sunnuntai 28. elokuuta 2016

Lihansyöjä kasvissyöjän lemmikkinä

Tämä aihe on pyörinyt jo tovin mielessäni ja nyt päätin muotoilla sen blogipostaukseksi.

Allekirjoittanut painiskelee eettisten kysymysten äärellä. Miten koostaa kissalle mahdollisimman eettinen ruokavalio, kissan omasta hyvinvoinnista tinkimättä? Aihe on meidän taloudessamme ajankohtainen juuri nyt, kun tähän asti syöttämämme teollinen ruokamerkki on menossa vaihtoon. Uusi ja kaikin puolin sopiva pitäisi siis löytää tilalle, mutta se taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty.


Minulla on kissoja. Minulla on aina ollut kissoja. Uskon että minulla tulee aina niitä myös olemaan, mikäli se minusta on kiinni. Kissan ruokavalio koostuu lihasta, se on 100% lihansyöjä. Se ei tarvitse eikä sen keho pysty käyttämään hyödykseen kasviperäisiä ainesosia ja niistä voi olla sille jopa terveydellistä haittaa. Ainoa kasvis mitä kissa ruokavalioonsa tarvitsee, on se pieni määrä puoliksi sulanutta ruokaa mitä sen oletetulla saaliseläimellä pyyntihetkellä sattuu olemaan mahassaan.

Olen kasvissyöjä. Olen ollut kasvissyöjä 12-vuotiaasta (no okei, söin n. 15-vuotiaaksi asti kalaa). Uskon että tulen aina sellainen olemaan, mikäli se minusta on kiinni. Tähän asti olen ajatellut että se, etten itse syö lihaa on jo pois taloutemme lihatuotteiden kokonaiskulutuksesta, huolimatta siitä, että kissani sitä syövätkin. Pyrin olemaan arvottamatta ja eriarvoistamatta eläimiä niiden lajin ja "käyttötarkoituksen" perusteella, mutta koen silti olevani ensisijaisesti vastuussa lemmikkieläimistäni, jotka olen henkilökohtaisesti ottanut vastuulleni.

Pohdintojeni lähtökohta on siis se, että kissat syövät lihaa.
Niistä ei ole vegaaneiksi, eikä ainakaan minun kissoistani missään nimessä tule sellaisia. On siis lähdettävä pohtimaan asiaa siltä kannalta, miten kissojen ruokavalion saisi muodostettua mahdollisimman eettiseksi, kissan omasta hyvinvoinnista tinkimättä.

Ruuan raaka-aineen alkuperä on varmasti yksi tärkeimmistä osatekijöistä sen eettisyyttä pohdittaessa. Itse pyrin ostamaan aina kissoilleni kotimaisista raaka-aineista valmistettua ruokaa, mikä on raa'an lihan osalta erittäin helppoa, mutta teollisen ruuan osalta taas käytännössä mahdotonta. Koska kissani syövät ja luultavasti tulevat jatkossakin syömään myös teollista ruokaa, on ongelma ruuan raaka-aineiden alkuperästä todellinen ja hyvin kinkkinen. Mistä löytää kotimaisista raaka-aineista valmistettua teollista ruokaa? Best Inillä tiedän olevan yksi tällainen kissoille tarkoitettu ruokalaatu, mutta oman kokemukseni mukaan sen saatavuus ei valitettavasti ole paras mahdollinen.

Kyllä, tiedostan kotimaiseenkin lihantuotantoon liittyvät eettiset ongelmat, enkä kiistä niitä. Koen kuitenkin, että kotimaista lihaa ostamalla voimme edesauttaa lihantuotannon pysymistä Suomessa ja täten myös osaltaan meidän kuluttajien vaikutusvallan piirissä. Mitä kauempaa liha meille tulee, sitä vähemmän meillä on mahdollisuuksia vaikuttaa tuotantoeläinten pitoon suorilla kulutusvalinnoillamme, tai pyrkimällä vaikuttamaan lainsäädäntöön kansalaistoiminnan avulla.



Luomu ja Free Range: markkinointilauseita vai merkkejä tuotantoeläinten hyvinvoinnista?


Eläinten teollisia ruokia on saatavana myös luomuversioina ja monet ruokavalmistajat kertovat ruokapakkauksissaan ruokiensa sisältävän esimerkiksi Free Range -, eli vapaana kasvaneen kanan lihaa. Pelkän luomu-sanan käytöstä on vaikea päätellä, millaisissa oloissa luomu-kissanruoan sisältämät tuotantoeläimet ovat elämänsä eläneet. Luomu kun ei itsessään takaa aukottomasti tuotantoeläinten hyvinvointia, vaan kertonee lähinnä ruuan puhtaudesta, koskien niiden sisältämiä torjunta-aineita ja lääkejäämiä, sekä tuotannon aiheuttaman ympäristökuormituksen määrää.

Sama pätee meillä Suomessa vielä luomua vieraamman Free Range -termin kohdalla. Se kertoo meille, että eläin on väitetysti elänyt elämänsä vapaana, mutta yksityiskohdat jäävät epäselviksi. Meillä tulisikin siis kuluttajina olla valmius selvittää Free Range -ruuan raaka-aineiden alkuperämaa ja perehtyä sen jälkeen kyseisen maan Free Range -tuotannon määritelmään, jotta voisimme päätellä pakkauksessa olevien markkinointilauseiden todellisen katteen tuotantoeläinten hyvinvoinnin osalta.

Olen näitä asioita pohtiessani joutunut myös tilanteisiin, joissa olen konkreettisesti joutunut valitsemaan tuotantoeläinten ja omien kissojeni hyvinvoinnin väliltä ja tekemään ostopäätöksiä joko omien kissojeni, tai niiden ruokien valmistuksessa käytettyjen tuotantoeläinten hyvinvoinnin kustannuksella. Se, että ruoka sisältää luomu- tai Free Range -lihaa, ei tarkoita sitä, että se olisi muulta sisällöltään kissalle parasta mahdollista ravintoa ja koska moni näistä luomu-/Free Range -ruuista sisältää/on sisältänyt kasviksia tai muita kissalle täysin sopimattomia ainesosia, olen joutunut valitettavasti sydän verta itkien jättämään ne kaupan hyllyyn ja ostamaan raaka-aineiltaan ehkä epäeettisempää, mutta kissalle paremmin soveltuvaa ruokaa.


Ihmisten ruuista tutut kansainväliset sertifikaatit myös lemmikkien ruokiin


Onneksi ainakin osa kissanruokien valmistajista on ottanut käyttöönsä kansainvälisiä ja puolueettomien, kolmansien osapuolien ylläpitämiä sertifikaatteja, kuten esimerkiksi uhanalaisten ja ryöstökalastettujen kalalajien käytön vähentämiseen tähtäävän MSC-sertifikaatin.

Näiden universaalien, uskottavien ja ihmisille jo heidän omista ruuistaan tuttujen sertifikaattien käyttö myös lemmikkieläinten ruuissa olisi laajemmaltikin erittäin tervetullutta ja antaisi meille kuluttajille jonkinlaista kompetenssia tehdä oman arvomaailmamme mukaisia kulutusvalintoja myös sen osalta, mitä lemmikkieläimemme syövät.

Ilmeisesti näin toimitaan erilaisten kansallisten sertifikaattien osalta esimerkiksi luomuruokien kohdalla eri puolilla maailmaa, mutta se ei taas toisaalta lohduta meitä pienen pohjoisen maan kuluttajia, kun emme tiedä mitä minkäkin maan tai maanosan luomumääritelmä pitää sisällään, emmekä täten voi tehdä kansallisen luomuorganisaation myöntämän sertifikaatin perusteella minkäänlaisia johtopäätöksiä.

Onko siis olemassa minkäänlaista kansantajuista ja suhteellisen helppoa tapaa, jolla kuluttaja voisi määritellä esimerkiksi luomuruuan sisältämien raaka-aineiden eettisyyttä? Vai pitäisikö sen vain riittää, että ruuan tuotekuvauksessa tai pakkauksessa mainitaan sana "luomu"? 


Millainen satsaus ruuan eettisyyteen on riittävä?


Kissan syömän lihan alkuperään pääsee varmasti vaikuttamaan parhaiten silloin, jos se syö pelkkää raakaa lihaa. Omat kissani syövät kuitenkin myös teollista ruokaa ja siihen on montakin syytä. Yksi syy on se, että en koe osaavani koostaa kissoilleni riittävän monipuolista ja kattavaa raakaruokavaliota. Toinen syy on se, että vaikka osaisinkin, niin pelkään homman käytännön tasolla ajautuvan siihen, että joutuisin turvautumaan aivan liian usein marketin broilerisuikaleisiin, jotka eivät yksistään ole riittävän hyvää ravintoa kissalle. En siis todellakaan epäile raakaruuan terveysvaikutuksia kissalle, pelkään vaan, olenko itse riittävän hyvä ja pitkäjänteinen ruokkimaan kissojani pelkällä raa'alla ruualla.

Ja jos ajatellaan asiaa laajemmin, niin sillä ei oikeastaan ole väliä, syövätkö minun kissani pelkkää raakaa vai eivät. Aika moni kissanomistaja syöttää kissoilleen teollista ruokaa nyt ja tulevaisuudessa, minusta ja kissoistani riippumatta. Eikö kaikkien heidän, heidän kissojensa ja näiden kissojen syömien tuotantoeläinten vuoksi olisi hyvä, jos saatavilla olisi jokin helppo ja yleispätevä keino tehdä kissan teollisiin ruokiin liittyviä ja kiistattomiin faktoihin perustuvia eettisiä ostopäätöksiä? Vai onko se nyt vaan hyväksyttävä, että jos haluaa olla kaikin puolin valveutunut kuluttaja, on oltava valmis kääntämään kivet ja kannot, löytääkseen mahdollisimman paljon riippumatonta tietoa kulutusvalintojensa tueksi? Kuinka monella valveutuneellakaan kuluttajalla on todellisuudessa riittävästi aikaresursseja tehdä perusteellista selvitystyötä näiden asioiden suhteen, vai olenko minä todellakin ainoa, jolle nämä vuorokaudessa olevat 24 tuntia eivät millään tahdo riittää?

Kissojen hyvinvoinnin osalta olen ollut melko tarkkana siitä, millaisia teollisia ruokia meillä syödään. Pyrin syöttämään niille ruokia joihin ei ole lisätty viljoja tai kasviksia missään muodossa. Teollisen ruuan ohella ne saavat myös raakaa lihaa. Kuivanappuloita ne eivät saa juuri lainkaan, paitsi aktivointipalloissa pyöriteltäviksi ja satunnaisesti pieninä kerta-annoksina ruokakuppiin.

Voinko siis näillä rahkeilla tehdä lemmikkieni ravinnon eettisyyden eteen yhtään mitään? Täytyykö minun vain ostaa niille teollista ja tehotuotettua ruokaa ja kärsiä siitä tunnontuskia? Ajattelin yrittää tehdä jotain ja lähteä pienin vauvanaskelin liikenteeseen:

  • En osta tonnikalatuotteita
  • Pyrin ostamaan kansainvälisesti ja luotettavasti sertifioituja tuotteita (esim. MSC)
  • Pyrin ostamaan kotimaisista raaka-aineista valmistettua ruokaa niin paljon kuin mahdollista
  • Lisään raa'an lihan määrää kissojen ruokavaliossa, jotta voin ostaa niille enemmän kotimaista ruokaa
  • Käytän makupaloina ja koulutusnameina kotimaisia ja kotimaisista raaka-aineista valmistettuja kiitospaloja (esim. Oscar kanaherkut)

Kysymys kuuluu: Onko tämä riittävä satsaus kissojen ruokavalion eettisyyden eteen, vai pitäisikö tehdä vielä jotain ja jos, niin mitä? Mistä tiedän luomu- ja Free Range -ruokalaatujen meressä kahlatessani, mitkä tuotteista oikeasti sisältävät onnellisesti elänyttä eläintä? Mistä löydän sellaisen edes jokseenkin kohtuuhintaisen tuotteen, jollaisen ostamalla tuen takuuvarmasti vain ja ainoastaan eettistä lihantuotantoa, ja jossa on kissalle mahdollisimman optimaalinen ravintoainekoostumus?

KUVAT ARI K.


Ps. Googlailinpa sitten vielä hieman, ja meinasi alkaa hikoiluttaa, kun päädyin Wikipedian Free Range -käytännöistä kertovalle sivulle. Tässä siis esimerkki, josta voi päätellä kuinka monisyinen ja eri tavoilla käsitettävä asia tuo Free Range itsessään jo on, puhumattakaan siitä, että kokonaisuuteen lisätään vielä eri maanosien väliset erot käytänteissä. Ja tämä kaikki pitäisi lukemisen lisäksi vielä sisäistääkin, jotta voisi ostaa kissalleen mahdollisimman eettistä ruokaa. Huh, huh!

maanantai 8. elokuuta 2016

Kissantassut ulkona

Valittelin juuri tuolla Facebookin puolella, että aikaisemmin lupaamaani Kissantassujen ulkoilupostaukseen ei meinaa löytyä punaista lankaa. Saman tien kun annoin itselleni luvan jättää epävarma blogiaihe sikseen, sain inspiraation toteuttaa postauksen juuri nimenomaisesta aiheesta. 

Kissantassut ulkona

Vaikka näkökulman ja punaisen langan löytäminen osoittautuikin todella hankalaksi, koin tärkeäksi käsitellä aihetta jollain tapaa. Vielä nimittäin on kesää jäljellä ja aikaa inspiroitua kissojen valvotusta ulkoilusta. Haluankin siis jakaa meidän ulkoilukäytäntömme teidän kanssanne, herättääkseni keskustelua ja antaakseni ehkä myös ideoita kissan valvotun ulkoilun järjestämiseen jollekin sellaiselle, joka sitä ehkä oman kissansa kohdalla pohtii.

Olen postannut Instagramiin jonkin verran kuvia ulkoilevista kissoistamme, ja ne ovat herättäneet Kissantassujen ulkoilukäytänteisiin liittyviä kysymyksiä. Toivonkin tämän postauksen vastaavan niihin mahdollisimman tiiviissä ja ytimekkäässä muodossa.

Joten pidemmittä puheitta: Tässäpä puhelimella kuvattu, editoimaton ja täysin inprovisaatiopohjalta toteutettu Tassutuntumalla-blogin kaikkien aikojen ensimmäinen (ja teistä lukijoista riippuu, jääkö viimeiseksi) varsinainen videopostaus. Pahoittelen videon kökköä laatua, tämä tosiaan syntyi täysin ex tempore ja lopputuloskin on sen mukainen. En myöskään ymmärrä miksi puhun kirjakieltä, koittakaa kestää.



Selvennän, mikäli se ei tullut videolla tarpeeksi selkeästi esille, että ulkoilemme kissojemme kanssa siis ainoastaan omalla aidatulla pihallamme ja tämän takia emme pidä hihnan päästä aktiivisesti kiinni. Mikäli kissan kanssa lähtee ns. ihmisten ilmoille tai ylipäätään oman kotipihan ulkopuolelle, on erittäin tärkeää että hihnan toisessa päässä on kissa ja toisessa ihminen.

Yksi kissoistamme myös ulkoilee omalla pihallamme "nakuna", eli ilman remeleitä, mutta tätä en kyllä varauksetta suosittele kokeiltavaksi, sillä muuttuvia ja kissasta riippuvia yksilöllisiä tekijöitä on niin paljon. Meillä tämä päätös tehtiin todella tarkan harkinnan ja pitkällisen pohdinnan jälkeen, huomioiden juuri tämän nimenomaisen kissan soveltuvuus valvottuun ulkoiluun ilman hihnaa. Pääsääntöisesti suosin kissoilla jonkinlaista hihnaratkaisua, sillä hihnaan tarttuminen on loppuviimein ainoa keino estää kissaa poistumasta paikalta, jos se esimerkiksi säikähtää jotain, tai päättää muuten vain lähteä laajentamaan reviiriään.

Nyt, kun Kissantassujen ulkoilukäytännöt on vihdoin saatu puristettua tiukkaan pähkinänkuoreen, olisikin kiva kuulla, miten teillä ulkoillaan. Valjaissa, pannassa, tarhassa? Fleksissä, hihnassa, liinassa? Pihalla, puutarhassa, maalla, kaupungissa?

Kommenttiboksi on auki ja sana vapaa. :)


Ps. Miten on, haluatteko että esittelen teille tulevaisuudessa Kissantassujen ulkotarhan, eli Kissakiskan perusteellisemmin? Olisiko siinä ehkä uuden videopostauksen paikka?

perjantai 5. elokuuta 2016

Tapaus Herman ja sananen sairaiden eläinten ihannoinnista

Jälleen yksi sairaana syntynyt eläin kerää tykkäyksiä ja ihkutuksia sosiaalisessa mediassa. Itse en ymmärrä sairaiden eläinten ihailua ja siihen on monta syytä.

Herman-kissa syntyi pentueensa erityislapseksi. Sen pysyvästi hämmästynyt ilme ja ihmisen biologisiin tarpeisiin vetoava olemus herättää ihastusta sosiaalisessa mediassa ympäri maailman. Taannoin Yleltä tulleessa BBC:n Supersöpöt eläimet -dokumentissa puhuttiin söpöysreaktiosta, eli hoivaamisen tarpeesta, jonka tietyt piirteet kuten suuri pää, suuret silmät ja pörröisyys ihmisissä herättävät. Tästä lienee kyse myös Hermanin aikaansaamassa some-ilmiössä, Hermanilla kun on kaikki söpöysreaktion ihmisessä laukaisevat kasvonpiirteet.

Jotkut ovat kritisoineet Hermania epäterveen jalostuksen lopputuotteena, mutta oma ensisijainen krtiikkini ei tässä tapauksessa kohdistu rodunjalostukseen, sillä Herman ei käsittääkseni edusta minkäänlaista tai minkään rodun jalostuksellista ihannetta. Siinä mielessä jalostus kyllä liittyy asiaan, että suosimalla jalostusvalinnoissa tiettyjä ääripiirteitä, lisätään samalla myös Hermanin kaltaisten pentujen syntymisen todennäköisyyttä. Jos tavoitteena on esimerkiksi mahdollisimman litteä kallo, niin ennen pitkää saavutamme pisteen, jossa kallo on niin litteä, etteivät silmätkään enää mahdu kuoppiinsa. Se, mikä jalostukselliselta kannalta merkitsee kaikista eniten on mielestäni se, onko Hermanin kaltainen kissa yksittäistapaus rodussaan, vai aletaanko sen edustamaa ulkomuotoa ihannoida ja tavoitella rodun jalostuksen parissa yleisesti.

Osittain tähän liittyy myös se seikka, josta olen eniten huolissani: Mitä aika-ajoin toistuva ja aina samaa kaavaa noudattava sairaiden ja epämuodostuneiden eläinten saama viraalijulkisuus saattaa pahimmillaan aiheuttaa.

"Grumpy Catin omistajilla on kaikeksi onneksi järki päässä. He ohjaavat kaikki Grumpyn pentujen kyselijät ottamaan yhteyttä paikallisiin löytölöihin ja adoptoimaan kodittomia kissoja. Mutta ei tarvita kuin yksi rahanahne "maanantaikappaleen" omistaja, joka reagoi tällaiseen viraalijulkisuuteen alkamalla tuottaa tarkoituksellisesti lisää "maanantaikappaleita", ja helvetti on valloillaan."


Grumpy Catin omistajilla on kaikeksi onneksi järki päässä. He ohjaavat kaikki Grumpyn pentujen kyselijät ottamaan yhteyttä paikallisiin löytölöihin ja adoptoimaan kodittomia kissoja. Mutta ei tarvita kuin yksi rahanahne "maanantaikappaleen" omistaja, joka reagoi tällaiseen viraalijulkisuuteen alkamalla tuottaa tarkoituksellisesti lisää "maanantaikappaleita", ja helvetti on valloillaan. Ottaen huomioon, että Grumpy Catin pennuille olisi ilmeisesti ollut sen verran kysyntää, että omistajat kokivat tarpeelliseksi kirjoittaa aiheesta Grumpyn verkkosivujen usein kysytyt kysymykset -osioon, en epäile etteikö sitä olisi muidenkin erikoisen näköisten ja 15-minuuttisensa julkisuudessa saaneiden kissojen pennuille.

Jokainen ihailun valokeilaan sosiaalisessa mediassa päätyvä eläin lisää riskiä, että joku päättää alkaa järjestelmällisesti tehtailla synnynnäisesti epämuodostuneita eläimiä. Kaikella kunnioituksella, maailmasta löytyy aivan riittävästi aivan laillisesti ja tiettyjen eläinrotujen nimissä syntyviä tällaisia eläimiä, eikä niitä mielestäni tarvita enää yhtään lisää. 

On ymmärrettävää, että ihmisvauvaa muistuttavat piirteet herättävät meissä lämpimiä tunteita. Eläimistämme ja niiden hyvinvoinnista vastuussa olevina ihmisinä on velvollisuutemme ajatella asioita myös järjellä. Minun järkeni sanoo, että sairaiden eläinten ja niiden erityispiirteiden ihailu on vaarallista. Tunnetasolla tapaus Herman taas herättää minussa lähinnä surua ja myötätuntoa, jota toivoisin näille eläimille muutenkin osoitettavan, sokean ja kritiikittömän ihailun sijaan.

Lähteet:
BBC/Yle Prisma: Supersöpöt eläimet

Grumpycats.com - about

Olen sivunnut aihetta aikaisemmin blogissa myös täällä

torstai 28. heinäkuuta 2016

Kevyttä kesälukemista osa 2: Lajityypillisten erojen vaikutus käytännön koulutustilanteisiin

(Jipii! Jälleen lisää eläintenkoulutusaiheista”kevyttä kesälukemista”. Eli toisinsanoen uusi järkälemäinen maratonpostaus, tulevien Rion kesäolympialaisten kunniaksi.)

Tätä kirjoitusta olen hautonut ja vatvonut todella pitkään, luetuttanut eri ihmisillä ja vatvonut taas vähän lisää. Nyt aika tuntuu vihdoin kypsältä tämän kirjoituksen julkaisemiselle täällä blogissa, joten olkaa hyvä. Toivottavasti ainakin joku jaksaisi lukea tämän kirjoituksen loppuun asti.

En edelleenkään ole ammatiltani eläintenkouluttaja, enkä sellaisena aio koskaan missään esiintyä. Koin silti tarpeelliseksi pohtia eläinlajien välisiä eroja ja niiden vaikutusta käytännön koulutustilanteisiin ja ennenkaikkea pohtia vastausta kysymykseen, miksi kissaa ei voi kouluttaa samalla tavalla kuin koiraa?


Maallikkokouluttajan pohdintaa kissojen ja koirien koulutuksesta ja lajityypillisten erojen vaikutuksesta käytännön koulutustilanteisiin


Olen kuullut joidenkin eläintenkoulutuksen ammattilaisten suusta eläinten koulutukseen liittyviä väitteitä, joita minun on sellaisenaan vaikea hyväksyä. Niinpä päätin omia ajatuksiani selventääkseni kirjoittaa niitä hieman ylös, koskien lähinnä kissan ja koiran välisiä lajityypillisiä eroja.

Pääasiallisena puheenaiheena on ollut operanttiin ehdollistumiseen ja positiiviseen vahvistamiseen perustuvat metodit, ja niitä sivuan myös näissä omissa henkilökohtaisissa pohdinnoissani, joskin ”koulutuksesta” hyvin yleisluontoisena käsitteenä puhuen.

Disclaimerina todettakoon, että tiedostan kyllä, että etenkin koirien kohdalla on suuria rotukohtaisia käytöksellisiä eroja. Lisäksi yksilökohtaisia eroja löytyy, lajista kuin lajista. Olen kuitenkin pohtinut tässä asiaa mahdollisimman yleisellä tasolla, joten olen myös harjoittanut rankkaa yleistystä. Tekstin yleisluontoisuutta korostaakseni olen myös viljellyt ahkerasti sanoja ”lähtökohtaisesti”, ”yleisesti” ja ”pääsääntöisesti”.


Väite 1: ”Kissan ja koiran koulutustavat eivät eroa millään tavalla toisistaan, vaan kaikkia eläimiä voi kouluttaa tismalleen samalla tavalla, lajista riippumatta.”


Tämä on väite, jota minun on erityisen vaikea niellä. Olen itse aloittanut positiiviseen vahvistamiseen perustuvan temppukoulutuksen kesyrotilla kymmenisen vuotta sitten, jatkanut sittemmin kissojen ja hevosten kanssa, ottaen lopulta repertuaariini myos koiran. Koen siis omaavani jonkinlaisen kokemuspohjan lajien välisten koulutuserojen pohdintaan, vaikken ammatiltani eläintenkouluttaja olekaan.

Eläin kuin eläin oppii, kun se palkitaan toivotusta käytöksestä. Näin ovat toimineet kaikki ne minunkin kouluttamani eläimet, kesyrotista koirien ja kissojen kautta poneihin ja hevosiin. Tästä ei kukaan liene eri mieltä. Se, missä minun ja joidenkin kanssakeskustelijoiden näkemykset eroavat on se, voidaanko koulutuksessa käytännön tasolla noudattaa aina tismalleen samaa kaavaa, koulutettavan eläimen lajista riippumatta. Minä olen sitä mieltä, ettei voi.


Kissan ja hevosen väliset lajityypilliset erot ja niiden vaikutus koulutukseen


Aihetta lienee helpointa lähestyä konkreettisten käytannön esimerkkien kautta, joista ensimmäisenä otan käsittelyyn kissan ja hevosen. Hevonen on niin puhdas saaliseläin, että sitä on hyvä käyttää ensimmaisenä esimerkkinä lajityypillisten ominaisuuksien vaikutuksesta koulutukseen, jotta ajatukseni tulisivat mahdollisimman selkeästi esille heti kättelyssä.

Ellen nimittäin aivan väärin muista, niin yksikään hevonen jonka kanssa olen tehnyt naksutin- ja targeting-harjoituksia, ei ole ihan mukisematta ottanut kosketuskeppiä vastaan, vaan suhtautunut siihen lähtökohtaisesti enemmän tai vähemmän epäluuloisesti. Otanta tässä nyt ei ole kovinkaan suuri, mutta sentään enemmän kuin yksi hevonen.

Hevoset olivat luonteiltaan erilaisia, toinen säikympi (pelkäsi alkuun jopa naksutinta!) ja toinen taas perusluonteeltaan rohkea. Eli pelkästään yksilöllisistä luonteenpiirteistä ei voitane puhua, vaan lähinnä asioista, jotka hevosen lajityypillisten ominaisuuksien, kuten laumakäytöksen, elekielen ja saaliseläimen mentaliteetin kautta saattavat tehdä kosketuskepin läsnäolon sille epämiellyttäväksi.

"Yleisellä tasolla voitaneenkin todeta, että siinä missä kissa suhtautuu kosketuskeppiin uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, hevonen saattaa kokea sen lähtökohtaisesti epämiellyttävänä, paineistua siitä ja vältellä sitä."


Yleisellä tasolla voitaneenkin todeta, että siinä missä kissa suhtautuu kosketuskeppiin uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, hevonen saattaa kokea sen lähtökohtaisesti epämiellyttävänä, paineistua siitä ja vältellä sitä. Niinpä liikkeen kohdentamisen harjoitukset saattaakin hevosen kanssa joutua aloittamaan siitä, että kosketuskepistä tehdään hevosen mielestä mukava ja saadaan hevonen lähestymään sitä rohkeasti ja oma-aloitteisesti. Tai vaihtoehtoisesti korvataan varsinainen kosketuskeppi jollain muulla esineellä, jota hevosen on helpompi lähestyä oikeanlaisessa mielentilassa. Kissa taas alkaa pääsääntöisesti toteuttaa nopeasti luontaista käytöstään ja pyrkiä oma-aloitteisesti kosketuskeppiä tai muuta korketusesinettä kohti.

Käytännön tasolla tarkoitan siis tätä: jos laitat kosketuskepin, eli kepin päässä olevan pallon ensimmäistä kertaa hevosen kyljen viereen, se todennäköisesti mulkoilee sitä ja pyrkii poispäin siitä, eli toisinsanoen paineistuu siitä. Jos taas puolestasi laitat sen ensimmäistä kertaa kissan kyljen viereen, kissa todennäköisesti kääntyy sitä kohti ja kurottaa haistelemaan sitä, jolloin targeting-harjoituksen lähtökohta on täysin eri, kuin hevosen kanssa.

  • Kosketuskepillä tarkoitetaan tässä tapauksessa hevosten kohdalla harjanvarren päässä olevaa tennispalloa ja kissojen kohdalla metallisen teleskooppivarren päässä olevaa isoa puuhelmeä. Molemmissa tapauksissa kosketuskepin koko suhteessa eläimen kokoon on siis jokseenkin sama.

Tämä on mielestäni erittäin konkreettinen esimerkki siitä, ettei koulutustilanteisiin käytännön tasolla voi joka eläinlajin kohdalla mennä samalla tavalla ja yhtä reteästi, vaan toimintaa tulee olla valmis mukauttamaan niin eläinyksilön, kuin sen edustaman lajin mukaan. Tämä koskee sekä koulutuksen lähtöpistettä ja sille asetettavaa kriteeriä, että koulutuksessa käytettävien ”apuvälineiden”, kuten kosketusesineiden laatua. Itse tosiaan sain kuin sainkin kosketuskepin "markkinoitua" kyseisille hevosille melko nopeasti, mutta joissain tilanteissa saattaa olla mielekkäämpää luopua kosketuskepistä kokonaan ja korvata se toisenlaisella esineellä, jota hevosen on helpompi lähestyä.

Siinä missä kissaa suositellaan virikkeellistettävän sen elinympäristöön tehtävillä muutoksilla, ei sama päde hevoseen. Kaikki kissaihmiset varmasti tietävät, millaisen vastaanoton olohuoneen lattialle tuotu tyhjä pahvilaatikko saa kissataloudessa. Hevosihmisille yhtä tuttu lienee myös reaktio, jonka lenkkireitin varrelle ilmestynyt tuulessa lepattava muovipussi aiheuttaa hevosessa.

Niinpä niin.


Kissan ja koiran väliset lajityypilliset erot ja niiden vaikutus koulutukseen


Samanlaisista lajityypillisistä eroista voidaan mielestäni puhua myös kissan ja koiran välillä, joskin hienovaraisemmassa muodossa. Ensimmäisenä voinemme todeta, ettei ole koulutuksen kannalta olennaista miettiä, millaista palkkiota eläin pitää kiinnostavana, vaan sitä, mitä se pitää tarpeeksi kiinnostavana tai merkityksellisenä, luopuakseen sen vuoksi erittäin suurta mielihyvää tuottavasta toiminnasta.

Toisin sanoen kyseessä on motivointi, josta kissan ja koiran perustavanlaatuisimmat koulutukselliset erot mielestäni löytyvät.

Motivointia, motivaatiota ja sen ylläpitoa voidaan lähestyä monesta eri kulmasta:

  • Mikä on kyseiselle eläinlajille luontaista käytöstä? Jos jokin asia on luontevampaa tietyn lajin edustajalle kuin toiselle, se on mielestäni otettava huomioon koulutustilanteessa. Mitä enemmän ponnistelua asian tekeminen vaatii, sitä tärkeämpää oikeanlainen motivointi on, etenkin alkuvaiheessa.
  • Miten saada eläin koulutuksen alkuvaiheessa tekemään toivottu, mutta sen lajityypillisten (ja/tai yksilokohtaisten) ominaisuuksien perusteella epäluonteva asia, jota lähteä vahvistamaan? Kuinka kauan eläin jaksaa yrittää? Miten se kestää tilanteen aiheuttamaa epävarmuutta? Hakeeko se tällaisessa tilanteessa tukea ihmiseltä, vai poistuuko kyllästyttyään paikalta?

Tietynlaisia asioita voitaneen pitää lähtökohtaisesti luontevampana koiralle, kuin kissalle. Otetaan esimerkiksi luotettavan ja varman luoksetulon opettaminen. Varmaan luoksetuloon vaikuttavat monet asiat, kuten:

  • Laumaan kuuluminen. Kun puhutaan koiran ”yhteistyöhalusta ja -kyvystä”,  tarkoitettaneen useimmiten koiran lajityypillistä tarvetta kuulua laumaan, jolloin se kokee olonsa turvattomaksi jäädessaan yksin. Kissa taas ei ole laumaeläin sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä sosiaalisuudestaan huolimatta laumaan kuuluminen ei ole koskaan ollut sille hengissä selviytymisen edellytys, toisin kuin koiralle.

    Siinä, missä koira huolestuu jos sen omistaja katoaa näköpiiristä, ei asialla ole kissalle automaattisesti samanlaista merkitystä. Niinpä kissan kanssa on jo luoksetuloa harjoiteltaessa keksittävä omanlaisensa lähestymistapa sellaisiin tilanteisiin, joissa se tekisi mieluummin aivan jotain muuta, kuin tulisi annetusta vihjeestä, eli pyynnöstä ihmisen luokse.

"Ihminen on kautta koiran kesyyntymishistorian vaikuttanut siihen, millaisilla ominaisuuksilla varustettu eläin pääsee jatkamaan sukuaan. Kissa taas on itsenäisempi eläin, jonka luonneominaisuuksia ei ole samalla tavalla ihmisen toimesta jalostettu, vaan sen kesyyntymiseen johtanut merkitys lienee koostunut sen jo valmiiksi lajityypillisestä saalistuskäyttäytymisestä ja siitä ihmiselle koituvista hyödyistä."


  • Käytökseen ja sen ohjattavuuteen vaikuttaminen jalostuksella. Ihminen on kautta koiran kesyyntymishistorian vaikuttanut siihen, millaisilla ominaisuuksilla varustettu eläin pääsee jatkamaan sukuaan. Ihminen on harjoittanut valikoivaa lisäännyttämistä koiran osalta jo kauan ennen kuin jalostusta käsitteenä on ollut olemassakaan ja se on vaikuttanut paitsi koirien ulkonäköön, myös niiden käyttäytymiseen.

    Yhtenä ihmisen muokkaamista koiran käytöksen osa-alueista voitaneen pitää sitä, miten sen käytös on ihmisen ohjattavissa ja tarkoituksellisesti uudelleen kanavoitavissa. Koiran reaktioiden ja niiden aiheuttaman toiminnan ohjaamisesta ja kanavoinnista koostuu mielestäni se, mitä joissain piireissä kutsutaan ”hallinnaksi”. Kun tämä hallinta on kunnossa, on mahdollista vaikuttaa koiran käytökseen ja joko katkaista se, tai kanavoida se uudelleen johonkin tiettyyn kohteeseen.

    Kissa taas on itsenäisempi eläin, jonka luonneominaisuuksia ei ole samalla tavalla ihmisen toimesta jalostettu, vaan sen kesyyntymiseen johtanut merkitys lienee koostunut sen jo valmiiksi lajityypillisestä saalistuskäyttäytymisestä ja siitä ihmiselle koituvista hyödyistä. Kissan hiirenpyydystysominaisuuksia kun ei ole ollut erikseen tarpeen jalostaa, sillä kissa on osannut siihen tarvittavat asiat riittävän hyvin luonnostaan. Tästä voinemmekin tulla johtopäätökseen, että kun kissa alkaa toteuttaa esimerkiksi saaliskäyttäytymistään, ei ihmisellä ole samanlaista mahdollisuutta vaikuttaa siihen, kuin koiran kohdalla.

"Voidaan pohtia myös sitä, onko ihmisen ylipäätään mahdollista olla kissan mielestä esimerkiksi linnun vaanimista tai hyönteisen jahtaamista kiinnostavampi aina ja kaikissa tilanteissa?"


Kissan ja koiran koulutuksellinen ero tulee siis siitä, miten ihmisestä tehdään eläimen silmissä kiinnostavampi, kuin esimerkiksi äärettömän palkitsevasta saalistusketjun tai sen osan toteuttamisesta. Voidaan pohtia myös sitä, onko ihmisen ylipäätään mahdollista olla kissan mielestä esimerkiksi linnun vaanimista tai hyönteisen jahtaamista kiinnostavampi aina ja kaikissa tilanteissa?


Väite 2: ”Kissasta saadaan yhtä 'mukana kuljetettava' kuin koirasta, sosiaalistamalla sitä pikkupennusta asti.”


Tämä väite tuli vastaan kun totesin, ettei kissa ole samalla tavalla ”mukana kuljetettava” eläin kuin koira. Kissasta kuulemma tulisi varhaisen pentuvaiheen järjestelmällisellä sosiaalistamisella aivan yhtä mukana kuljetettava kuin koirastakin, enkä sinänsä epäile tämän väitteen todenperäisyyttä.

Kissan asema nyky-yhteiskunnassa on surkea ja on aivan totta, ettei niiden varhaispentuajan sosiaalisen herkkyyskauden (2-8 ikäviikkoa) sosiaalistamiseen panosteta niin paljon kuin olisi tarpeen. Mielestäni kissojaan pennuttavat ihmiset pitäisi kuitenkin saada ensin ylipäätään huolehtimaan kissanpennuistaan 12-viikon luovutusikään asti ja hoitamaan ne, pennutus ja astutustilanne, sekä kantava ja imettävä emo hyvin. Kun nämä perusasiat ovat kunnossa, voidaan alkaa puhua ihmisten sitouttamisesta kasvattamiensa pentujen asianmukaiseen sosiaalistamiseen.

Se, mikä tässä kissojen ja koirien välisessä vertailussa ja tasapäistämisessä kuitenkin minun mielestani tökkää on se, että sosiaalistamisen ja siihen liittymättömien koulutuksellisten ominaisuuksien välistä eroa ei tunnuta nähtävän.

Varhaispentuajan sosiaalistamisella voidaan tottakai vaikuttaa siihen, että kissa tottuu erilaisiin paikkoihin, ihmisiin, ääniin, hajuihin ja muihin eläimiin. Kunnollisella sosiaalistamisella voidaan siis vaikuttaa niiden vieraassa ympäristössä olevien ärsykkeiden määrään, joita kissa pelkää. Sama pätee koiraan.

Se, missä kissan ja koiran erot tulevat esiin on se, miten ne reagoivat ympäristöstä tulevaan uhkaan, miten ihminen voi vaikuttaa siihen tilanteen ollessa niin kutsutusti jo päällä ja mikä on ihmisen läsnäolon merkitys eläimelle tällaisessa tilanteessa. Uskallan nimittäin väittää, että vaikka eläin olisi sosiaalistettu kuinka hyvin tahansa, voi ympäristöstä aina tulla ennalta-arvaamattomia ärsykkeitä, jotka eläin kokee uhkaavina. Kissan kohdalla tämä ympäristöstä tulevan uhkan ja sen aiheuttaman pelko- ja pakoreaktion merkitys korostuu, sillä se on saalistajan lisäksi myös saaliseläin, jolla on lajityypillisesti tietynlaisia saaliseläimen käytösmalleja.

"Se, missä kissan ja koiran erot tulevat esiin on se, miten ne reagoivat ympäristöstä tulevaan uhkaan, miten ihminen voi vaikuttaa siihen tilanteen ollessa niin kutsutusti jo päällä ja mikä on ihmisen läsnäolon merkitys eläimelle tällaisessa tilanteessa."


Kissalle ihmisen läsnäololla lienee stressaavassa tilanteessa vähemmän merkitystä kuin koiralle, jolloin ihmisen voi olla vaikeaa, ellei jopa mahdotonta puuttua kissan käytökseen siinä vaiheessa, kun pelon aikaansaama reaktio on jo ehtinyt alkaa. Ihmisen voi myös olla vaikeampi kertoa kissalle, ettei syytä pelkoon ole, ja saada kissan toiminta suunnattua uudelleen. Näiden kuvailtujen piirteiden osalta voinemme päätellä kyseessä olevan niin perustavanlaatuiset lajityypilliset käytösmallit, ettei niihin voi kaikilta osin vaikuttaa koulutuksella.

Pohdittuamme asiaa näiden edellä kuvailtujen "ääriskenaarioiden" kautta, voimme alkaa miettiä uudelleen vastausta kysymykseen: onko esimerkillisestikään sosiaalistettu kissa todellisuudessa aivan yhtä ”mukana kuljetettava” eläin kuin koira?




Jotta kissaa ja koiraa voitaisiin verrata keskenään ja niihin kohdistettuja koulutuksellisia vaatimuksia yhdenmukaistaa, tulisi kissalla olla takana yhta pitkä ja samanlainen kesyyntymishistoria ja yhteiselo ihmisen kanssa kuin koiralla, ellei pidempikin. Siinä missä kesyyntyminen on aikojen saatossa vaikuttanut selkeästi koiran geneettisiin ominaisuuksiin, ei samanlaista muutosta ole havaittu kesykissoilla. Siksipä onkin erityisen tärkeää tiedostaa kissan ja koiran lajityypilliset erot ja huomioida ne koulutustilanteissa.
 

Tarkoitukseni ei ole pohdinnallani väittää kissan olevan huonompi eläin kuin koiran, blogiani joskus lukeneet varmasti ymmärtävät tämän. Peräänkuulutan vain molempien lajien lajityypillisten eroavaisuuksien tiedostamista ja huomioimista käytännön koulutustilanteissa.
 

Mielestäni on epärealistista ja väärin kissaa kohtaan asettaa sen koulutuksen lähtökohdaksi yrittää saada siitä mahdollisimman samankaltainen kuin koirasta, sillä siitä voi seurata sekä vaarallisia tilanteita, että pettymyksiä, jotka kääntyvät helposti kissaa vastaan, kun se ei lunastakaan sille ja sen koulutukselle asetettuja kohtuuttomia odotuksia.

Mielestäni on myös aatteellisella tasolla täysin kestämätöntä lietsoa ajatusta, että kissa olisi hieno ja arvokas vain käyttäytyessään kuin koira. Kissa kun ei ole pieni koira, eikä sitä koiralle tarkoitettuun muottiin tulisi myöskään yrittää ahtaa.


Lähteet:
(Enemmän tai vähemmän toisen käden tietolähteitä. Pitäisi yrittää löytää aikaa paneutua ensimmäisen käden tietoon)

Almo Nature - Kissojen villi luonne
Almo Nature - Laumanjohtajan merkitys koirallesi

(Tässä puhutaan laumanjohtajasta, joka ei varsinaisesti ole ihan validi termi, mutta viesti tullee kuitenkin selväksi)

Immonen Sanna 2013. s. 5-6 - Eroahdistus, äänipelko ja pakko-oireet – kirjallisuuskatsaus koirien käytösongelmien taustoista
Karala Maija 2010. Planeetanihmeet-blogi - Kun sudesta tuli koira
Pesonen Päivi SHKL 2/2013 - Tavoitteena ihmiseen luottava turvallinen hevonen
Pohjola Jaana 2013. s.4 - Kissojen virikkeet ja aktivointi  

Saari Elisa 2011. s. 7-12 - Palo- ja pelastustoimet hevostallissa 
Tervonen Ate 2014. s. 8-10 - Koiran mielen arvoitus ja kerronta 
Tulamo Riitta-Mari Hippos 6/2010 - Hevosen hyvinvointi – mitä se nykypäivänä tarkoittaa?

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Kevyttä kesälukemista osa 1: Maallikkokouluttajan identiteetti

Kävin tässä tovi sitten hieman läpi vanhoja blogikirjoituksiani ja huomasin, että kissojen kouluttamista ja ns. tempputassuilua koskevat kirjoitukseni olivat jääneet jostain syystä melko pintapuolisiksi. Olen viimeaikoina pohtinut paljon oman eläinten kanssa toimimiseni taustalla olevia asioita ja päätin kirjoittaa aiheesta myös tänne blogiin, näin ”kevyen kesälukemisen” hengessä. (Huomatkaa huumori, luvassa on jälleen kerran järkälemäinen kirjoitus).
 

Korostan, etten ole ammatiltani eläintenkouluttaja, vaan nämä ajatukset ovat heränneet oman kokemuksen ja käytännön tekemisen myötä. Kyseessä ovat siis omat henkilökohtaiset näkemykseni, eivätkä ne varsinaisesti edusta mitään tiettyä koulukuntaa.

Ajattelin kuitenkin julkaista nämä maallikkokouluttajan identiteettiini ja sen muodostumiseen vaikuttaneet ajatukset ja tekijät täällä blogissa, jotta joku muukin eläinten koulutuksesta kiinnostunut rohkaistuisi tahollaan tekemään niin.

 
Olen itse paikoin ylianalysointiin ja perfektionismiinkin taipuvainen persoona, mutta pyrin pääsemään eläinten koulutusta koskevissa tilanteissa eroon suorituskeskeisestä ajattelutavasta ja suorituspaineista. Mielestäni eläimen kouluttamisen ei tulisi olla suoritus, vaan osa luontevaa ja stressitöntä arkielämää.



Dialogi on kaiken perusta


Kaikenlaisessa eläinten kanssa toimimisessa on kyse dialogista, vuoropuhelusta ja molemminpuolisesta kommunikoinnista. Kyse ei ole siitä, että ihminen käskee ja eläimelle annetaan yksi ainoa vaihtoehto: totella. Eläimellä tulee olla oikeus ja mahdollisuus kertoa jos jokin asia tuottaa sille epämukavuutta ja ihmisen tehtävä taas on kuunnella mitä eläin yrittää kertoa ja mukauttaa omaa toimintaansa parhaan taitonsa mukaan ja pidemmällä tähtäimellä pyrkiä poistamaan omasta toiminnastaan ne tekijät, jotka aiheuttavat eläimelle toistuvaa epämukavuutta.

Jos otetaan esimerkki hevospuolelta ja puhutaan hetki ratsastuksesta. Ratsastuksen perusvarusteisiin kuuluvat suitset ja suitsiin taas kuolain. Kuolain on hevosen suuhun laitettava, usein metallinen kappale, josta kulkee suora yhteys, eli ns. kuolaintuntuma ohjien kautta ratsastajan käteen. Hevonen antaa suunsa ja päänsä liikkeillä ratsastajalle jatkuvaa informaatiota siitä, miltä ratsastajan käden aiheuttamat liikket sen suussa tuntuvat.

Mitä enemmän hevonen viskelee päätään, aukoo suutaan tai pureskelee kuolaintaan ratsastuksen aikana, sen suuremmasta epämukavuudesta se kielii. Tällaisessa tilanteessa ratsastajalla on kaksi vaihtoehtoa: joko jättää hevosen epämukavuudesta kertova käyttäytyminen huomiotta, pahimmillaan kiristää suitsien turpahihnaa entisestään estämään hevosen suun liikkeitä ja jatkaa ratsastamista samaan malliin kuin ennenkin, tai ottaa vinkistä vaarin ja pyrkiä kehittämään omaa ratsastustaan sellaiseksi, ettei hevonen koe tarpeelliseksi yrittää helpottaa kokemaansa epämukavuutta tai jopa kipua esimerkiksi aukomalla suutaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eläin saisi ”tehdä mitä lystää”, ollen pahimmillaan vaarallinen sekä itselleen että ympäristölleen. Tämä tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että kouluttaminen, tekeminen ja uuden oppiminen tapahtuu eläimen ja ihmisen välisessä yhteisymmärryksessä, jossa eläin toimii sellaisessa mielentilassa, että se valitsee vapaaehtoisesti toimia ihmisen pyytämällä tavalla.


"Kaikenlaisessa eläinten kanssa toimimisessa on kyse dialogista, vuoropuhelusta ja molemminpuolisesta kommunikoinnista. Kyse ei ole siitä, että ihminen käskee ja eläimelle annetaan yksi ainoa vaihtoehto: totella. Eläimellä tulee olla oikeus ja mahdollisuus kertoa jos jokin asia tuottaa sille epämukavuutta ja ihmisen tehtävä taas on kuunnella mitä eläin yrittää kertoa."



Itse olen henkilökohtaisesti luopunut ajatuksesta kouluttaa eläintä. Sen sijaan koulutan itseäni ja kun saan itseni omaksumaan jonkin uuden toimintamallin, sen vaikutukset näkyvät myös eläimen käyttäytymisessä. Tässä minulla johtoajatuksena on se, että en voi vaatia eläimeltä sellaista, mihin en itse ole valmis. Jos esimerkiksi olen hermostunut ja jännittynyt, en voi vaatia eläintä olemaan rauhallinen. Minun maailmassani muutos lähtee aina ihmisestä ja etenee kohti eläintä, ei päinvastoin.



Mitä tulee kissoihin, niin niitä on hyvin vaikea pakottaa. Se voi johtaa ihmisestä ja hänen näkökulmastaan riippuen joko positiiviseen tai negatiiviseen loppupäätelmään. Jos asetat kissalle koulutustilanteessa liian korkean kriteerin, eli edellytät siltä sellaista toimintaa joka on kissan senhetkiseen osaamistasoon nähden liian haastavaa, se lakkaa melko pian yrittämästä ja menettää mielenkiintonsa koko touhuun. Se sanoo niin kutsutusti yhteistyösopimuksen irti.

Tässä vaiheessa kouluttajalla on jälleen kaksi vaihtoehtoa: joko lyödä hanskat saman tien tiskiin ja todeta etteivät kissat mitään opi, tai pysähtyä hetkeksi peilin ääreen pohtimaan, mitä kissa oikein yrittää käytöksellään kertoa. Jatko on jälleen kerran kiinni siitä, onko ihminen valmis tarkastelemaan omaa toimintaansa kriittisesti ja mukauttamaan sitä eläimeltä saamansa palautteen pohjalta.

"Itse olen henkilökohtaisesti luopunut ajatuksesta kouluttaa eläintä. Sen sijaan koulutan itseäni ja kun saan itseni omaksumaan jonkin uuden toimintamallin, sen vaikutukset näkyvät myös eläimen käyttäytymisessä. Tässä minulla johtoajatuksena on se, että en voi vaatia eläimeltä sellaista, mihin en itse ole valmis."


En ole tässä suhteessa täydellinen. Minulla on vielä paljon opittavaa ja omaksuttavaa, että pystyisin kaikilta osin toteuttamaan tätä ideaalia käytännössä. On kuitenkin tärkeää, että on ideaaleja ja tavoitteita joihin pyrkiä. On myös tärkeää tiedostaa oma keskeneräisyytensä ja pyrkiä parhaansa mukaan kehittämään itseään kohti tavoitteita, vaipumatta epätoivoon ja passiivisuuteen.


Toiminnan muuttaminen ei käy hetkessä


Kun puhutaan ihmisen tai eläimen toiminnan muuttamisesta, on olennaista ymmärtää, että puhutaan muutoksista ja kehityskaarista, jotka eivät tapahdu tunnissa, päivässä tai viikossa, vaan vievät aikaa. Siksipä asetankin itselleni usein välitavoitteita, yhden suuren sijaan. On kouluttajallekin motivoivampaa saavuttaa tavotteita askel kerrallaan, kuin yrittää pyrkiä kertaheitolla johonkin elämää suurempaan lopputavoitteeseen.

Käytän tässä asiayhteydessä usein painonpudotukseen liittyvää esimerkkiä:

On helpompaa laihduttaa 100 kg asettamalla välitavoitteita 5 tai 10 kg välein, kuin pyrkiä kertarykäyksellä 100 kilon painonpudotukseen. Jos ainoa horisontissa siintävä tavoite on - 100 kg, ehtii ihminen väsyä ja kärsiä motivaation puutteesta aika monta kertaa ennen tavoitteeseen pääsyä. Mitä suurempi motivaation puute ja uupumus, sen todennäköisempää, että tavoitteen saavuttaminen epäonnistuu.

Siispä, mitä suuremmat tavoitteet, sen olennaisempaa on pilkkoa ne pieniin osiin ja juhlia jokaista välietappia kohti lopullista tavoitetta. On nimittäin huomioitava, että koirakko, kissakko ja ratsukko sisältää aina eläimen lisäksi myös ihmisen, jonka hyvinvointi, stressitaso ja rooli kouluttajana heijastuvat aina tavalla tai toisella eläimeen, sekä vaikuttavat koulutuksen laatuun ja lopputulokseen. Koulutustilanteen on siis oltava rauhallinen ja stressitön myös kouluttajalle.



Itse yritänkin päästä eroon koulutukseen ja koulutustilanteisiin liittyvästä perfektionismista ja suorituskeskeisestä ajattelusta, joka on omiaan kasaamaan oppimista ja opettamista heikentäviä suorituspaineita kouluttajan harteille. Koulutustilanne ei ole suoritus. Sen tulisi olla jatkumo, luonteva osa arkielämää. Jotain sellaista, josta ei tarvitse tehdä sen suurempaa numeroa sen enempää itselle kuin eläimellekään. Koulutuksen edistymistä ja asetettujen tavotteiden saavuttamista tulisi verrata vain omaan lähtötasoon, ei muihin ihmisiin tai eläimiin. Sillä ei ole mitään väliä, mitä muut ajattelevat, kunhan itse tiedät missä mennään.

"On nimittäin huomioitava, että koirakko, kissakko ja ratsukko sisältää aina eläimen lisäksi myös ihmisen, jonka hyvinvointi, stressitaso ja rooli kouluttajana heijastuvat aina tavalla tai toisella eläimeen, sekä vaikuttavat koulutuksen laatuun ja lopputulokseen."


Olen myös sitä mieltä, että virheitä ei tule pelätä. Virheitä tekevät kaikki ja luulen valtaosan eläimistä antavan ne anteeksi, kunhan ihminen vain tunnistaa ja tunnustaa ne ja ottaa niistä opikseen.



Kehun merkitystä ei voi liikaa korostaa


Mitä tulee koulutusmetodeihin karkealla palkinto-rangaistus -akselilla, on minulle itselleni melko selkeää, kumpaa haluan itse omassa toiminnassani painottaa.

Joku itseäni viisaampi käytti joskus tällaista esimerkkiä:

”Ajattele, että olisit elämäsi ensimmäistä kertaa tietokoneen ääressä. Sinulla on edessäsi näppäimistö ja kymmenittäin eri näppäimiä, jotka ovat kaikki sinulle silkkaa hepreaa. Kun painat sattumanvaraisesti jotain näppäintä, selkäsi takana oleva henkilö näpäyttää sinua sormille ja tiuskaisee 'EI!'.

Sinulla on kaksi vaihtoehtoa jatkoon. Joko painat uudelleen jotain toista sattumanvaraista näppäintä, tai olet tekemättä mitään. Niin tai näin, otat joka tapauksessa jälleen riskin rangaistuksi tulemisesta, mikäli valitsemasi toimintamalli ei satu olemaan se, mitä 'valvojasi' sinulta odottaa.”

Tismalleen tästä on kyse myös silloin, jos perustamme kaiken eläinten kanssa olemisemme komentelulle ja rangaistuksille. Siksipä kehun merkitystä ei voikaan liikaa korostaa. Oli kyseessä sitten kissa, koira, hevonen tai kesyrotta, niin kehu on se, mikä palkitsee, motivoi ja ennenkaikkea kertoo eläimelle, mitä ihminen toivoo sen tekevän. Tällöin eläimellä on tieto ja sen mukanaan tuoma varmuus siitä, millaista toimintaa siltä halutaan, jolloin sen on helpompi myös valita tämä toimintamalli uudelleen, muiden ihmisen näkökulmasta ei-toivottujen sijaan. Silloinkin, jos eläintä syystä tai toisesta täytyy ”komentaa”, tulee sitä mielestäni aina kehua, kun eläin lopettaa sen mitä oli tekemässä ja kiinnittää huomionsa jälleen ihmiseen.

Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei koulutuksessa ole kyse suorituksesta, ajattelen kuitenkin myös, että oman toimintansa taustalla olevien asioiden, ajatusten ja periaatteiden pohtiminen ja tunteminen tuovat kouluttajalle sellaista itsevarmuutta, joka auttaa häntä toimimaan johdonmukaisesti ja päämäärätietoisesti käytännön arjessa. Kun ihminen tietää mitä tekee, miksi ja miten, on hänellä paremmat mahdollisuudet auttaa ja tukea vaikutuspiirissään olevaa eläintä.

KUVAT ARI K.

Lähteet:


Jaana Pohjola – Eläinkoulutusblogi 16.6.2010 - Kuolaimilla vai ilman?


Mirjami Miettinen, Helsingin Yliopisto. Eläinlääketieteen lisensiaatin tutkielma 2015 - Kuolaimen ja turpahihnan valinnan, sovituksen ja käytön merkitys ratsuhevosensuun terveydelle (Tästä ennätin tosin lukea vain abstraktin)

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Viisi askelta hyvään myynti-ilmoitukseen

Jälleen on se aika vuodesta, kun netti on pullollaan kissanpentujen myynti-ilmoituksia. Moni ilmoitus jättää toivomisen varaa siinä, mitä se kertoo myytävistä pennuista. Pentujen sijainti ja hinta on usein muistettu kertoa, mutta samalla kertomatta jää melko moni seikka, johon ainakin itse haluaisin pennunhankkijan ominaisuudessa vastauksen heti kättelyssä. 

Toki vastauksia varmasti useimmissa tapauksissa saa ottamalla suoraan yhteyttä ilmoituksen jättäjään, mutta tietyt perusasiat ilmoituksesta kuitenkin olisi hyvä ilmetä, jotta kynnys suoraan yhteydenottoon madaltuisi.

Päätinkin siis listata tähän ne pääpiirteet, joita itse ilmoituksessa arvostan. Joku toinen arvostaa varmasti eri asioita, mutta tässäpä jotain pientä muistilistaa siitä, mitä hyvä pennunmyynti-ilmoitus minun mielestäni pitää sisällään:

  1. Sen lisäksi että kerrot milloin pennut tulevat luovutusikään, kerro myös, minkä ikäisiä ne tuolloin ovat. Itselleni henkilökohtaisesti ei riitä pelkkä maininta luovutusiästä, sillä kaikesta valistustyöstä huolimatta luovutusikä ei valitettavasti tarkoita kaikille samaa asiaa, vaan "luovutusikäiset" kissat voivat olla todellisuudessa kaikkea muuta kuin sitä.

  2. Kerro, millaista hoitoa pentu saa ennen luovuttamista uuteen kotiinsa. Kaikki sen saamat matokuurit, rokotukset yms. kannattaa mainita jo myynti-ilmoituksessa. Jos mitään hoitotoimenpiteitä ei tule ilmoituksessa esille, voitaneen päätellä kissanpennun jäävän olennaisilta osin vaille sille kuuluvaa ja asianmukaista perushoitoa.

  3. Kuvat ovat ehdottoman hyvä lisä ja jos niissä näkyy emokin, niin vielä parempi. Vaikka perusoletuksena tottakai onkin, että pentua ei osteta (eikä myydä!) pelkän netti-ilmoituksen perusteella, niin itse ainakin potentiaalisena pennunhankkijana pidän siitä, että pystyn muodostamaan kuvallisen ilmoituksen perusteella jonkinlaisen ensivaikutelman, jonka perusteella pohdin, otanko yhteyttä myyjään vai en. Kuvissa esimerkiksi selkeän rähmäiset pennut ja/tai emo saavat minut automaattisesti siirtämään ilmoituksen mappi Ö:hön. Terveen ja elinvoimaisen näköiset pennut taas puolestaan lisäävät kiinnostusta.

  4. Pysy asiallisena. Kaikki pentujen lopetuksella uhkailut ja muut vastaavat säälipisteidenkeruuyritykset saavat ainakin allekirjoittaneen niskakarvat heti pystyyn. Ei nimittäin kerro kovinkaan suuresta vastuuntunnosta jos on antanut kissansa lisääntyä, muttei ole valmis kantamaan siitä koituvaa vastuuta kunnialla loppuun asti. Mikäli pentuihin ja niiden hoitoon sitoutumisen taso on muutenkin sitä luokkaa, että niiden lopettamista mietitään jos niille ei löydy koteja samalla sekunnilla kuin ilmoitus julkaistaan, se antaa pennunhankkijalle aihetta miettiä, onko pentujen hoitoon muutenkaan satsattu riittävästi.

  5. Edelliseen liittyen: ole liikkeellä hyvissä ajoin. Aloita potentiaalisten kotien kartoitus ja etsintä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, äläkä vasta sitten, kun kissat alkavat lähestyä luovutusikää ja niistä alkaa olla "pakko" päästä eroon. Tällöin sinulla on pelivaraa ja mahdollisuus löytää kissoillesi parhaat mahdolliset kodit, eikä sinun myöskään tarvitse kiirehtiä ja uhkailla pennunostajia pentujen lopettamisella, mikäli kotien saanti syystä tai toisesta viivästyy.
Kissanpentu


Ei. Tarkoitukseni ei ole sanoa, että pentuja myyvän henkilön tulisi olla jokin Ruuneperi, tai taituroida myynti-ilmoituksesta minkäänlaista kaunokirjallista huipputeosta. En myöskään tarkoita, että netti-ilmoituksen tulisi korvata suora yhteydenotto ja mahdollistaa pelkän netti-ilmoituksen perusteella tapahtuva "katalogishoppailu". Se mitä yritän tässä sanoa on, että myynti-ilmoituksen tulisi ainakin minun mielestäni olla sen verran informatiivinen, että pennunhankkija saa sen perusteella syyn ottaa yhteyttä myyjään. Tällainen ilmoitus palvelee loppupeleissä myös myyjää itseään, jos se tarkoittaa enemmän kiinnostuneita yhteydenottoja ja hyviä kotiehdokkaita.

Mikäli myynti-ilmoituksessa taas on vain kaksi riviä tekstiä, joissa toisessa ilmoitetaan paikkakunta ja toisessa pennun hinta, ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista perustetta sille, miksi minun pitäisi ottaa yhteyttä juuri tuon nimenomaisen ilmoituksen jättäjään. Jos pentujen myyjä on hoitanut pennut päivänvalon kestävällä tavalla, ei sen esilletuomisen myynti-ilmoituksen yhteydessä luulisi olevan ongelma, vaikka ilmoituksen laatiminen veisikin vähän aikaa. 

En voikaan olla miettimättä, onko myynti-ilmoituksen pituus (tai lyhyys) ja sen laatimiseen käytetty aika suorassa suhteessa siihen, kuinka paljon pentujen hyvinvointiin ja hyvien kotien etsintään ollaan ylipäätään valmiita panostamaan?

KUVAT ARI K.

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Kattikarkurit oransseissa


Kitty Convict
Keltainen nauha koiran hihnassa kertoo, että koira tarvitsee tilaa, eikä sitä tule lähestyä. Punainen rusetti hevosen hännässä taas kertoo, että liian lähelle tuleva ratsukko saattaa saada osakseen kipakan potkun. Mitä oranssi kaulapanta kissan kaulassa kertoo?

Exploding Kittens -korttipelin kehittäjät ovat valjastaneet suosionsa hyvään tarkoitukseen ja lanseeranneet Kitty Convict -kampanjan. Kampanjassa kehotetaan pukemaan jokaiselle sisäkissalle kirkkaanoranssi kaulapanta, jotta ihmiset tunnistaisivat sen karanneeksi sisäkissaksi ja osaisivat toimittaa sen takaisin kotiinsa.

Vaikka Kitty Convict -kampanja onkin amerikkalainen, on ongelma todellinen myös täällä Suomessa. Täälläkään löytölöihin päätyneistä kissoista ei takaisin alkuperäisiin koteihinsa pääse kuin se 5 %. Syitä tähän on varmasti monia, joista Suomen tilanteessa pääasialliseksi tekijäksi on mainittu omistajien haluttomuus lunastaa kissojaan takaisin, sillä se tarkoittaa löytölälle kissan säilytysajasta koituvien hoitokulujen korvaamista. Tämä on yksi maatiaiskissan pitoon liittyvistä asenneongelmista ja se, mihin Kitty Convict -kampanja haluaa pureutua on toinen.

Kitty Convict (jonka allekirjoittanut vapaasti suomensi muotoon Kattikarkurit) haluaa kasvattaa alkuperäiseen kotiinsa löytölöistä päätyvien kissojen prosenttiosuutta pureutumalla yhteen kissan tämänhetkiseen pitoon liittyvien asenteiden ja toimintatapojen aiheuttamaan ongelmaan.

Katsotaanpas:
  1. Mitä ajattelet, jos kadulla sinua vastaan kävelee koira ilman omistajaa? Niinpä. Se on varmaan karannut ja pitää saada äkkiä takaisin omistajalleen.

  2. Entäpä jos sinua vastaan kävelee kissa ilman omistajaa, mitä ajattelet? Niinpä. Se on varmaan jonkun tarkoituksella omatoimiulkoileva lemmikkikissa.
Koska tyypillinen ajatusketju on tämä, emmekä lähtökohtaisesti kiinnitä huomiota kohtaamiimme omatoimiulkoileviin kissoihin, jäävät omistajiltaan karanneet sisä- ja valvotusti ulkoilevat kissat hyvin helposti ja todennäköisesti vaille tarvitsemaansa apua ja niiden pääsy takaisin kotiin vaikeutuu.

Tähän kampanja esittää ratkaisuksi oranssin kaulapannan pukemista niille kissoille, joiden ei ole tarkoitus ulkoilla omatoimisesti. Mikäli kanssaihmiset osaisivat tulkita oranssin kaulapannan tarkoittavan karannutta sisäkissaa, he osaisivat samalla myös erottaa todelliset karkurit tarkoituksellisista omatoimiulkoilijoista ja reagoida asiaankuuluvalla tavalla. Kun oranssiin kaulapantaan vielä kirjoitetaan omistajan yhteystiedot, niin kissalla on ainakin teoriassa nykyistä paremmat mahdollisuudet päästä suoraan löytäjänsä luota takaisin kotiinsa, kulkematta löytölän kautta.

Kitty Convict

Miksi oranssi?


Kampanjan tunnusvärinä toimii oranssi, joka on kirkas ja erottuva huomioväri, jolloin se on helppo nähdä myös, jos karkuri piileskelee pusikoissa. Oranssi on myös perinteinen vankien asun väri Yhdysvalloissa, jolloin oranssi kaulapanta yhdistettynä convict-käsitteeseen (vankikarkuri) muodostaa kampanjan viestinnällisen kärjen.

Itse vierastan sisäkissan rinnastamista vankiin, sillä tämä sisäkissa = vanki väite toistuu kerta toisensa jälkeen kissan ulkoilua koskevissa keskusteluissa, ainakin täällä Suomessa. Sisäkissan omistajien syyttäminen kissojensa pitämisestä vankeina neljän seinän sisällä tuntuu olevan joidenkin valvomattoman ulkoilun puolestapuhujien vaikiovastaus siihen, miksi kissan tulisi saada heidän mielestään ulkoilla valvomatta. Koska tämä sisäkissan väittäminen vangiksi on hyvin mustavalkoinen, suppeakatseinen ja jopa vääriin argumentteihin perustuva väite, en soisi sitä ja sen käyttöä ruokittavan laisinkaan. Siksi tämä kissojen pukeminen oranssiin ja nimittäminen vankikarkureiksi särähtää korvaan.

Mutta toisaalta, itsekin viestintä- ja markkinointialan ihmisenä ymmärrän, että suurelle yleisölle kohdennetun viestinnän tulee olla kärjistettyä ja huomiotaherättävää. Siksi olenkin valmis hyväksymään tällaisen pienen epäkohdan, sillä kampanjan tarkoitus on niin hyvä. Niin, ja koska oranssin värin käyttämiseen on tässä asiayhteydessä muitakin hyviä syitä kuin viestinnän kannalta kieltämättä herkullinen mahdollisuus kutsua kissoja vankikarkureiksi. Niinpä uskon ja toivon kampanjasta olevan loppujen lopuksi enemmän hyötyä kuin haittaa.

Kitty Convict


Oranssi panta ei korvaa mikrosirua


Omistajan yhteystiedoilla varustettu kaulapanta kuulostaa toimivalta tavalta ilmaista kanssaihmisille, että kissa on lemmikki, eikä villiintynyt ja koditon kulkuri. Kaulapanta ei mielestäni kuitenkaan koskaan korvaa mikrosirumuotoista tunnistusmerkintää, sillä kaulapanta ei koskaan saa olla niin kireällä, ettei kissa pääse kaulapannasta jumiin esimerkiksi pensaikkoon juuttuessaan rimpuilemaan siitä irti.

Mikäli panta on niin kireällä ettei kissa pääse siitä hätätilanteessa irti, se muodostaa kissalle merkittävän turvallisuusriskin, aiheuttaen pahimmillaan sen kuristumisen tai nääntymisen. Mikäli panta taas on oikein, eli riittävän löysälle laitettu, on aina mahdollisuus, että panta jää jonnekin matkan varrelle. Mikäli kaulapannassa olevat omistajatiedot ovat ainoa tapa selvittää kissan "henkilöllisyys", pensaan oksille jäänyt kaulapanta tarkoittaa kissan identiteetin ja "henkilötietojen" täydellistä katoamista. Mikrosiru taas varmistaa, että kissan omistajan tiedot kulkevat kissan mukana aina, oli kissalla sitten kaulassaan panta tai ei.

Vaikka kissalla olisikin mikrosiru, eivät kaulapannassa olevat omistajatiedot kuitenkaan ole turhia. Kissan ihon alla olevalla mikrosirulla sijaitsevat tiedot voi lukea ainoastaan siihen tarkoitetulla laitteella, joita löytyy esimerkiksi joiltain eläinlääkäriasemilta, löytöeläintaloilta ja yksityishenkilöiltä. Ilman tällaista laitetta omistajatietoja ei mikrosirulta saa ja silmämääräisesti voi olla vaikea nähdä, onko kissa sirutettu vai ei.

Mikäli kissalla taas on sirun lisäksi kaulapanta yhteystietoineen, ovat omistajatiedot kissan löytäjän saatavilla ilman tarvetta mahdollisesti stressaavan kissan kuskaamista paikasta toiseen mikrosirunlukijan perässä. Karannut sisäkissa harvoin lähtee kauas katoamispaikastaan, joten kissan omistajakin löytyy todennäköisesti lähistöltä.

Yhdessä mikrosirun kanssa tämä oranssi panta ei ole ollenkaan huono idea ja toivottavasti sana tästä kampanjasta leviäisi mahdollisimman laajalle, myös täällä Suomessa. En ole itse suin päin ryntäämässä kaupoille ostamaan omille kissoilleni oransseja kaulapantoja, mutta enpä tässä nyt aivan yhtäkkiä keksi yhtään syytä, että miksi ei. 

Aiotko sinä pukea kissasi oranssiin?

Kitty Convict
KUVAT KITTYCONVICT.COM

Lähteet:
Etelä-Suomen sanomat 5.3.2016 - Vieläkin vain harva löytökissa pääsee takaisin kotiinsa  
Etsijäkoiraliitto - Kadonneen kissan käyttäytyminen
kittyconvict.com