torstai 23. elokuuta 2018

Eläimet eivät kaipaa ihmisoikeuksia, vaan eläinten oikeudet

Ehdin silmäillä Pekka Juntin YLElle 23.8.2018 kirjoittaman kolumnin pikaisesti läpi. Kyseinen teksti herätti minussa sen verran paljon ajatuksia, että päätin julkaista ne täällä blogissa, vaikka aihe koskeekin koiria eikä kissoja. Saman pohdinnan voi tosin ulottaa koskemaan myös kissoja, joten siinä mielessä kirjoitus ei ole väärässä paikassa vaikka koirapainotteinen onkin.

Mielestäni kysymys siitä kuka/mikä on arvojärjestyksessä kenenkin/minkäkin yläpuolella on totaalisen irrelevantti. Se että koirat olisivat jotenkin maagisesti ja automaattisesti ihimsen alapuolella ei mielestäni ole se lähtökohta, josta asioita tulisi tarkastella. Eläinten kaltoinkohtelua on pyritty historiamme käänteissä perustelemaan ja oikeuttelemaan sillä, että ne on arvotettu ihmiseen nähden alempiarvoiseksi milloin milläkin verukkeella. Näin toimitaan vielä tänä päivänäkin aika monen eläinlajin kohdalla.

Mielestäni se että tunnustaa eläimelle sille kuuluvan itseisarvon ei tarkoita sitä, että sitä tulisi pitää tai pidettäisiin ihmisenä, päinvastoin. Oikeasti eläinlähtöinen lähestymistapa kohtelee jokaista eläintä omana itsenään, eli huomioi yksilöllisten piirteiden lisäksi myös sen lajityypilliset ominaisuudet ja tarpeet. Tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, että ainoa reitti onneen olisi jonkin sellaisen  keinotekoisen arvojärjestyksen ylläpito, jossa ihminen on luomakunnan kruununa kaiken yläpuolella, koska myös silloin eläintä lähestytään aivan yhtä ihmiskeskeisistä lähtökohdista kuin epäsuotuisan inhimillistämisenkin kohdalla.

Tästä päästäänkin jokaisen koira- ja kissakeskustelun suosikkiaiheeseen, eli inhimillistämiseen. Mitä nyt tosiaan pikapuolisesti ehdin silmäillä tuon Juntin kolumnin läpi, niin jäin käsitykseen että hän esittää tasan kaksi tapaa kohdella koiraa: joko ihmistä alempiarvoisempana tai inhimillistettynä karvaisena lapsena, paino sillä että ensinmainittu on hänen mukaansa se ainoa oikea vaihtoehto. Haluaisin tässä itse kuitenkin terottaa sitä, että inhimillistäminen käsitteenä ei nähdäkseni ole aivan niin mustavalkoinen kuin Juntti antoi kirjoituksessaan ymmärtää.

Mielestäni koiraa saa ja pitää inhimillistää sen verran, että tiedostaa sillä olevan samat tietoiset perustunteet kuin ihmiselläkin. Se tuntee iloa, surua, mielihyvää, hoivan tarvetta ja niin edelleen, ihan siinä missä ihminenkin. Tietoiset tunteet eivät ole ihmisten yksinoikeus, vaan näiden perustunteiden osalta tunnemaailma on meille ja koiran ohella aika monelle muullekin eläimelle yhteinen. Lisäksi lienee ihan todistettu juttu, että mitä enemmän eläin muistuttaa meitä itseämme, sitä helpompi meidän on siihen samastua ja osoittaa sille myötätuntoamme. Se että osoitamme myötätuntoa muillekin eläimille kuin lajitovereillemme, ymmärrämme niillä olevan samoja perustunteita kuin itsellämme ja toimimme sen mukaan, voidaan käsittää inhimillistämisenä, mutten pysty näkemään sitä mitenkään päin negatiivisena asiana, päinvastoin.

Jos laajennetaan keskustelu koskemaan koiran lisäksi muitakin eläimiä, on huomioitava että saamme koko ajan kasvavammissa määrin uutta tietoa esim. kalojen kognitiosta. Kalat ovat aivan erilaisia eläimiä kuin me, ja meidän on vaikea samastua niihin ja ulottaa kokemusmaailmamme koskemaan myös ilmeettöminä ja tunteettomina pitämiämme mereneläviä. Kaloihin samastuminen ei tule meiltä luonnostaan, koska olemme niin eri maailmoista. Siksi kalojen ja muiden ei niin pörröisten eläinten kohdalla meidän onkin tehtävä tietoinen päätös siitä, että otamme ne empatiamme ja myötätuntomme piiriin ja tunnustamme niiden tuntevan samoja perustunteita kuin mekin tunnemme. Tätä voitaneen niin ikään kutsua inhimillistämiseksi, mutten pysty näkemään sitä mitenkään päin negatiivisena asiana, päinvastoin.

Aivan oma ja edellisestä erillinen lukunsa on se inhimillistämisen muoto, jossa eläin rinnastetaan ihmiseen siinä määrin, että sen ajatellaan nauttivan samoista asioista kuin ihminen, ajattelevan samalla tavalla kuin ihminen, käyttäytyvän samalla tavalla kuin ihminen ja pelkäävän kuolemaa samalla tavalla kuin ihminen. Tämä on se epäsuotuisan inhimillistämisen laatu jonka Juntti esittää kärkevästi ainoana vaihtoehtona eläimen alistamiselle. Edellä kuvatun kaltainen epäsuotuisa inhimillistäminen on eläimen itsensäkin kannalta täysin sietämätöntä, eikä siihen tulisi missään nimessä kannustaa yhtäkään eläinten kanssa tekemisissä olevaa ihmistä. Koira ei haudo kostoa, osoita mieltään tai katumusta, ne ovat ihmisen kotkotuksia, eivätkä liity koiriin. Kaiken maailman synttärikemut ja koreisiin vaatteisiin pukeutuminen ovat koiralle aivan yhdentekeviä ja se kärsii eittämättä, jos tällainen ihmisen mukavaksi mieltämä, mutta koiralle ei-lajityypillinen toiminta on pois sen lajityypillisten käyttäytymistarpeiden toteuttamisesta. Myös ihmisille tyypillisten, mutta koiralle tuntemattomattomien koston ja katumuksen konseptien yhdistäminen koiraan saattaa johtaa eläimen epäoikeudenmukaiseen kohteluun, aiheuttaen sille henkistä ja pahimmillaan myös fyysistä kärsimystä, lopettamispäätöksen lykkäämisestä ja välttelystä puhumattakaan. Tästä olen Juntin kanssa siis täysin samaa mieltä, että koira ei ole ihminen, eikä siltä tule odottaa samoja asioita kuin ihmiseltä.

Se, missä minun ja Juntin näkemykset eroavat radikaalisti toisistaan on, että itse näen mustan ja valkoisen välillä myös ne harmaan sävyt, jotka Juntin kirjoituksesta jäivät täysin puuttumaan. Näen siis että inhimillistämistäkin on montaa eri laatua ja vain yhdenlainen, Juntin tekstissään ainoaksi mahdolliseksi inhimillistämiseksi leimaama, on eittämättä haitallinen eläimelle. Muunlainen edellä luettelemani inhimillistäminen ja sen tunnustaminen etteivät tunteet ole ihmisen yksinoikeus ovat perusedellytyksiä sille, että eläinten hyvinvoinnin on mahdollista parantua laajemmalla skaalalla. Koirien kohdalla tilanne on saattanut paikoin mennä överiksi ja kuulee sitä usein kissaihmistenkin suusta manauksia siitä kun kissa "kostaa" tai "osoittaa mieltään", joihin se ei nykytiedon mukaan todellisuudessa kykene. Mutta jos ottaa tarkasteluun hieman laajemman spektrin, voitaneen valtaosan maailman koirista ja kissoista todeta elävän korvessa ja kaduilla vailla ihmiskontakteja ja inhimillisen myötätuntomme ulkopuolella, muista eläimistä kuten sioista, naudoista ja broilereista puhumattakaan. Yhtä paapottua "karvalasta" kohtaan on taatusti lukematon määrä hylättyjä, kodittomia tai muuten vähempiarvoisempina pidettyjä eläimiä ja kokonaiskuvan huomioiden niitä soisi inhimillistettävän paljon nykyistä enemmän.

Muistan jonkun itseäni viisaamman joskus sanoneen "En halua eläimille ihmisoikeuksia, vaan eläinten oikeudet". Tämä lause tiivistää mielestäni hyvin ja osuvasti sen, mitä yritän tällä kaikella sanoa. Toisin kuin Juntti antaa ymmärtää, ainoat vaihtoehdot eivät ole yrittää ahtaa eläintä sellaiseen ihmismäiseen muottiin johon se ei sovi, tai pitää sitä itseään alempiarvoisempana hyödykkeenä. Näiden kahden äärivaihtoehdon välillä on kosolti vaihtoehtoja, jotka tarjoavat eläimelle mahdollisuuden olla tasapainoinen lajinsa edustaja ja yksilönä juuri sellainen kuin on, ilman että siihen liittyy eläimen käytökseen, ajatusmaailmaan tai tunne-elämään liittyviä ihmismäisiä oletuksia.

PS. Elämme nykyään sellaisessa maailmassa, jossa suuren, ellei jopa valtaosan koiran ja monen muun eläimen käyttäytymisestä tiedetään olevan opittua. On siis todella vanhakantaista ja jopa vaarallista väittää, että koira (tai sen enempää kissakaan) toimisi pelkkien tiedostamattomien impulssien varassa, mitä se ei todellakaan tee. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että se ajattelisi samalla tavalla kuin ihminen vaan sitä, että olemme tulleet aika hiton kauas René Descartesin ja kumppaneiden teorioista, joiden mukaan eläinten reaktiot ovat pelkkiä mekaanisia toimintoja ilman tietoisuutta ja tulleet siihen pisteeseen että tiedämme, etteivät läheskään kaikki koiralle tyypilliset käyttäytymismallit ole geeneihin koodattuja automaattisia ja kaavamaisia toimintaketjuja, vaan elinympäristön ja yksilöllisten kokemusten muokkaamaa ja mukauttamaa opittua toimintaa.

EDIT 18.9.2018: Perustunteita käsittelevää kappaletta täsmennetty.

torstai 28. kesäkuuta 2018

Maatiaiskissan arvostuksessa on parannettavaa



On ollut ilahduttavaa seurata viimeaikaista keskustelua maatiaiskissan arvostuksesta. Siitä on syytä puhua ääneen, mutta keskustelun tulisi perustua faktoihin. Helsingin Uutisten mielipidekirjoituksessa (27.6.2018) Saku Vainikainen väittää oikaisevansa asiavirheitä, vaikka hänen oma kirjoituksensa vilisee niitä.

Vainikaisen mukaan “kissa on ollut osa Suomen luontoa viikinkien ajoista asti”. Todellisuudessa Afrikasta peräisin oleva kissa ei selviä Suomen ankarista talvista ilman ihmisen tarjoamaa suojaa ja ravintoa, mikä on mainittu myös Suomen kansallisessa vieraslajistrategiassa. Vainikainen antaa myös ymmärtää, että luontoon villiintyneet kissapopulaatiot olisivat ikiaikainen asia, eikä nykyisillä kotikissoilla olisi mitään tekemistä näiden villiintyneiden kissojen kanssa. Nykypäivän villiintyneet kesykissat ovat suoraa seurausta maatiaiskissan kohtaamasta arvostuksen puutteesta. Maatiaiskissaa ei usein pidetä arvokkaana eikä sen hoitotoimenpiteisiin satsata rahaa, ja tämä mahdollistaa uusien villiintyneiden populaatioiden syntymisen. Jos maatiaiskissat nauttisivat yhtä suurta arvostusta kuin rahallisesti arvokkaat rotukissat, meillä tuskin olisi villiintyneitä kissapopulaatiota ja 20 000 hylättyä kissaa vuodessa. Uusia villiintyneitä kissapopulaatioita putkahtelee jatkuvasti ympäri maata ja se kertoo mielestämme selvästi siitä, ettei maatiaiskissan arvostus ole riittävällä, saatika ihanteellisella tasolla.

Suomen laki ei yksiselitteisesti hyväksy kissan valvomatonta ulkoilua, toisin kuin Vainikainen väittää. Muun muassa poliisin ylijohto on julkisesti määritellyt kissan omatoimiulkoilun lainvastaiseksi, sekä omistajansa pihan ja suoran valvonnan ulkopuolella olevan kissan heitteillejätetyksi. Siinä Vainikainen on oikeassa, että kissa ei ole lainsuojaton. Vastaantulevaa kesyä lemmikkikissaa ei saa tappaa, vaan se tulee toimittaa lähimpään löytöeläinsuojaan. Villiintyneen ja kesyn kissan erottaminen toisistaan pelkän käyttäytymisen perusteella ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista kuin Vainikainen kirjoittaa. Loukutettuna säyseäkin lemmikkikissa voi mennä paniikkiin, jolloin se saattaa vaikuttaa villiintyneeltä. Lisäksi on vaikea päätellä, kuinka suuren osan ravinnostaan kissa pyydystää luonnosta. Siksi maallikon ei tulisi yrittää määritellä kissan kesyyttä omin päin, vaan se tulisi antaa asiantuntijan tehtäväksi.

Kansallisessa vieraslajistrategiassamme mainitaan, että ankarat talvet karsivat villiintyneitä kissapopulaatioita, mutta on mahdollista, että olosuhteet Pohjolassa muuttuvat kissoille suotuisammiksi ilmastonmuutoksen seurauksena lauhtuvan ilmaston myötä. Tällöin villiintyneiden kissojen määrä ja sen myötä niistä paikalliselle lajistolle koituva uhka kasvaa. Lisäksi on erittäin harhaanjohtavaa väittää ettei kissa olisi hävittänyt Suomesta yhtään paikallista lajia, sillä todellisuudessa asiaa ei ole tutkittu, eikä meillä täten ole tietoa asian todellisesta tolasta suuntaan tai toiseen.

Valvomattomasti ulkoileviin kissoihin liittyvät ongelmat eivät koske vain niiden luonnolle tekemiä tuhoja, vaan myös eläinsuojelullisia ongelmia kissan omassa hyvinvoinnissa. Valvomaton ulkoilu lisää kissan onnettomuusriskiä ja hankaloittaa kissan terveydentilan ja käyttäytymisen seuraamista. Toisin kuin Vainikainen väittää, ihminen ei suinkaan ole valvomatta ulkoilevalle kissalle ainoa uhka, vaan niitä muodostavat myös erilaiset tapaturmat, joista omatoimiulkoilevan kissan omistaja jää helposti pimentoon.

Mitä tulee omistajan vastuuseen kissansa tappamista linnuista, niin kyse ei ole hautajaisista, kuten Vainikainen itsekin varmasti tietää, vaan rahasta. Laki pesimärauhasta kieltää lintujen häiritsemisen ja tappamisen pesimärauhan aikaan, joten kissan omistaja on oikeudellisessa vastuussa kissansa pesimärauhan aikana tappamista linnuista. Tämän lisäksi valtaosa kissan saaliseläimistä Suomessa on rauhoitettuja, ja niistä on säädetty lajikohtainen rahallinen korvausarvo. Omistaja on korvausvastuussa myös kissansa tappamista rauhoitetuista eläimistä.

Kaiken tiedon valossa on surullista, miten Vainikaisen kirjoituksen kaltaisilla tietämättömillä ulostuloilla vesitetään monien ihmisten kissojen arvostuksen parantamisen eteen tekemä pitkäjänteinen työ. Ainoa tapa varmistaa maatiaiskissan hyvinvointi nyt ja tulevaisuudessa on tunnistaa ja tunnustaa tosiasiat eli puutteet kissan arvostuksessa, sekä alkaa toimia aktiivisesti ja yhtenä rintamana asian korjaamiseksi.


Sari Toivola
SEY Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liitto

Milla Ahola
Biologi, eläinten käyttäytymistutkija



Vainikaisen mielipidekirjoitus löytyy myös Helsingin Uutisten näköislehdestä, sivulta 9.

EDIT: Aiempi pitkä kirjoitus korvattiin tiiviimmällä, aihesisällöltään samalla tekstillä 23.8.2018.

maanantai 29. tammikuuta 2018

Tempputassujen tammikuu viikko 5: Tekemällä oppii!

Nyt on Tempputassujen tammikuu, mikä tarkoittaa siis sitä, että blogi päivittyy tammikuussa 2018 joka viikko koulutusaiheisella postauksella. Kirjoituksissa käydään läpi viisi allekirjoittaneen toimintaa määrittävää ohjenuoraa, jotka muodostavat temppufilosofiani ytimen. Toivottavasti löydätte näistä ajatusten hippusista eväitä uudelle alkaneelle temppuvuodelle 2018!

Yleisen teoriapohjan merkitystä eläinten koulutuksessa ei sovi vähätellä. On hyvä tuntea ja hallita kouluttamansa eläimen lajityypilliset piirteet ja käyttämiensä koulutusmenetelmien pääperiaatteet, jotta niitä on mahdollista soveltaa käytännön elämässä.

Omaa toimintaani eläinten kanssa määrittää ennakkoluuloton tekemisen meininki. Eläinten kanssa tekeminen ja tekemällä oppiminen on auttanut minua harjaantumaan eläinten yksilöllisten piirteiden tunnistamisessa ja oman toiminnan mukauttamisessa vastaamaan kunkin yksilön tarpeisiin.

Vaikka oppimisen teoria onkin yleispätevä ja oppimisprosessi eläimillä lajiin katsomatta jokseenkin sama, on teoriaa kuitenkin osattava soveltaa käytäntöön ja sitä oppia ei millään muulla tavalla saa, kuin tekemällä ja kokeilemalla, yrityksen ja erehdyksen kautta.

Joten ei muuta kuin rohkeasti temppuilemaan ja kouluttamaan sekä itseä, että eläimiä. Oppimisen ja oivaltamisen iloa! :)

maanantai 22. tammikuuta 2018

Temmpputassujen tammikuu viikko 4: Iloitse onnistumisista

Nyt on Tempputassujen tammikuu, mikä tarkoittaa siis sitä, että blogi päivittyy tammikuussa 2018 joka viikko koulutusaiheisella postauksella. Kirjoituksissa käydään läpi viisi allekirjoittaneen toimintaa määrittävää ohjenuoraa, jotka muodostavat temppufilosofiani ytimen. Toivottavasti löydätte näistä ajatusten hippusista eväitä uudelle alkaneelle temppuvuodelle 2018!


Olen tässä tammikuun aikana ehtinyt jo paasata siitä, kuinka omaa toimintaa tulee tarkastella kriittisesti ja olla valmis muuttamaan omaa toimintaansa vastaamaan eläimen tarpeisiin. Aivan yhtä tärkeää kuin havainnoida puutteita omassa toiminnassaan, on myös iloita onnistumisista, olivat ne sitten isoja tai pieniä.

Olen itse taipuvainen asioiden ylianalysointiin, märehtimiseen ja itseni ruoskimiseen, joten olen joutunut terottamaan itselleni onnistumisten ja edistysaskelten noteeraamista ja niistä iloitsemista. Asioita on myös hyvä laittaa perspektiiviin, sillä kun puhutaan positiivisista koulutusmenetelmistä, niin virheitäkin on suhteellisen turvallista tehdä, koska niillä ei saa eläimelle vahingossakaan aiheutettua henkistä tai fyysistä vahinkoa.

Se mikä näkyy ulospäin, ei aina ole koko totuus


Oma koirani saattaa tietyissä tilanteissa näyttäytyä ulkopuolisen silmin melko, hm, rasittavalta ja välillä saamme tuntemattomilta kanssaihmisiltä pahaa silmää tai jopa vihaista palautetta päin naamaa, vaikka koirani ei edes olisi varsinaisesti käyttäytynyt mitenkään huonosti. Sillä nyt vaan on hieman keskimääräistä kovempi ja kimeämpi haukkuääni, joten sen ei tarvitse paljoakaan ääntään korottaa, kun joidenkin ihmisten sietokyvyn rajat ylittyvät.

Otan itse hyvin raskaasti kaikki ulkopuolelta tulevan negatiivisen palautteen ja siksi minun onkin ollut pakko opetella antamaan painoarvoa sille kehitystaipaleelle, jonka olemme tuon minulle aikuisena kodinvaihtajana tulleen koiran kanssa yhdessä käyneet. Koira joka saattaa näyttäytyä tuntemattomille rasittavana on kuitenkin aika paljon vähemmän rasittava kuin vielä jokunen vuosi sitten ja yritänkin ajatella että se on pääasia, että minä tiedän missä me ollaan ja mistä me ollaan tultu ja osaan antaa arvon sille kehityskaarelle, vaikkei se meistä täydellisiä tehnytkään.

On siis toisin sanoen ihan ok olla epätäydellinen. On ihan ok iloita onnistumisista, vaikka ne eivät yleisessä mittakaavassa mitään isoja olisikaan. On ok iloita jopa siitä että teki virheen, mikäli se johtaa uuteen oivallukseen.

maanantai 15. tammikuuta 2018

Tempputassujen tammikuu viikko 3: Tehdystä työstä pitää saada palkkaa

Nyt on Tempputassujen tammikuu, mikä tarkoittaa siis sitä, että blogi päivittyy tammikuussa 2018 joka viikko koulutusaiheisella postauksella. Kirjoituksissa käydään läpi viisi allekirjoittaneen toimintaa määrittävää ohjenuoraa, jotka muodostavat temppufilosofiani ytimen. Toivottavasti löydätte näistä ajatusten hippusista eväitä uudelle alkaneelle temppuvuodelle 2018!
Toisin kuin vanha sananlasku sanoo, kissa ei elä pelkällä kiitoksella. Se tarvitsee tekemästään työstä kunnon palkan.

Usein kuulee väitettävän, että kissan palkitseminen on sen lahjomista, eli väärin, koska eläimen pitäisi toimia ilman lahjuksia ja silkasta halusta tehdä yhteistyötä ihmisen kanssa. Vaatimus pyyteettömästä yhteistyöstä ja vilpittömästä miellyttämisenhalusta on kuitenkin eläimen kannalta kohtuuton, sillä sen enempää kissalla kuin koirallakaan ei tiedetä olevan miellyttämisenhalua. Ne eivät siis tee mitään sen takia että ihmiselle tulisi hyvä mieli, vaan ne haluavat työstään vastineeksi jotain, josta hyötyvät itse.

"Sen, mikä milloinkin kunnolliseksi tai riittäväksi palkaksi katsotaan, määrittelee eläin. Eläimellä on palkkaneuvotteluissa etulyöntiasema."


Sen, mikä milloinkin kunnolliseksi tai riittäväksi palkaksi katsotaan, määrittelee eläin. Eläimellä on palkkaneuvotteluissa etulyöntiasema ja se, miten hyvin eläimen ja ihmisen käsitykset oikeanlaisesta palkasta natsaavat tai kuinka paljon ihminen on valmis etenemään eläimen ehdoilla, määrittää sen, tuleeko yhteistyöstä mitään vai ei. Pallo on siis sinulla, ota tai jätä.

Lue täältä lisää kissan motivoinnin merkityksestä ja keinoista

maanantai 8. tammikuuta 2018

Tempputassujen tammikuu viikko 2: Älä kouluta eläintä, vaan itseäsi

Nyt on Tempputassujen tammikuu, mikä tarkoittaa siis sitä, että blogi päivittyy tammikuussa 2018 joka viikko koulutusaiheisella postauksella. Kirjoituksissa käydään läpi viisi allekirjoittaneen toimintaa määrittävää ohjenuoraa, jotka muodostavat temppufilosofiani ytimen. Toivottavasti löydätte näistä ajatusten hippusista eväitä uudelle alkaneelle temppuvuodelle 2018!


Tämä on ollut minulle henkilökohtaisesti ehkä mullistavin yksittäinen oivallus, joka on mahdollistanut kehitykseni paremmaksi eläinten kouluttajaksi. Olen nimittäin jo aikoja sitten lakannut kouluttamasta eläimiä ja siirtynyt kouluttamaan itseäni, sillä niissä tilanteissa kun tuntuu ettei mistään tule mitään, eläin ei tajua mitä siltä haluan tai se ei toimi kuten toivon, syyllinen löytyy useimmiten peiliin katsomalla.

Pidän kaikessa ihmisen ja eläimen välisessä vuorovaikutuksessa ehdottomana lähtökohtana sitä, että ihminen on se joka mukauttaa ja muokkaa tietoisesti käytöstään eläinyksilön mukaan, eikä päinvastoin. Tähän aiheeseen läheisesti liittyykin toinen itselleni erittäin tärkeä motto: et voi vaatia eläimeltä mitään sellaista, mihin et itse ole valmis. Et siis toisin sanoen voi vaatia eläintä esimerkiksi rauhoittumaan, jos olet itse kireä kuin viulun kieli. Eläimen käytöksen muuttaminen lähteekin siis minun filosofiassani siitä, että ihminen ottaa omat toimintatapansa syyniin, tarkkailee niitä kriittisesti ja pohtii keinoja joilla saisi muutettua omia käytösmallejaan.

Miksei hevonen liiku? Miksei kissaa voisi vähempää kiinnostaa? Miksi koira haukkuu kitapurjeet lepattaen vastaantuleville koirille? Helpointa olisi tietenkin vain todeta, että hevonen sikailee, kissoja nyt ei ylipäätään kiinnosta ja koira on heikkohermoinen. Ihmisen itselleen antama synninpäästö on sinänsä ihan ymmärrettävä ja inhimillinen teko, sillä peiliin katsominen ei tietenkään ole lähtökohtaisesti koskaan helppoa. Vastuun vierittäminen omilta harteilta eläimen niskoille on kuitenkin kohtuutonta monestakin syystä. Se saattaa ensinnäkin johtaa siihen, että ongelman ratkaisu jää siihen, koska "se nyt vaan on tuollainen, ei sille mahda mitään". Pahimmillaan se saattaa johtaa eläimen rankaisemiseen, jos käytökseen liitetään "sikailun" ja "testaamisen" kaltaisia motiiveja.

Yllämainitut esimerkit ovat kaikki omasta elämästäni ja syy kaikkiin löytyy hihnan kaksijalkaisesta päästä.

Case tosielämästä: Miksei hevonen liiku?


Tämä tapaus sattui hiljattain lainaponini kanssa. Olimme kesällä treenanneet ponin kanssa maasta käsin poniagilitytemppua, jossa sen on tarkoitus laittaa molemmat etujalat autonrenkaan sisälle vihjeestä. Olimme päässeet siihen pisteeseen, että vihjeenä toimi hellä raipan naputus ponin selän yli vastakkaisen puolen lapaan.

Ajattelin muutaman kuukauden tauon jälkeen kokeilla, olimmeko onnistuneet vahvistamaan temppua niin hyvin, että poni muistaisi sen vielä pitkän tauonkin jälkeen ja kyllähän se muisti. Jalat vipsahtivat autonrenkaaseen niin sutjakkaasti, ettei tosikaan. Kyseessä oli siis ponille aikalailla läpihuutojuttu ja se tiesi selvästi mitä sen halutaan tekevän.

Talutin ponin autonrenkaan luokse ties kuinka monennetta kertaa ja aloin naputtaa vihjettä. Poni ei hievahtanutkaan. Maiskutin, naputin, maiskutin. Poni seisoo kuin tatti. Tässä kohtaa olisi ollut helppo laittaa kaikki ponin syyksi - perskeles kun temppuilee, saakelin kanttura! - korottaa ääntä ja lisätä raipan naputuksiin lisää voimaa. Sen sijaan otin aikalisän, kaivoin aivojeni sopukasta mielikuvituspeilin ja katsoin itseäni sen kautta silmiin... ja mitä siellä näkyikään? Siellä näkyi allekirjoittanut seisomassa etuviistossa poniin nähden ja vetämässä hevosta riimunnarusta (hevosen "talutushihna"). Olin siis sekä omalla positiollani, että hevosen päähän kohdistamallani paineella blokannut hevosen eteenpäin suuntautuvan liikkeen samalla, kun patistin sitä raipalla liikkelle.

Tiedostettuani tämän ja alettuani kiinnittämään erityisen tarkkaa huomiota siihen, että riimunnaru pysyy löysänä ja päähän kohdistuva paine olemattomana, alkoi lyyti taas kirjoittaa ja ponin jalat vipsahtaa autonrenkaaseen entiseen malliin. Vika oli siis vain ja ainoastaan minussa. Poni puolestaan käyttäytyi juuri sillä tavalla, mihin omalla toiminnallani annoin aihetta. Kun keskityin muuttamaan omaa toimintaani parempaan suuntaan, se heijastui suoraan myös poniin ja se alkoi toimia haluamallani tavalla.

Case tosielämästä: Miksei kissaa voisi vähempää kiinnostaa?


Eipä ole yksi eikä kaksi kertaa, kun allekirjoittaneen kissat ovat poistuneet niskojaan nakellen paikalta ja toivottaneet allekirjoittanutta pitämään tunkkinsa. Siinä tilanteessa kun kissa ilmaisee erittäin selkeästi ettei sitä kiinnosta, olisi tietenkin helpointa toivottaa kissalle "kiitos samoin", kehottaa sitä puolestaan pitämään oman tunkkinsa ja heittää koulutushanskat lopullisesti tiskiin.

Mutta! Ei muuta kuin aikalisä, peili esille ja syvä, tutkiskeleva katse. Mitä näkyy? Omien kissojeni kohdalla sieltä näkyy useimmiten joku kolmesta seuraavasta:

  1.  Vääränlainen tai puutteellinen motivaattori:

    • Olen ajatellut mielessäni jonkin palkkion olevan ihan ässä, mutta kissa onkin eri mieltä. Se ei koe tarjolla olevaa palkkiota riittävän mielekkääksi, jotta sen eteen jaksaisi ponnistella.
    • Palkitsen epäjohdonmukaisesti, unohdan palkata, ajoitan palkitsemisen jatkuvasti väärin
  2. Liian korkea tai liian matala kriteeri

    • Liian korkea kriteeri, eli vaatimustaso, on omiaan tappamaan motivaation. Jos kissa kokee ettei sillä ole mahdollisuuttakaan onnistua, niin miksi edes yrittää?
    • Liian matala kriteeri ei sekään pidemmän päälle motivoi, sillä kuka sitä nyt jaksaisi päivästä toiseen suorittaa puuduttavan helppoja tehtäviä?
  3. Vääränlainen tilanne tai ympäristö

    • Useamman eläimen talous vaatii kouluttajalta silmää sen suhteen, milloin on tarpeen harjoitella uusia asioita jokaisen eläimen kanssa erikseen ja milloin yhteisharjoitukset taas tulevat kysymykseen. Omaan kissakvartettiini mahtuu erilaisia luonteita laidasta laitaan. Siinä missä yhdet ovat elementissään isonkin porukan keskellä, toiset taas jättäytyvät herkästi taka-alalle ja poistuvat vähin äänin paikalta, kokiessaan lajitovereiden seuran ja kilpailun samoista resursseista liian painostavina.

Kun tarkastelee näitä kolmea tekijää, huomaa, että ihminen voi vaikuttaa jokaiseen niistä muuttamalla omia toimintatapojaan. Sen sijaan että tehdään oletuksia siitä, mikä on kissan mielestä mukavaa, tulisikin tehdä havaintoja omasta toiminnastaan ja sen vaikutuksista kissan käytökseen.

Case tosielämästä: Miksi koira haukkuu kitapurjeet lepattaen vastaantuleville koirille?


Omistan erittäin vilkkaan ja ohjaajapehmeän terrierin. Sillä on ollut taipumusta haukkua vieraille koirille ohitettaessa, osittain epävarmuuttaan, mutta suurimmalta osin turhautuneisuuttaan. Aloimme mennä takapakkia ohitusharjoituksissa heti, kun minä aloin jännittää ohitustilanteita. Sen lisäksi, että annoin aivan selkeitä signaaleja hermostuneisuudestani ja jännittyneisyydestäni koiralleni esimerkiksi ottamalla sen lyhyelle ja kireälle narulle jo hyvissä ajoin ennen vieraan koiran ohitusta, se aisti tunnetilani ja peilasi ne sellaisenaan takaisin, eikä haukkumisesta tullut loppua.

Mikäli olisin lähtenyt ratkaisemaan asiaa pyrkimyksellä muuttaa koiran käytöstä, olisimme saaneet hakata päitämme seinään maailman tappiin asti. Mutta kun kaivoin jälleen kerran peilin esille ja lähdin lähestymään ongelmaa sitä kautta, löysin avaimen sieltä ja aloin harjoitella tietoista omien tunteiden ja mielialojen hallintaa.

Samainen koira ei myöskään katsele yhtään, jos sitä puhuttelee tiuskimalla tai huutamalla. Se yksinkertaisesti laittaa korvat kiinni ja lakkaa kuuntelemasta. Se jatkaa omia touhujaan, mutta ihminen on sille kuin ilmaa. Tässä kohtaa olisi taas helppo kirota koiraa, kun se on tottelematon. Yksinkertaisin loppupäätelmä olisi, että koska koira ei tottele kun huudan sille, niin pitää vaan huutaa kovempaa ja pitää tiukempaa kuria, niin oppiipahan olemaan.

Tällaisessa tilanteessa noidankehä on valmis, ellei ihminen ole valmis tarkkailemaan omaa toimintaansa kriittisesti. Oman koirani kohdalla kurin tiukentamista ja huutovolyymin kasvattamista paremmin toimii, kun vetää syvään henkeä ja vaihtaa äänensävynsä iloiseksi ja ystävälliseksi. Kaikilla meillä on huonot päivämme, jolloin tulemme tiuskineeksi niin toisillemme kuin eläimillekin ja tässä suhteessa onkin mielestäni hyvä olla itselleen armollinen. Siitä huolimatta on kuitenkin tarpeen tunnistaa omien mielialojen ja tunnetilojen vaikutus eläimeen ja pyrkiä löytämään ne työkalut, joilla pystyy rauhoittamaan oman mielensä niin, että eläimelläkin on mahdollisuus rauhoittua.

Oman toiminnan tietoista tarkastelua voi harjoitella


Kyky oman toimintansa kriittiseen tarkasteluun ja mukauttamiseen on mielestäni yksi hyvän eläintenkouluttajan perusedellytyksistä. Kukaan ei kuitenkaan ole seppä syntyessään. Oman toimintansa tietoista tarkastelua voi harjoitella, joskin analyyttisyyteen taipuvaisesta luonteenlaadusta varmasti kiistatonta hyötyä onkin.

Olen itse lähtenyt siitä pisteestä, että saatoin hoksata jonkun koulutustilanteessa tekemäni virheen vasta tuntien, jopa päivien viiveellä ja tullut pikkuhiljaa siihen pisteeseen, että pystyn bongaamaan joitain tekemiäni virheitä jo koulutustilanteen aikana ja aloittamaan niiden korjaamisen saman tien. En kuitenkaan vieläkään läheskään aina hoksaa reaaliajassa, milloin toimintani vaatii korjaamista ja välillä tarvitaan myös ulkopuoliset silmät havainnoimaan ja ulkopuolinen suu sanomaan, missä meni vikaan.

Vaikka omaa toimintaansa ja sen vaikutuksia eläimeen tuleekin tarkastella kriittisesti, tulisi samalla myös tiedostaa, että ihmisiä tässä kuitenkin ollaan, eikä supersankareita. Virheiden tekeminen ei siis itsessään ole väärin, kunhan niistä ottaa opikseen. :)

maanantai 1. tammikuuta 2018

Tempputassujen tammikuu viikko 1: Rajoja rakkaudella

Nyt on Tempputassujen tammikuu, mikä tarkoittaa siis sitä, että blogi päivittyy tammikuussa 2018 joka viikko koulutusaiheisella postauksella. Kirjoituksissa käydään läpi viisi allekirjoittaneen toimintaa määrittävää ohjenuoraa, jotka muodostavat temppufilosofiani ytimen. Toivottavasti löydätte näistä ajatusten hippusista eväitä uudelle alkaneelle temppuvuodelle 2018!


Kissamaailmassa törmää harmittavan usein oletuksiin ja näkemyksiin siitä, ettei kissalle voisi asettaa rajoja muuten kuin rankaisemalla ja komentamalla. Yleensä näiden näkemysten esittäjät lausuvat samalla ääneen automaattisen ennakko-oletuksen, jonka mukaan meidän positiivisten koulutusmenetelmien puolestapuhujien omat kissat elävät täysin pellossa, ilman minkäänlaisia sääntöjä tai rajoja.

Jos kuitenkin lähdetään siitä, että sekä rangaistuksiin että palkitsemiseen perustuvilla koulutusmenetelmillä on pohjimmiltaan sama päämäärä: saada eläin huomaamaan, ettei ihmisen kannalta ei-toivottu käytös ole kannattavaa. Siinä missä rangaistuksiin perustuvissa metodeissa tämä kerrotaan eläimelle tekemällä ei-toivotusta käyttäytymisestä sen mielestä epämukavaa tai pelottavaa, jolloin se alkaa luonnollisestikin välttää ei-toivotun asian tekemistä siihen mahdollisesti yhdistyvän epämukavan tuntemuksen pelossa, on positiivisilla metelemillä taas tarkoitus osoittaa eläimelle, että ei-toivotun asian tekemättä jättämisestä seuraa suurempaa mielihyvää kuin sen tekemisestä, jolloin lopputulos on se, että ei-toivottu käytös sammuu pikkuhiljaa pois ja korvaantuu toivotulla käyttäytymismallilla.

"Jos kuitenkin lähdetään siitä, että sekä rangaistuksiin että palkitsemiseen perustuvilla koulutusmenetelmillä on pohjimmiltaan sama päämäärä: saada eläin huomaamaan, ettei ihmisen kannalta ei-toivottu käytös ole kannattavaa."


Tästä päästäänkin aasinsillalla siihen, että rangaistuksiin ja palkitsemiseen perustuvilla koulutusmenetelmillä on kuitenkin yksi perustavanlaatuinen ero: pelkästään komentamalla ja rankaisemalla kyllä teet eläimelle selväksi sen, mitä ET halua sen tekevän, mutta et tule tarjonneeksi sille kielletyn asian tilalle mitään korvaavaa, sallittua käyttäytymismallia. Eläin ei siis rangaistuksen saatuaan tiedä automaattisesti mitä haluat sen tekevän, vaan se joutuu arvuuttelemaan senkin uhalla, että arvaus osuu vikaan ja siitä seuraa uusi rangaistus. Kun eläin palkitaan toivotusta käyttäytymisestä, se tietää heti, mitä siltä halutaan. Täten sillä on alusta asti mahdollisuus myös tarjota toivottua käyttäytymistä, kulkematta vankilan ja lähtöruudun kautta.


Case Elävästä elämästä: Kissa ulos kaapista


Yksi esimerkki elävästä elämästä löytyy niinkin läheltä, kuin omista Kissantassuistani. Kissantassujen kvartetin nuorimmalla edustajalla Jujulla oli nimittäin ikävä tapa ryysätä salaman nopeasti kissojen ruokakaapille heti oven narahtaessa auki. Ongelma ei niinkään ollut siinä että kissa singahti kaappiin, vaan siinä, ettei sitä meinannut saada sieltä pois. On varmastikin itsestäänselvää, ettei kissa tule pois kaapin perältä huutamalla ja komentamalla, joten asiaan oli puututtava toisilla keinoin.

"Alkuasetelmahan oli siis se, että oven avautuessa kissa meni kaappiin. En tehnyt asiasta numeroa, vaan nostin sen vähäeleisesti pois kaapista, laitoin kaapin oven kiinni ja avasin sen uudelleen."


Alkuasetelmahan oli siis se, että oven avautuessa kissa meni kaappiin. En tehnyt asiasta numeroa, vaan nostin sen vähäeleisesti pois kaapista, laitoin kaapin oven kiinni ja avasin sen uudelleen. Tässä kohtaa kouluttajalta vaaditaan nopeutta, sillä kissan huomio pitää saada pois ovesta juuri ennen kuin se avautuu ja kissalle tulee ehtiä esitellä vaihtoehtoinen toimintatapa ennen kuin se ehtii reagoida oven aukeamisen aikaansaamaan impulssiin ja toimimaan tavalla, joka sen pääkoppaan on ehtinyt iskostua. Itse tein tämän makupalalla houkuttelemalla, jota jotkut kouluttajat pitävät pahana ja eläimen "lahjomisena", mutta jonka itse taas näen koulutuksen alkuvaiheessa erittäin toimivana keinona, kunhan sen pystyy koulutuksen edetessä jättämään pikkuhiljaa pois.

Yhdistin makupalalla houkutteluun hyvin aikaisessa vaiheessa suullisen vihjesanan ja palkitsemistilanteeseen myös suullisen kehun. Rämppäsin kaapin ovea kiinni ja auki muutamana peräkkäisenä päivänä ja se tuotti nopeasti tulosta. Kissa huomasi, että kaappiin sinkoaminen ja suljettujen ruokapakkausten nuuhkiminen oli paljon mälsempää kun kaappiin menemättä jättämisestä seuraava palkka. Kissa on kyllä edelleen kärppänä paikalla kun kaapin ovi aukeaa, mutta kaappiin ryntäämisen sijaan se jää puskemaan oven karmia ja odottamaan kehuja. Se siis tietää tasan tarkkaan, millaista käytöstä siltä toivotaan, ja koska kissalle on esitelty vaihtoehtoinen käyttäytymismalli jonka toteuttamisesta on tehty sille ei-toivottua käyttäytymismallia kannattavampaa, se myös tarjoaa sitä hanakasti ja oma-aloitteisesti.


"Sanallisen vihjeen yhdistäminen sekä pyyntöön olla menemättä kaappiin, että palkitsemistilanteeseen osoittautui erittäin hyödylliseksi."


Sanallisen vihjeen yhdistäminen sekä pyyntöön olla menemättä kaappiin, että palkitsemistilanteeseen osoittautui erittäin hyödylliseksi. Kissa oppi nimittäin nopeasti yhdistämään sanallisen vihjeen makupalalla houkutteluun, joten pystyin jättämään makupalalla houkuttelun melko nopeasti pois ja korvaamaan sen pelkällä sanallisella vihjeellä. Yllä kuvailemani tilanteet liittyvät myös usein kissojen ruokintatilanteisiin, eikä ylimääräisiä käsiä yhden kissan namipalkkaamiseen myöskään aina ole. Siksipä onkin kätevää, että kun uusi asia on kunnolla opittu, voidaan kissa palkita onnistuneesta suorituksesta myös sanallisella kehulla. Yhdistän sanalliseen kehuun yleensä myös lyhyen silityksen, joka yhdessä sanallisen kehun kanssa toimii tälle kissalle palkintona varsinkin silloin, kun se tietää saavansa hetken päästä ruokaa.

Seuravaaksi meillä asetetaan rajoja useammallekin kissalle, joilla on pahana tapana tulla ruokapöytään kähveltämään ihmisten ruokia. Hiski-pullahiiri on jopa vienyt donitsin allekirjoittaneen kädestä sen ollessa matkalla suuhun. Oman porukan kesken tämä vielä menettelee, mutta selitäppäs nyt sitten vieraille, että miten meidän kissat kyllä osaavat mitä erilaisimpia sirkustemppuja, mutta eivät alkeellisimpiakaan käytöstapoja. Asiaa on nyt lähdetty ratkomaan tismalleen samalla tavalla kuin Jujun kaappiongelmaa ja tuloksiakin alkaa jo näkyä!

Tarinan opetus on, että kissoille siis totta tosiaan voi kuin voikin asettaa rajoja myös palkitsemalla ja positiivisin menetelmin! Oikein ihanaa alkanutta vuotta 2018!