin. Vielä mitä! Kissa oli käynyt kuistilla vaivihkaa imuroimassa ruuat parempiin suihin ja jatkanut sitten tyytyväisenä seikkailujaan ilman, että olin edelleenkään nähnyt siitä vilaustakaan.

Tässä onkin syy, miksi sittemmin olen karsastanut pelkän ruuan laittamista kuistille houkuttimeksi, sillä pahimmillaan se vain pidentää kissan karkureissua. Kun ruokahuolto pelaa, ei kissalla ole mikään kiire kotiin. Mikäli ihminen ei pysty reagoimaan täysin reaaliaikaisesti kissan liikkeisiin, onkin mielestäni parempi yhdistää ruualla houkuttelu loukutukseen tai jättää kissan ruokkiminen kokonaan sikseen. 

Tämä kissa tuskin oli missään vaiheessa eksyksissä, mutta pois näkyvistä se pysyi todella taitavasti. Naapuri oli lähdössä koiriensa kanssa lenkille ja tuli siinä sitten oven taakse kyselemään, että joko kissa on löytynyt. Jäin siinä sitten hetkeksi rupattelemaan naapurin kanssa, jonka seurauksena kissa ilmestyi kulman takaa ja sain sen pelkästään puhumalla seuraamaan itseäni ovesta sisään.

Tutun ihmisäänen kuulemista karkurin johdattelussa kotiin ei siis missään nimessä sovi väheksyä!

juju
Tämä herra aiheutti omistajilleen sydämentykytyksiä avattuaan oven ja paineltuaan illan pimeyteen.

... ja viimeisin: Jujun taidonnäyte 


Meillä nyt hitusen alle vuoden asustellut, 10 kk ikäisenä kodinvaihtajana tullut Juju-kissa oli onnistunut mitä ilmeisimmin keplottelemaan kodinhoitohuoneemme ulko-oven auki. Kun huomasimme oven olevan auki, kasasin kissat kutsuhuudolla kasaan ja laskimme pääluvun. Yksi kissa puuttui.

Syöksyin ulos ovesta ja kuulin läheisestä pensasaidasta tuttua mää'intää. Yritin houkutella kissaa luokse, mutta samassa hetkessä se mitä ilmeisimmin säikähti jotain ja sinkosi horisonttiin, kadoten illan pimeyteen.

Tämän jälkeen huhuilimme sitä järjestelmällisesti eri vuorokaudenaikoihin. Päivällä, illalla ja mies aamuyöstä ennen töihinlähtöä. Leikimme myös koiran kanssa pihalla tuottaen tarkoituksellista ääntä, jotta kissa osaisi suunnistaa takaisin kotiinsa. Eksymisen puolesta nimittäin puhui se, ettei kukaan naapureistakaan ollut nähnyt vilaustakaan kissasta. 

Lisäksi pidimme kodinhoitohuoneen ovea hetkisen raollaan, jotta kissalla olisi mahdollisuus itse tulla suoraan siitä ovesta sisälle, josta oli lähtenytkin. 

Juju oli ollut noin 1½ vuorokautta kateissa, kun olin lähdössä aamulla koiran kanssa pihalle. Näin läheisessä kuusiaidassa jotain omituista, luullen ensin, ettei se ole mitään. Kutsuin kuitenkin samalla kissaa nimeltä ja pensasaita vastasi tutulla äänellä "miau".

Ei kun koira sisään ja taskut täyteen namia ja kissaa houkuttelemaan. Herkut osoittautuivat tarpeettomiksi, kun kissa juoksi puskien luokseni ja sain kannettua sen suoraan sisään.

Uskon, että tässä tapauksessa Juju saatiin takaisin tuttuihin maisemiin järjestelmällisellä huutelulla ja huhuilulla, ääntä pitämällä ja oven pitämisellä auki. Mikäli en olisi löytänyt kissaa pensasaidasta, olisi ollut vain ajan kysymys, kun se olisi itse kävellyt avonaisesta ovesta sisään.

Loppu hyvin, kaikki hyvin!


Kissan kadotessa on ensisijaisen tärkeää pysyä rauhallisena ja ryhtyä välittömiin etsintätoimenpiteisiin. Yksin ei kissansa katoamisen ja etsimisen kanssa tarvitse selvitä, vaan apua on saatavilla, sitä kannattaa ehdottomasti pyytää ja kaikki tarjottu ja tarjolla oleva apu ottaa vastaan!

KUVAT ARI K.

Tärkeitä linkkejä:


tiistai 17. marraskuuta 2015

Kissa ei ole koira

Edellinen kirjoitukseni herätti ilahduttavan paljon keskustelua sosiaalisen median puolella. Esille tuli paljon näkemyksiä ja mielipiteitä, ja tunsin niiden myötä tarpeelliseksi avata vielä kerran oman näkökantani taustalla olevia ajatuksia.

Korostan kyseessä olevan edelleenkin vain ja ainoastaan omat henkilökohtaiset näkemykseni, enkä ole ammatiltani eläintenkouluttaja.

Kissa ei ole koira.


Ensimmäinen ja silmiinpistävin keskusteluissa esilletullut väite oli se, että kissaa ja koiraa tulisi kouluttaa tismalleen samalla tavalla. Minun päinvastaista näkemystäni kritisoitiin rankasti, ehkä osittain siksi, etten blogitekstin tiivistämisen huumassa ollut hoksannut avata mielipiteeni taustoja riittävän selkeästi. Niinpä teen sen tässä ja nyt.

Kuten olen itsekin jo kertaalleen todennut, niin oppimisen perusperiaatteiden osalta näin on. Eläin kuin eläin oppii, kun se palkitaan toivotusta käytöksestä. Näin ovat toimineet kaikki ne minunkin kouluttamani eläimet, kesyrotista koirien ja kissojen kautta poneihin ja hevosiin. Tästä ei kukaan liene eri mieltä?

Se, missä minun ja joidenkin kanssakeskustelijoiden näkemykset eroavat on se, voidaanko koulutuksessa käytännön tasolla noudattaa aina tismalleen samaa kaavaa, koulutettavan eläimen lajista riippumatta? Minä olen sitä mieltä, ettei voi. 

Jos nyt otetaan vertailuun nämä perinteiset vertailukohteet, eli kissa ja koira. Molemmat oppivat toimimaan ihmisen toivomalla tavalla, kun ne palkitaan oikea-aikaisesti oikeasta toiminnasta. Erot tulevatkin mielestäni ensinnäkin siitä, miten kyseisen lajin edustajat ovat motivoitavissa ja motivaatio ylläpidettävissä. Tähän kokonaisuuteen liittyy mielestäni olennaisilta osin myös toistonkestävyys, eli se, kuinka monta kertaa peräkkäin eläin on valmis toistamaan siltä pyydetyn asian tekemisen.

Nämä ovat asioita, jotka ovat lajin kuin lajin sisällä yksilökohtaisia ja paranevat useimmtien temppuilun ja osaamistason nousun myötä, mutta uskallan väittää, että etenkin temppuilun alkuvaiheessa on huomattavasti helpompaa tappaa kissan, kuin koiran motivaatio.

Toinen mielestäni olennainen kissan ja koiran erottava seikka on paineen- ja turhautumisensietokyky ja se, miten motivaatio lähtökohtaisesti säilyy tilanteissa, joissa eläin ei tiedä tai ole varma, mitä siltä halutaan. 

Molemmat kyllä varmasti yrittävät ratkaista ongelmaa itsenäisesti, mutta jos se ei onnistu, niin koira lienee se, jolla motivaatio on tässä tilanteessa helpompi säilyttää. Siinä, missä koira jäänee paikalle odottamaan ihmiseltä lisäohjeita, kissa todennee, että anti olla ja poistuu paikalta.

Kissan kesyyntymishistoria on erilainen kuin koiralla.

Kesyyntymishistorialla on oma merkityksensä lajien välisissä koulutuseroissa


Se, miten lajien toisistaan eroava kesyyntymishistoria vaikuttaa tilanteeseen, on mielestäni aivan ilmiselvää. Ihminen lienee kautta aikojen vaikuttanut siihen, millaiset koirayksilöt ovat päässeet jatkamaan sukuaan. Näin ihminen on aikojen saatossa vaikuttanut myös siihen, että koirilla ovat korostuneet ne piirteet, jotka tekevät siitä potentiaalisen ja toimivan yhteistyökumppanin nimenomaan ihmiselle.

Kissalla luonneominaisuuksien jalostaminen taas on ollut huomattavasti vähäisempää, käsittääkseni voitaneen sanoa jopa olematonta, sillä sen ei ole ollut tarvis tehdä juurikaan muuta, kuin pitää jyrsijät loitolla ihmisasutusten liepeiltä. Tämänhän se on jo alunalkaenkin lajinsa puolesta osannut, ilman sen suurempaa valikoivan jalostuksen tarvetta.

Egyptissä kissoja lienee käytetty myös ihmisen apuna linnunmetsästyksessä, mutta eläin siinä käsityksessä, että tämäkään metsästystapa ei edellyttänyt kissalta samanlaista ihmisen taholta tapahtuvaa ohjattavuutta, kuin koiralta.

Tämä ei edelleenkään tarkoita sitä, että kissa olisi mahdoton koulutettava, vaan sitä, että sen kanssa koulutusasioita on mielestäni käytännön tasolla lähestyttävä hieman eri kulmasta kuin koiraa koulutettaessa.


Kissaa ei voi vaatia toimimaan koiran viettikäytöksen mukaan

Kissaa ei voi vaatia toimimaan koiran lajityypillisen käytöksen mukaan


Kissalle ja koiralle voi ja tottakai tuleekin opettaa paljon samoja asioita, kuten esimerkiksi käsittelyä ja hoitotoimenpiteitä. Jotkin koiran koulutusmuodot ja niihin liittyvät lajit taas perustuvat niin vahvasti sen lajityypillisten käytösmallien, kuten saalistusketjun tai sen jalostuksella korostettujen osien hyödyntämiseen, ettei mielestäni ole realistista edellyttää kissalta samanlaisia, koiran luontaiseen käytökseen perustuvia suorituksia. Tämän takia on mielestäni vaarallista väittää kissaa ja koiraa voitavan kouluttaa tismalleen samalla tavalla, etenkin silloin, jos tätä väitettä ei samassa asiayhteydessä avata millään tavalla. 

Kissojen omien käytösmallien hyödyntämisestä olen kuullut puhuttavan verrattain vähän. Miten esimerkiksi kissan luontaista saalistustapaa tai sen osia voisi hyödyntää koulutuksessa nimenomaan kissalle, eikä koiralle luontevimmalla tavalla?

Kun puhutaan minun edellisen kirjoitukseni lähtökohdista, eli siitä oletuksesta että kissojen temppukoulutuksesta kiinnostunut vasta-alkaja saa kipinän kokeilla temppuja oman kissansa kanssa, on mielestäni pelottavaa antaa sellaista signaalia, että kissasta voi, tai suorastaan pitäisikin kouluttaa pieni koira.  

Ainakin omasta mielestäni temppuilu on huomattavasti helpompaa ja yleisen henkisen hyvinvoinnin kannalta turvallisempaa aloitella hieman pienemmin tavoittein. Kissan kanssa kun voi temppuilla ilman, että tavoitteena olisi yrittää tehdä siitä pientä koiraa.

Toki kaikki ihmisen ja kissan välinen yhteinen tekeminen on hyväksi, mutta sen ei mielestäni tulisi olla mikään itseisarvo tai meriitti, että kissa käyttäytyy kuin koira.

KUVAT ARI K.


Lähteet:

Tunturisusi

EDIT: Muokkasin jälkikäteen tekstiäni hieman ja poistin sieltä viitteelliset viittaukset vanhentuneeseen "viettiteoriaan". Nämä "vietit" kun eivät olleet kirjoitukseni pääasiallinen pointti, enkä halua tekstini sanoman menevän keneltäkään ohi sen takia, että olen maallikkona käyttänyt vääränlaisia termejä.