torstai 28. kesäkuuta 2018

Maatiaiskissan arvostuksessa on parannettavaa


Näin vuosikausia maatiaiskissan arvostuksen kohentamiseksi ja maineen parantamiseksi aktiivisesti töitä tehneenä henkilönä on ollut ilahduttavaa havaita asian tiimoilta viimeaikoina käydyn vilkasta julkista keskustelua. Ongelma on todellinen ja siitä on syytä puhua ääneen. Keskustelu olisi kuitenkin kaikista hedelmällisintä, jos sen jokainen osapuoli perustaisi näkemyksensä olemassa oleviin faktoihin ja pysyisi niissä. Tämän johdosta haluaisinkin kommentoida Helsingin Uutisten numerossa 50 (27.6.2018) julkaistua Saku Vainikaisen mielipidekirjoitusta Kissoista levitetään väärää tietoa, jossa hän omien sanojensa mukaan oikaisee asiavirheitä, vaikka todellisuudessa hänen oma kirjoituksensa vilisee niitä.


Nykyinen kissanpito ei ole viikinkien vastuulla


Vainikainen vetoaa kirjoituksessaan siihen, että kissa on ”ollut osa Suomen luontoa viikinkien ajoista asti”. Täytyy kuitenkin huomata, ettei Afrikasta peräisin oleva kissa säily hengissä Suomen ankarista talvista ilman ihmisen tarjoamaa suojaa ja ravintoa, mikä on mainittu myös Suomen kansallisessa vieraslajistrategiassa. Asiavirhe numero yksi onkin antaa olettaa, että Suomen tämänhetkiset villiintyneet kissapopulaatiot olisivat yksi yhteen viikinkiaikaisten kissapopulaatioiden kanssa, jotka olisivat selvinneet tähän päivään asti Suomen luonnossa ilman minkäänlaista ihmisen myötävaikutusta. Suomen maatiaiskissan geneettinen pohja on toki mitä todennäköisimmin idän reiteille suuntautuneiden skandinaavien eli varjagien mukanaan tuomissa kissoissa, mutta nykyisistä villiintyneistä kissapopulaatioista ei kyllä ole syytä työntää vastuuta viikinkien niskoille, varsinkaan jos se tarkoittaa sitä, että nykyihminen pesee sen varjolla kätensä pois asiasta. Lisäksi tulee huomioida kissojen aseman ja -pitokulttuurin olleen viikinkiajalla muutenkin täysin erilainen kuin tänäpäivänä. Viikinkien tiedetään esimerkiksi kasvattaneen kissoja laajamittaisesti turkiksiksi, mikä vaikuttaa meistä nykyihmisistä täysin pöyristyttävältä ajatukselta. Niinpä vuosisatojen takaiseen kissanpitokulttuuriin vetoaminen ei kokonaisuudessaan kestä lähempää tarkastelua.

Tästä päästäänkin aasinsillalla koko tekstiä leimaavaan virheelliseen lähtöoletukseen, jossa Vainikainen erottaa villiintyneet kissat ja ”kotieläiminä” toimivat kissat täysin toisistaan. Kyseessä on laaja kokonaisuus lähtien siitä, ettei maatiaiskissalla nähdä olevan rahallista arvoa, sen hoitotoimenpiteisiin ei olla valmiita satsaamaan ja tämä mahdollistaa osaltaan villiintyneiden populaatioiden syntymisen kerta toisensa jälkeen. Toisin sanoen villiintyneet kesykissat ovat tänäpäivänä suoraa seurausta maatiaiskissan kohtaamasta arvostuksen puutteesta, eikä näitä asioita voi mitenkään erottaa toisistaan, mikäli tilanteesta haluaa muodostaa totuudenmukaisen käsityksen. Ainoat kissat jotka oikeasti saavat arvostusta osakseen, ovat rekisteröidyt rotukissat ja ne taas puolestaan edustavat melko marginaalista osaa koko Suomen alueen kissakannasta.

Vainikainen antaa kirjoituksessaan ymmärtää, että luontoon villiintyneet kissapopulaatiot olisivat jokin ikiaikainen asia joka olisi ollut aina olemassa, eikä nykyisillä ”kotieläinkissoilla” olisi mitään tekemistä näiden villiintyneiden kissojen kanssa. Uusia villiintyviä populaatioita syntyy kuitenkin tähän maahan valitettavasti ihan koko ajan ja se kertoo mielestäni jo ihan riittävän selvästi siitä, ettei maatiaiskissan arvostus ole maassamme todellakaan riittävällä, saatika ihanteellisella tasolla.


Laki ei yksiselitteisesti hyväksy kissan valvomatonta ulkoilua


Mitä tulee kissan valvomatonta ulkoilua koskevaan lainsäädäntöön, niin muun muassa poliisin ylijohto on julkisesti määritellyt kissan omatoimiulkoilun lainvastaiseksi ja omistajansa pihan ja suoran valvonnan ulkopuolella olevan kissan heitteillejätetyksi. He, jotka ovat asiayhteydessä tai toisessa näin väittäneet eivät siis ole tehneet asiavirhettä, vaan sellaiseen on sorruttu vain ja ainoastaan Vainikaisen itsensä toimesta. Siinä hän tosin on oikeassa, ettei kissa ole lainsuojaton. Vastaantulevaa kesyä lemmikkikissaa ei siis saa tappaa, vaan se tulee kiinni otettaessa toimittaa lähimpään löytöeläinsuojaan. Villiintyneen ja kesyn kissan erottaminen toisistaan pelkän käyttäytymisen perusteella ei puolestaan ole aivan niin yksinkertaista kuin Vainikainen antaa ymmärtää. Kesyistäkin kesyin lemmikkikissa saattaa mennä paniikkiin ja hurjistua loukkuun joutuessaan, jolloin se saattaa näyttäytyä villiintyneenä todellisuudessa kuitenkaan olematta sitä. Lisäksi yksittäisen ihmisen voi olla hankala päätellä, kuinka suuren osan ravinnostaan kissayksilö pyydystää luonnosta. Tämän johdosta yhdenkään maallikon ei tulisi koskaan yrittää määritellä kissan kesyyden tai villiintyneisyyden tasoa omin päin, vaan arvio tulisi aina antaa asiantuntijan tehtäväksi.


Kissa haitallisena vieraslajina


Kansallisessa vieraslajistrategiassamme mainitaan, että Suomen ankarat talvet karsivat tällä hetkellä villiintyneitä kissapopulaatioita, mutta ilmastonmuutoksen ja sen seurauksena lauhtuvan ilmaston myötä on mahdollista, ellei jopa todennäköistä, että olosuhteet myös täällä Pohjolassa muuttuvat kissoille entistä suotuisammiksi. Tällöin villiintyneiden kissojen määrä ja sen myötä niistä paikalliselle lajistolle koituva uhka kasvaa ja muuttuu vielä nykyistäkin todellisemmaksi. Lisäksi on erittäin harhaanjohtavaa väittää ettei kissa olisi hävittänyt yhtään paikallista lajia, sillä todellisuudessa asiaa ei ole juurikaan tutkittu, eikä meillä täten ole tietoa asian todellisesta tolasta suuntaan tai toiseen.

EU:n vieraslajiasetus tulee meilläkin pian voimaan ja syrjäyttää kansallisen vieraslajistrategiamme. On otettava huomioon, että tälläkin hetkellä EU:n vieraslajilistasta löytyy eläinlajeja, joita ihmiset ovat tottuneet pitämään lemmikkeinä. Kissaa sieltä ei vielä toistaiseksi löydy, mutta on silkkaa itsepetosta ajatella kissan lemmikkieläinstatuksen suojelevan sitä vieraslajilistalle joutumiselta, mikäli sen paikallisille ekosysteemeille aiheuttamat vahingot antavat siihen riittävästi aihetta. EU:n vieraslajiasetus tulee esimerkiksi supikoiran kohdalla tarkoittamaan sitä, ettei loukkaantuneita ja kiinni otettuja supikoiria saa enää vapauttaa luontoon, vaan ne tulee lopettaa. Supikoirien pidosta ja kasvatuksesta tulee niin ikään vieraslajiasetuksen voimaanastumisen myötä laitonta. En haluaisi millään uskoa, että kissaihmiset olisivat valmiita kokeilemaan EU:n sietokykyä sen suhteen, kuinka paljon kissojen pitää aiheuttaa vahinkoa luonnolle ennen kuin siihen puututaan lain tasolla.

Kun tarkastellaan tilannetta kokonaisuutena, voidaan todeta, etteivät villiintyneisiin kissapopulaatioihin ja valvomattomasti ulkoileviin kissoihin liittyvät ongelmat koske vain niiden luonnolle tekemiä tuhoja, vaan ongelmavyyhtiin liittyy myös kissan omaa hyvinvointia koskevat eläinsuojelulliset tekijät, kuten turvallisuusuhat, onnettomuusriskit ja kissan terveydentilan ja käytösmuutosten seuraamisen hankaluus. Toisin kuin Vainikainen väittää, ihminen ei suinkaan ole valvomattaulkoilevalle kissalle todellakaan ainoa olemassaoleva turvallisuusuhka, vaan niitä muodostavat myös erilaiset tapaturmat ja onnettomuudet, joiden seurauksista omatoimiulkoilevan kissan omistaja jää helposti pimentoon.


Omistajan rikosoikeudellinen vastuu kissansa tekemistä tuhoista


Mitä tulee omistajan vastuuseen kissansa tappamista linnuista, niin kyse ei ole hautajaisista, kuten Vainikainen itsekin varmasti tietää, vaan riihikuivasta rahasta. Vaikka laissa ei pesimärauhan olekaan erikseen mainittu koskevan kissoja, niin se kuitenkin kieltää melko yksiselitteisesti lintujen häiritsemisen ja tappamisen pesimärauhan aikana, jolloin kissan omistaja on luonnollisestikin oikeudellisessa vastuussa kissansa pesimärauhan aikana tappamista linnuista. Tämän lisäksi Suomessa on kosolti kissan luontaisiin saaliseläimiin kuuluvia rauhoitettuja eläinlajeja kuten lintuja, jyrsijöitä ja matelijoita, joista on jokaisesta säädetty lajikohtainen rahallinen korvausarvo. Mikäli kissa tappaa rauhoitettuja eläimiä, on omistajansa korvausvastuussa myös niistä.

Onkin kaiken olemassa olevan tiedon valossa surullista, miten Vainikaisen mielipidekirjoitusten kaltaisilla tietämättömillä ulostuloilla vesitetään monien ihmisten kissojen arvostuksen parantamisen eteen tekemä pitkäjänteinen työ. Kaikki Vainikaisen tekstin väittämät kissan arvostuksen korkeasta tasosta kun ovat helposti ja verrattain pienellä vaivalla osoitettavissa täysin perusteettomiksi.

Kissalla on maassamme yli tuhatvuotinen historia ja toivottavasti vielä pitkä ja hyvä tulevaisuus edessään. Viikinkiaikaisen kissanpitokulttuurin ihannointi ja siinä pysyminen ei takaa alueemme arvokkaalle ja alkuperäiselle kissatyypille kovinkaan hohdokkaita tulevaisuudennäkymiä. Ainoa tapa varmistaa maatiaiskissan hyvinvointi nyt ja tulevaisuudessa on tunnistaa ja tunnustaa tosiasiat eli puutteet kissan arvostuksessa, sekä alkaa toimia aktiivisesti ja yhtenä rintamana näiden puutteiden korjaamiseksi.


Sari Toivola
Kissaihminen, eläinsuojelija, viikinkiaikaan ja suomalaisen maatiaiskissan historiaan perehtynyt historiaharrastaja

Vainikaisen mielipidekirjoitus löytyy myös Helsingin Uutisten näköislehdestä, sivulta 9.

maanantai 29. tammikuuta 2018

Tempputassujen tammikuu viikko 5: Tekemällä oppii!

Nyt on Tempputassujen tammikuu, mikä tarkoittaa siis sitä, että blogi päivittyy tammikuussa 2018 joka viikko koulutusaiheisella postauksella. Kirjoituksissa käydään läpi viisi allekirjoittaneen toimintaa määrittävää ohjenuoraa, jotka muodostavat temppufilosofiani ytimen. Toivottavasti löydätte näistä ajatusten hippusista eväitä uudelle alkaneelle temppuvuodelle 2018!

Yleisen teoriapohjan merkitystä eläinten koulutuksessa ei sovi vähätellä. On hyvä tuntea ja hallita kouluttamansa eläimen lajityypilliset piirteet ja käyttämiensä koulutusmenetelmien pääperiaatteet, jotta niitä on mahdollista soveltaa käytännön elämässä.

Omaa toimintaani eläinten kanssa määrittää ennakkoluuloton tekemisen meininki. Eläinten kanssa tekeminen ja tekemällä oppiminen on auttanut minua harjaantumaan eläinten yksilöllisten piirteiden tunnistamisessa ja oman toiminnan mukauttamisessa vastaamaan kunkin yksilön tarpeisiin.

Vaikka oppimisen teoria onkin yleispätevä ja oppimisprosessi eläimillä lajiin katsomatta jokseenkin sama, on teoriaa kuitenkin osattava soveltaa käytäntöön ja sitä oppia ei millään muulla tavalla saa, kuin tekemällä ja kokeilemalla, yrityksen ja erehdyksen kautta.

Joten ei muuta kuin rohkeasti temppuilemaan ja kouluttamaan sekä itseä, että eläimiä. Oppimisen ja oivaltamisen iloa! :)

maanantai 22. tammikuuta 2018

Temmpputassujen tammikuu viikko 4: Iloitse onnistumisista

Nyt on Tempputassujen tammikuu, mikä tarkoittaa siis sitä, että blogi päivittyy tammikuussa 2018 joka viikko koulutusaiheisella postauksella. Kirjoituksissa käydään läpi viisi allekirjoittaneen toimintaa määrittävää ohjenuoraa, jotka muodostavat temppufilosofiani ytimen. Toivottavasti löydätte näistä ajatusten hippusista eväitä uudelle alkaneelle temppuvuodelle 2018!


Olen tässä tammikuun aikana ehtinyt jo paasata siitä, kuinka omaa toimintaa tulee tarkastella kriittisesti ja olla valmis muuttamaan omaa toimintaansa vastaamaan eläimen tarpeisiin. Aivan yhtä tärkeää kuin havainnoida puutteita omassa toiminnassaan, on myös iloita onnistumisista, olivat ne sitten isoja tai pieniä.

Olen itse taipuvainen asioiden ylianalysointiin, märehtimiseen ja itseni ruoskimiseen, joten olen joutunut terottamaan itselleni onnistumisten ja edistysaskelten noteeraamista ja niistä iloitsemista. Asioita on myös hyvä laittaa perspektiiviin, sillä kun puhutaan positiivisista koulutusmenetelmistä, niin virheitäkin on suhteellisen turvallista tehdä, koska niillä ei saa eläimelle vahingossakaan aiheutettua henkistä tai fyysistä vahinkoa.

Se mikä näkyy ulospäin, ei aina ole koko totuus


Oma koirani saattaa tietyissä tilanteissa näyttäytyä ulkopuolisen silmin melko, hm, rasittavalta ja välillä saamme tuntemattomilta kanssaihmisiltä pahaa silmää tai jopa vihaista palautetta päin naamaa, vaikka koirani ei edes olisi varsinaisesti käyttäytynyt mitenkään huonosti. Sillä nyt vaan on hieman keskimääräistä kovempi ja kimeämpi haukkuääni, joten sen ei tarvitse paljoakaan ääntään korottaa, kun joidenkin ihmisten sietokyvyn rajat ylittyvät.

Otan itse hyvin raskaasti kaikki ulkopuolelta tulevan negatiivisen palautteen ja siksi minun onkin ollut pakko opetella antamaan painoarvoa sille kehitystaipaleelle, jonka olemme tuon minulle aikuisena kodinvaihtajana tulleen koiran kanssa yhdessä käyneet. Koira joka saattaa näyttäytyä tuntemattomille rasittavana on kuitenkin aika paljon vähemmän rasittava kuin vielä jokunen vuosi sitten ja yritänkin ajatella että se on pääasia, että minä tiedän missä me ollaan ja mistä me ollaan tultu ja osaan antaa arvon sille kehityskaarelle, vaikkei se meistä täydellisiä tehnytkään.

On siis toisin sanoen ihan ok olla epätäydellinen. On ihan ok iloita onnistumisista, vaikka ne eivät yleisessä mittakaavassa mitään isoja olisikaan. On ok iloita jopa siitä että teki virheen, mikäli se johtaa uuteen oivallukseen.

maanantai 15. tammikuuta 2018

Tempputassujen tammikuu viikko 3: Tehdystä työstä pitää saada palkkaa

Nyt on Tempputassujen tammikuu, mikä tarkoittaa siis sitä, että blogi päivittyy tammikuussa 2018 joka viikko koulutusaiheisella postauksella. Kirjoituksissa käydään läpi viisi allekirjoittaneen toimintaa määrittävää ohjenuoraa, jotka muodostavat temppufilosofiani ytimen. Toivottavasti löydätte näistä ajatusten hippusista eväitä uudelle alkaneelle temppuvuodelle 2018!
Toisin kuin vanha sananlasku sanoo, kissa ei elä pelkällä kiitoksella. Se tarvitsee tekemästään työstä kunnon palkan.

Usein kuulee väitettävän, että kissan palkitseminen on sen lahjomista, eli väärin, koska eläimen pitäisi toimia ilman lahjuksia ja silkasta halusta tehdä yhteistyötä ihmisen kanssa. Vaatimus pyyteettömästä yhteistyöstä ja vilpittömästä miellyttämisenhalusta on kuitenkin eläimen kannalta kohtuuton, sillä sen enempää kissalla kuin koirallakaan ei tiedetä olevan miellyttämisenhalua. Ne eivät siis tee mitään sen takia että ihmiselle tulisi hyvä mieli, vaan ne haluavat työstään vastineeksi jotain, josta hyötyvät itse.

"Sen, mikä milloinkin kunnolliseksi tai riittäväksi palkaksi katsotaan, määrittelee eläin. Eläimellä on palkkaneuvotteluissa etulyöntiasema."


Sen, mikä milloinkin kunnolliseksi tai riittäväksi palkaksi katsotaan, määrittelee eläin. Eläimellä on palkkaneuvotteluissa etulyöntiasema ja se, miten hyvin eläimen ja ihmisen käsitykset oikeanlaisesta palkasta natsaavat tai kuinka paljon ihminen on valmis etenemään eläimen ehdoilla, määrittää sen, tuleeko yhteistyöstä mitään vai ei. Pallo on siis sinulla, ota tai jätä.

Lue täältä lisää kissan motivoinnin merkityksestä ja keinoista

maanantai 8. tammikuuta 2018

Tempputassujen tammikuu viikko 2: Älä kouluta eläintä, vaan itseäsi

Nyt on Tempputassujen tammikuu, mikä tarkoittaa siis sitä, että blogi päivittyy tammikuussa 2018 joka viikko koulutusaiheisella postauksella. Kirjoituksissa käydään läpi viisi allekirjoittaneen toimintaa määrittävää ohjenuoraa, jotka muodostavat temppufilosofiani ytimen. Toivottavasti löydätte näistä ajatusten hippusista eväitä uudelle alkaneelle temppuvuodelle 2018!


Tämä on ollut minulle henkilökohtaisesti ehkä mullistavin yksittäinen oivallus, joka on mahdollistanut kehitykseni paremmaksi eläinten kouluttajaksi. Olen nimittäin jo aikoja sitten lakannut kouluttamasta eläimiä ja siirtynyt kouluttamaan itseäni, sillä niissä tilanteissa kun tuntuu ettei mistään tule mitään, eläin ei tajua mitä siltä haluan tai se ei toimi kuten toivon, syyllinen löytyy useimmiten peiliin katsomalla.

Pidän kaikessa ihmisen ja eläimen välisessä vuorovaikutuksessa ehdottomana lähtökohtana sitä, että ihminen on se joka mukauttaa ja muokkaa tietoisesti käytöstään eläinyksilön mukaan, eikä päinvastoin. Tähän aiheeseen läheisesti liittyykin toinen itselleni erittäin tärkeä motto: et voi vaatia eläimeltä mitään sellaista, mihin et itse ole valmis. Et siis toisin sanoen voi vaatia eläintä esimerkiksi rauhoittumaan, jos olet itse kireä kuin viulun kieli. Eläimen käytöksen muuttaminen lähteekin siis minun filosofiassani siitä, että ihminen ottaa omat toimintatapansa syyniin, tarkkailee niitä kriittisesti ja pohtii keinoja joilla saisi muutettua omia käytösmallejaan.

Miksei hevonen liiku? Miksei kissaa voisi vähempää kiinnostaa? Miksi koira haukkuu kitapurjeet lepattaen vastaantuleville koirille? Helpointa olisi tietenkin vain todeta, että hevonen sikailee, kissoja nyt ei ylipäätään kiinnosta ja koira on heikkohermoinen. Ihmisen itselleen antama synninpäästö on sinänsä ihan ymmärrettävä ja inhimillinen teko, sillä peiliin katsominen ei tietenkään ole lähtökohtaisesti koskaan helppoa. Vastuun vierittäminen omilta harteilta eläimen niskoille on kuitenkin kohtuutonta monestakin syystä. Se saattaa ensinnäkin johtaa siihen, että ongelman ratkaisu jää siihen, koska "se nyt vaan on tuollainen, ei sille mahda mitään". Pahimmillaan se saattaa johtaa eläimen rankaisemiseen, jos käytökseen liitetään "sikailun" ja "testaamisen" kaltaisia motiiveja.

Yllämainitut esimerkit ovat kaikki omasta elämästäni ja syy kaikkiin löytyy hihnan kaksijalkaisesta päästä.

Case tosielämästä: Miksei hevonen liiku?


Tämä tapaus sattui hiljattain lainaponini kanssa. Olimme kesällä treenanneet ponin kanssa maasta käsin poniagilitytemppua, jossa sen on tarkoitus laittaa molemmat etujalat autonrenkaan sisälle vihjeestä. Olimme päässeet siihen pisteeseen, että vihjeenä toimi hellä raipan naputus ponin selän yli vastakkaisen puolen lapaan.

Ajattelin muutaman kuukauden tauon jälkeen kokeilla, olimmeko onnistuneet vahvistamaan temppua niin hyvin, että poni muistaisi sen vielä pitkän tauonkin jälkeen ja kyllähän se muisti. Jalat vipsahtivat autonrenkaaseen niin sutjakkaasti, ettei tosikaan. Kyseessä oli siis ponille aikalailla läpihuutojuttu ja se tiesi selvästi mitä sen halutaan tekevän.

Talutin ponin autonrenkaan luokse ties kuinka monennetta kertaa ja aloin naputtaa vihjettä. Poni ei hievahtanutkaan. Maiskutin, naputin, maiskutin. Poni seisoo kuin tatti. Tässä kohtaa olisi ollut helppo laittaa kaikki ponin syyksi - perskeles kun temppuilee, saakelin kanttura! - korottaa ääntä ja lisätä raipan naputuksiin lisää voimaa. Sen sijaan otin aikalisän, kaivoin aivojeni sopukasta mielikuvituspeilin ja katsoin itseäni sen kautta silmiin... ja mitä siellä näkyikään? Siellä näkyi allekirjoittanut seisomassa etuviistossa poniin nähden ja vetämässä hevosta riimunnarusta (hevosen "talutushihna"). Olin siis sekä omalla positiollani, että hevosen päähän kohdistamallani paineella blokannut hevosen eteenpäin suuntautuvan liikkeen samalla, kun patistin sitä raipalla liikkelle.

Tiedostettuani tämän ja alettuani kiinnittämään erityisen tarkkaa huomiota siihen, että riimunnaru pysyy löysänä ja päähän kohdistuva paine olemattomana, alkoi lyyti taas kirjoittaa ja ponin jalat vipsahtaa autonrenkaaseen entiseen malliin. Vika oli siis vain ja ainoastaan minussa. Poni puolestaan käyttäytyi juuri sillä tavalla, mihin omalla toiminnallani annoin aihetta. Kun keskityin muuttamaan omaa toimintaani parempaan suuntaan, se heijastui suoraan myös poniin ja se alkoi toimia haluamallani tavalla.

Case tosielämästä: Miksei kissaa voisi vähempää kiinnostaa?


Eipä ole yksi eikä kaksi kertaa, kun allekirjoittaneen kissat ovat poistuneet niskojaan nakellen paikalta ja toivottaneet allekirjoittanutta pitämään tunkkinsa. Siinä tilanteessa kun kissa ilmaisee erittäin selkeästi ettei sitä kiinnosta, olisi tietenkin helpointa toivottaa kissalle "kiitos samoin", kehottaa sitä puolestaan pitämään oman tunkkinsa ja heittää koulutushanskat lopullisesti tiskiin.

Mutta! Ei muuta kuin aikalisä, peili esille ja syvä, tutkiskeleva katse. Mitä näkyy? Omien kissojeni kohdalla sieltä näkyy useimmiten joku kolmesta seuraavasta:

  1.  Vääränlainen tai puutteellinen motivaattori:

    • Olen ajatellut mielessäni jonkin palkkion olevan ihan ässä, mutta kissa onkin eri mieltä. Se ei koe tarjolla olevaa palkkiota riittävän mielekkääksi, jotta sen eteen jaksaisi ponnistella.
    • Palkitsen epäjohdonmukaisesti, unohdan palkata, ajoitan palkitsemisen jatkuvasti väärin
  2. Liian korkea tai liian matala kriteeri

    • Liian korkea kriteeri, eli vaatimustaso, on omiaan tappamaan motivaation. Jos kissa kokee ettei sillä ole mahdollisuuttakaan onnistua, niin miksi edes yrittää?
    • Liian matala kriteeri ei sekään pidemmän päälle motivoi, sillä kuka sitä nyt jaksaisi päivästä toiseen suorittaa puuduttavan helppoja tehtäviä?
  3. Vääränlainen tilanne tai ympäristö

    • Useamman eläimen talous vaatii kouluttajalta silmää sen suhteen, milloin on tarpeen harjoitella uusia asioita jokaisen eläimen kanssa erikseen ja milloin yhteisharjoitukset taas tulevat kysymykseen. Omaan kissakvartettiini mahtuu erilaisia luonteita laidasta laitaan. Siinä missä yhdet ovat elementissään isonkin porukan keskellä, toiset taas jättäytyvät herkästi taka-alalle ja poistuvat vähin äänin paikalta, kokiessaan lajitovereiden seuran ja kilpailun samoista resursseista liian painostavina.

Kun tarkastelee näitä kolmea tekijää, huomaa, että ihminen voi vaikuttaa jokaiseen niistä muuttamalla omia toimintatapojaan. Sen sijaan että tehdään oletuksia siitä, mikä on kissan mielestä mukavaa, tulisikin tehdä havaintoja omasta toiminnastaan ja sen vaikutuksista kissan käytökseen.

Case tosielämästä: Miksi koira haukkuu kitapurjeet lepattaen vastaantuleville koirille?


Omistan erittäin vilkkaan ja ohjaajapehmeän terrierin. Sillä on ollut taipumusta haukkua vieraille koirille ohitettaessa, osittain epävarmuuttaan, mutta suurimmalta osin turhautuneisuuttaan. Aloimme mennä takapakkia ohitusharjoituksissa heti, kun minä aloin jännittää ohitustilanteita. Sen lisäksi, että annoin aivan selkeitä signaaleja hermostuneisuudestani ja jännittyneisyydestäni koiralleni esimerkiksi ottamalla sen lyhyelle ja kireälle narulle jo hyvissä ajoin ennen vieraan koiran ohitusta, se aisti tunnetilani ja peilasi ne sellaisenaan takaisin, eikä haukkumisesta tullut loppua.

Mikäli olisin lähtenyt ratkaisemaan asiaa pyrkimyksellä muuttaa koiran käytöstä, olisimme saaneet hakata päitämme seinään maailman tappiin asti. Mutta kun kaivoin jälleen kerran peilin esille ja lähdin lähestymään ongelmaa sitä kautta, löysin avaimen sieltä ja aloin harjoitella tietoista omien tunteiden ja mielialojen hallintaa.

Samainen koira ei myöskään katsele yhtään, jos sitä puhuttelee tiuskimalla tai huutamalla. Se yksinkertaisesti laittaa korvat kiinni ja lakkaa kuuntelemasta. Se jatkaa omia touhujaan, mutta ihminen on sille kuin ilmaa. Tässä kohtaa olisi taas helppo kirota koiraa, kun se on tottelematon. Yksinkertaisin loppupäätelmä olisi, että koska koira ei tottele kun huudan sille, niin pitää vaan huutaa kovempaa ja pitää tiukempaa kuria, niin oppiipahan olemaan.

Tällaisessa tilanteessa noidankehä on valmis, ellei ihminen ole valmis tarkkailemaan omaa toimintaansa kriittisesti. Oman koirani kohdalla kurin tiukentamista ja huutovolyymin kasvattamista paremmin toimii, kun vetää syvään henkeä ja vaihtaa äänensävynsä iloiseksi ja ystävälliseksi. Kaikilla meillä on huonot päivämme, jolloin tulemme tiuskineeksi niin toisillemme kuin eläimillekin ja tässä suhteessa onkin mielestäni hyvä olla itselleen armollinen. Siitä huolimatta on kuitenkin tarpeen tunnistaa omien mielialojen ja tunnetilojen vaikutus eläimeen ja pyrkiä löytämään ne työkalut, joilla pystyy rauhoittamaan oman mielensä niin, että eläimelläkin on mahdollisuus rauhoittua.

Oman toiminnan tietoista tarkastelua voi harjoitella


Kyky oman toimintansa kriittiseen tarkasteluun ja mukauttamiseen on mielestäni yksi hyvän eläintenkouluttajan perusedellytyksistä. Kukaan ei kuitenkaan ole seppä syntyessään. Oman toimintansa tietoista tarkastelua voi harjoitella, joskin analyyttisyyteen taipuvaisesta luonteenlaadusta varmasti kiistatonta hyötyä onkin.

Olen itse lähtenyt siitä pisteestä, että saatoin hoksata jonkun koulutustilanteessa tekemäni virheen vasta tuntien, jopa päivien viiveellä ja tullut pikkuhiljaa siihen pisteeseen, että pystyn bongaamaan joitain tekemiäni virheitä jo koulutustilanteen aikana ja aloittamaan niiden korjaamisen saman tien. En kuitenkaan vieläkään läheskään aina hoksaa reaaliajassa, milloin toimintani vaatii korjaamista ja välillä tarvitaan myös ulkopuoliset silmät havainnoimaan ja ulkopuolinen suu sanomaan, missä meni vikaan.

Vaikka omaa toimintaansa ja sen vaikutuksia eläimeen tuleekin tarkastella kriittisesti, tulisi samalla myös tiedostaa, että ihmisiä tässä kuitenkin ollaan, eikä supersankareita. Virheiden tekeminen ei siis itsessään ole väärin, kunhan niistä ottaa opikseen. :)

maanantai 1. tammikuuta 2018

Tempputassujen tammikuu viikko 1: Rajoja rakkaudella

Nyt on Tempputassujen tammikuu, mikä tarkoittaa siis sitä, että blogi päivittyy tammikuussa 2018 joka viikko koulutusaiheisella postauksella. Kirjoituksissa käydään läpi viisi allekirjoittaneen toimintaa määrittävää ohjenuoraa, jotka muodostavat temppufilosofiani ytimen. Toivottavasti löydätte näistä ajatusten hippusista eväitä uudelle alkaneelle temppuvuodelle 2018!


Kissamaailmassa törmää harmittavan usein oletuksiin ja näkemyksiin siitä, ettei kissalle voisi asettaa rajoja muuten kuin rankaisemalla ja komentamalla. Yleensä näiden näkemysten esittäjät lausuvat samalla ääneen automaattisen ennakko-oletuksen, jonka mukaan meidän positiivisten koulutusmenetelmien puolestapuhujien omat kissat elävät täysin pellossa, ilman minkäänlaisia sääntöjä tai rajoja.

Jos kuitenkin lähdetään siitä, että sekä rangaistuksiin että palkitsemiseen perustuvilla koulutusmenetelmillä on pohjimmiltaan sama päämäärä: saada eläin huomaamaan, ettei ihmisen kannalta ei-toivottu käytös ole kannattavaa. Siinä missä rangaistuksiin perustuvissa metodeissa tämä kerrotaan eläimelle tekemällä ei-toivotusta käyttäytymisestä sen mielestä epämukavaa tai pelottavaa, jolloin se alkaa luonnollisestikin välttää ei-toivotun asian tekemistä siihen mahdollisesti yhdistyvän epämukavan tuntemuksen pelossa, on positiivisilla metelemillä taas tarkoitus osoittaa eläimelle, että ei-toivotun asian tekemättä jättämisestä seuraa suurempaa mielihyvää kuin sen tekemisestä, jolloin lopputulos on se, että ei-toivottu käytös sammuu pikkuhiljaa pois ja korvaantuu toivotulla käyttäytymismallilla.

"Jos kuitenkin lähdetään siitä, että sekä rangaistuksiin että palkitsemiseen perustuvilla koulutusmenetelmillä on pohjimmiltaan sama päämäärä: saada eläin huomaamaan, ettei ihmisen kannalta ei-toivottu käytös ole kannattavaa."


Tästä päästäänkin aasinsillalla siihen, että rangaistuksiin ja palkitsemiseen perustuvilla koulutusmenetelmillä on kuitenkin yksi perustavanlaatuinen ero: pelkästään komentamalla ja rankaisemalla kyllä teet eläimelle selväksi sen, mitä ET halua sen tekevän, mutta et tule tarjonneeksi sille kielletyn asian tilalle mitään korvaavaa, sallittua käyttäytymismallia. Eläin ei siis rangaistuksen saatuaan tiedä automaattisesti mitä haluat sen tekevän, vaan se joutuu arvuuttelemaan senkin uhalla, että arvaus osuu vikaan ja siitä seuraa uusi rangaistus. Kun eläin palkitaan toivotusta käyttäytymisestä, se tietää heti, mitä siltä halutaan. Täten sillä on alusta asti mahdollisuus myös tarjota toivottua käyttäytymistä, kulkematta vankilan ja lähtöruudun kautta.


Case Elävästä elämästä: Kissa ulos kaapista


Yksi esimerkki elävästä elämästä löytyy niinkin läheltä, kuin omista Kissantassuistani. Kissantassujen kvartetin nuorimmalla edustajalla Jujulla oli nimittäin ikävä tapa ryysätä salaman nopeasti kissojen ruokakaapille heti oven narahtaessa auki. Ongelma ei niinkään ollut siinä että kissa singahti kaappiin, vaan siinä, ettei sitä meinannut saada sieltä pois. On varmastikin itsestäänselvää, ettei kissa tule pois kaapin perältä huutamalla ja komentamalla, joten asiaan oli puututtava toisilla keinoin.

"Alkuasetelmahan oli siis se, että oven avautuessa kissa meni kaappiin. En tehnyt asiasta numeroa, vaan nostin sen vähäeleisesti pois kaapista, laitoin kaapin oven kiinni ja avasin sen uudelleen."


Alkuasetelmahan oli siis se, että oven avautuessa kissa meni kaappiin. En tehnyt asiasta numeroa, vaan nostin sen vähäeleisesti pois kaapista, laitoin kaapin oven kiinni ja avasin sen uudelleen. Tässä kohtaa kouluttajalta vaaditaan nopeutta, sillä kissan huomio pitää saada pois ovesta juuri ennen kuin se avautuu ja kissalle tulee ehtiä esitellä vaihtoehtoinen toimintatapa ennen kuin se ehtii reagoida oven aukeamisen aikaansaamaan impulssiin ja toimimaan tavalla, joka sen pääkoppaan on ehtinyt iskostua. Itse tein tämän makupalalla houkuttelemalla, jota jotkut kouluttajat pitävät pahana ja eläimen "lahjomisena", mutta jonka itse taas näen koulutuksen alkuvaiheessa erittäin toimivana keinona, kunhan sen pystyy koulutuksen edetessä jättämään pikkuhiljaa pois.

Yhdistin makupalalla houkutteluun hyvin aikaisessa vaiheessa suullisen vihjesanan ja palkitsemistilanteeseen myös suullisen kehun. Rämppäsin kaapin ovea kiinni ja auki muutamana peräkkäisenä päivänä ja se tuotti nopeasti tulosta. Kissa huomasi, että kaappiin sinkoaminen ja suljettujen ruokapakkausten nuuhkiminen oli paljon mälsempää kun kaappiin menemättä jättämisestä seuraava palkka. Kissa on kyllä edelleen kärppänä paikalla kun kaapin ovi aukeaa, mutta kaappiin ryntäämisen sijaan se jää puskemaan oven karmia ja odottamaan kehuja. Se siis tietää tasan tarkkaan, millaista käytöstä siltä toivotaan, ja koska kissalle on esitelty vaihtoehtoinen käyttäytymismalli jonka toteuttamisesta on tehty sille ei-toivottua käyttäytymismallia kannattavampaa, se myös tarjoaa sitä hanakasti ja oma-aloitteisesti.


"Sanallisen vihjeen yhdistäminen sekä pyyntöön olla menemättä kaappiin, että palkitsemistilanteeseen osoittautui erittäin hyödylliseksi."


Sanallisen vihjeen yhdistäminen sekä pyyntöön olla menemättä kaappiin, että palkitsemistilanteeseen osoittautui erittäin hyödylliseksi. Kissa oppi nimittäin nopeasti yhdistämään sanallisen vihjeen makupalalla houkutteluun, joten pystyin jättämään makupalalla houkuttelun melko nopeasti pois ja korvaamaan sen pelkällä sanallisella vihjeellä. Yllä kuvailemani tilanteet liittyvät myös usein kissojen ruokintatilanteisiin, eikä ylimääräisiä käsiä yhden kissan namipalkkaamiseen myöskään aina ole. Siksipä onkin kätevää, että kun uusi asia on kunnolla opittu, voidaan kissa palkita onnistuneesta suorituksesta myös sanallisella kehulla. Yhdistän sanalliseen kehuun yleensä myös lyhyen silityksen, joka yhdessä sanallisen kehun kanssa toimii tälle kissalle palkintona varsinkin silloin, kun se tietää saavansa hetken päästä ruokaa.

Seuravaaksi meillä asetetaan rajoja useammallekin kissalle, joilla on pahana tapana tulla ruokapöytään kähveltämään ihmisten ruokia. Hiski-pullahiiri on jopa vienyt donitsin allekirjoittaneen kädestä sen ollessa matkalla suuhun. Oman porukan kesken tämä vielä menettelee, mutta selitäppäs nyt sitten vieraille, että miten meidän kissat kyllä osaavat mitä erilaisimpia sirkustemppuja, mutta eivät alkeellisimpiakaan käytöstapoja. Asiaa on nyt lähdetty ratkomaan tismalleen samalla tavalla kuin Jujun kaappiongelmaa ja tuloksiakin alkaa jo näkyä!

Tarinan opetus on, että kissoille siis totta tosiaan voi kuin voikin asettaa rajoja myös palkitsemalla ja positiivisin menetelmin! Oikein ihanaa alkanutta vuotta 2018!

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Hyvää joulua!

Oikein ihanaa ja rauhallista joulua ja kiitos kuluneesta vuodesta! ❤️
 
Hyvän joulun toivotus, jossa ruskea pitkäkarvainen kissa katselee harmaata lyhtyä.